Robin Hardyn kulttimaineen statuksen saanut folk-kauhuelokuva The Wicker Man on tänä vuonna saavuttanut 50-vuoden iän. Suomessa se on jätetty rikollisella tavalla huomiotta. Tästä huolimatta The Wicker Man on yksi brittiläisen kauhuelokuvaskenen tunnetuimpia ja rakastetuimpia teoksia, jonka vaikutus näkyy edelleen 2020-luvun kauhuelokuvissa. Yksi tuoreimmista esimerkeistä on yhdysvaltalaisen kauhuelokuvan tuoreimman lupauksen Ari Asterin kesäiseen Ruotsiin ja juhannussalkojen äärelle sijoittuva Midsommar (2018), joka on alkuperäistä syvästi kunnioittanut pastissi. Täysin toisenlainen oli Nicolas Cagen tähdittämä virallinen mutta todella tökerö uusintaversio vuodelta 2006.
50 vuotta myöhemmin The Wicker Manin hohde ei ole lainkaan himmennyt, vaan oikeastaan se tuntuu kirkastuneen. Kauhu on nimittäin monessa suhteessa kokenut inflaation, ja elokuvat tuntuvat toistavan samaa kaavaa elokuvasta toiseen muutamia hienoja poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten aiemmin mainittu Midsommar. Elämme ajassa, jossa meitä pommitetaan loputtomalla mediavirralla, jossa nopeasti vaihtuvat videoklipit seuraavat toisiaan. Katsojalla on mahdollisuus vaihtaa erilaisissa sosiaalisen median kanavissa nopeasti videosta toiseen, jos sisältö ei nappaa tai se on liian tylsä.
Väitän keski-ikäistyvänä millenniaalina, että tämän kaltaiset median kuluttamisen muodot ovat olleet omiaan vaikuttamaan myös siihen, millaisia elokuvia katsojat ovat valmiita kuluttamaan. Elokuvien yksittäisten kohtausten kesto on lyhentynyt ja on keskimäärin muutamien sekuntien mittainen. Tämä näkyy myös kauhuelokuvissa, joissa on vanhastaan suosittu pitkiä viipyileviä otoksia, mutta joissa nykyään pompitaan nopeasti kuvasta toiseen juoksuttamalla tasasin väliajoin katsojan silmille jotain ”pelottavaa”, jotteivat nämä pääsi kyllästymään. The Wicker Man on toista maata viipyilevine kuvineen pieneltä skontlantilaiselta saarelta; se on jotain muuta kuin halpaa säikyttelyä – tässä ajassa The Wicker Man tuntuu lomalta saaristossa.
Juoni on simppeli: Poliisi Howie (Edward Woodward) on saanut yhteydenoton mantereelle kadonneesta tytöstä pieneltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta, jonne hän matkustaa tutkimaan kadonneen tytön tapausta. Kun Howie sitten saapuu saarelle, hän joutuu yllätyksekseen huomaamaan, ettei kukaan saarelaisista tunnu tuntevan kadonnutta tyttöä ollenkaan, saati sitten tietämään tytön katoamisesta mitään. Howie päättää kuitenkin jäädä saarella selvittämään omituista tapausta. Heti kättelyssä vakaan kristillinen Howie joutuu huomaamaan, ettei Herran Jumalan palveleminen ole saarella kovinkaan suuressa huudossa, vaan saarelaiset tuntuvat palvovan aurinkoa ja elävän tarkasti vuoden kiertokulun mukaan; pakanallinen mayday on lähestymässä ja sille suoritettavat uhrit, jotta tuleva sato onnistuisi. Saarelaisilla on omat rituaalinsa ja tapansa opettaa lapsille koulussa uskontoa, mikä järkyttää suunnattomasti Howieta.
Nopeasti valkenee myös se, että saarelaiset tietävät kadonneesta tytöstä enemmän kuin mitä antavat ymmärtää. Saarelaisten johtohahmona toimii omalaatuinen lordi Summerisle (Christopher Lee), jonka esi-isä on saaren ja sen mantereesta eriytyneen kulttuurin perustanut. Saarelaiset ovat tosiaan hylänneet kokonaan kristinuskon ja ovat sitä myöten palanneet takaisin luonnon kiertokulkua tarkoin seuranneeseen muinaisuskoon. Kun poliisi Howie saapuu saarelle, on sato poikkeuksellisesti epäonnistunut, mikä vaatii uhrin, jotta sato jälleen onnistuisi. Poliisi Howie pääsee tutkimuksissaan eteenpäin kohti kadonneen tytön löytymistä ja samalla hän joutuu kohtamaan eroottiset viettely-yritykset, mikä on vaikea pala miehelle, joka ei usko esiaviolliseen seksiin. Howie on myös varma siitä, että kaikkitietävä lordi Summerisle salaa häneltä jotakin. Lopulta tapahtumat johtavat siihen pisteeseen, jossa saamme tietää kuka tai mikä olkimies oikein on.
The Wicker Manin nousu kulttisuosikiksi ei ollut mikään helppo vaan todella kivinen tie. Vaikka tuotannossa oli alusta alkaen maineikkaita tekijöitä, kuten käsikirjoittajana toiminut ansioitunut elokuva- ja näytelmäkirjailija Anthony Shaffer(1926-2001) ja näyttelijä Christopher Lee (1922-2015), joka muuten suostui välittömästi tekemään elokuvan ilmaiseksi, koska piti sen tarinaa niin merkittävänä, studio British Lion päätti kuitenkin saksia elokuvan kysymättä sen tekijöiltä mitään. Ajan karttuessa elokuva alkoi löytää yleisöään, joka oli kiinnostunut mystisyydestä ja uskonnollisista kulteista.
Myöhemmin elokuvasta on julkaistu useampia leikkauksia, joihin on pyritty lisäämään niitä kohtauksia, joita studio aikanaan elokuvasta niin väkivaltaisesti poisti. Viimeisin The Final Cut -nimellä kulkeva leikkaus julkaistiin elokuvan 40-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2013 Se jää varmasti myös viimeiseksi, sillä kaikki elokuvan keskeiset tekijät ovat jo siirtyneet manan maille. Syitä studion haluun saksia elokuvaa voi miettiä, mutta ehkä studio koki kristinuskon ja muinaisen pakanuuden kohtaamisen vaikeaksi markkinoida. Tosin 1970-luvun hippeineen olisi voinut olettaa suosivan paluuta muinaisuskontoihin kristinuskon kustannuksella.
Suomessa elokuvasta on ollut nähtävissä ainoastaan teatteriversio ne jokuset kerrat, kun sitä on televisiossa näytetty, ja dvd julkaistiin joskus 2000-luvun puolessavälissä. Sääli että elokuva jätettiin nyt juhlavuotena kokonaan huomiotta. Final cut korostaa poliisi Howien uskonnollisuutta, mikä selventää juonen kannalta olennaisia yksityiskohtia ja selventää saarelaisten motiivia. Sen takia se olisi syytä meilläkin päin näyttää.
Uskonto ja musiikki ovat keskeisessä asemassa The Wicker Manissa, ja tuskin on toista elokuvaa, joka kuvaa samalla rikkaasti muinaisuskontoa – sen tapoja ja rituaaleja. Mitään ei katsojalle tarjoilla valmiina lautasella, vaan katsojan on ymmärrettävä pienistä vihjeistä. Erityisesti musiikkinumerot, joita elokuvassa on paljon, ovat keskeisessä asemassa. Tämä on niitä elokuvia, jotka avautujat katsojalle useamman katselukerran jälkeen ja josta jokaisella kerralla löytyy jotakin uutta, mitä ei ole aiemmin huomannut. On mielenkiintoista huomata, että vaikka elokuva on peribrittiläinen kuvatessaan muinaisuskontoa ja skotlantilaisia ihmisiä ja tapoja erityisesti musiikin kautta, on musiikin tekijä kuitenkin suoraan New Yorkista nimeltään Paul Giovanni (1933–1990). Giovanni loihti unohtumattoman musiikkien maailman, missä yhdistyvät pubilaulut kansanperinteeseen 70-luvun kosketuksella. Giovannin soundtrack on elokuvan sydän, ja ilman sitä se ei toimisi laisinkaan.
The Wicker Man on uskontotieteellisesti kiinnostavaa katseltavaa ja antaisi aihetta monille kirjoituksille ja tulkinnoille. Elokuvaa voi tarkastella ja tulkita monesta suunnasta. Yhtäältä sen voidaan nähdä laittavan vastatusten sivistynyt kristinusko ja barbaarinen pakanausko. Toisaalta se kuvaa pakanuutta luonnonläheisenä ja seksuaalisesti vapaana ja kristinuskoa olevan sääntöjen täyttämänä ja marttyyriyttä ihannoivana huumorittomana uskontona. Hieno on dialogi, jonka Howie ja paikallinen opettaja käyvät kristinuskosta ja saarelaisten uskosta, jossa opettaja toteaa lapsille olevan helpompaa käsittää, että elämä siirtyy kuoleman jälkeen ruumiista toiseen kuin että ruumis vain mätänisi haudassaan. Toisaalta elokuvan voi nähdä kyseenalaistavan uskonnon merkityksellisyyden kokonaan: niistä on vain haittaa. Yhtä kaikki The Wicker Man on Christopher Leen sanoin yksi parhaimmista brittiläisistä elokuvista ja on paikkansa elokuvahistoriassa ansainnut.
