The Whale on yhdysvaltalaisen elokuvaohjaaja Darren Aronofskyn (s.1969) kahdeksas pitkä elokuva, ja kuten edeltäjänsä The Whale on saanut paitsi kiitosta mutta myös arvostelua osakseen. Tällä kertaa arvostelun kohteena oli päätähden käyttämä tekokeho, jolla hänet saatiin näyttämään sairaalloisen lihavalta. Muuten The Whale on moniin Aronofskyn edellisiin töihin verrattuna suoraviivaisempi ja helpommin lähestyttävä. Tätä selittää sekin, että tällä kertaa hän ei ole itse käsikirjoittanut elokuvaansa, vaan käsikirjoituksen on laatinut näytelmäkirjailija Samuel D. Hunter(1981), jonka samannimiseen näytelmään The Whale pohjaa.
Aronofskyn elokuvat ovat aina olleet jonkinasteisia kulttuuritapauksia. Jo hänen esikoisensa Pi (1998) saavutti nopeasti kulttimaineen, vaikka katsojamäärät jäivät teatterikierroksella vähäiseksi. Pi on mustavalkoiselle filmille kuvattu tarina harhaluuloisesta matemaatikosta, joka uskoo löytäneensä numeron, jolla maailman mysteerit avautuisivat. Suomessa elokuva ei saanut koskaan kunnollista teatterilevitystä. Seuraava elokuva Unelmien sielunmessu (2000) nostikin ohjaajansa Hollywoodin kysytyimpien ohjaajien joukkoon. Kuvaus päihdehelvetistä on edelleen ajankohtainen, eikä elokuva ole reilussa 20 vuodessa menettänyt teräänsä.
Kahdella edellisellä elokuvallaan Aronofsky on käsitellyt uskontoa ottamalla lähdemateriaaliksi Raamatun tarinat. Näistä ensimmäinen oli Nooan arkki -kertomuksen filmatisointi Noah (2014), missä Russell Crowe yrmisteli Nooana maailmanlopun partaalla. Tätä seurasi vaikeatulkintaisempi Mother! (2017), kauhuelokuva pariskunnasta (Jenifer Lawrence ja Javier Bardem) outojen tapahtumien keskellä syrjäisessä talossa. Elokuvassa käytännössä käytiin lävitse kaikki Raamatun keskeisimmät tapahtumat heittäen sekaan vielä naisen asemaa modernissa maailmassa ja ilmastonmuutoksen seurauksia. Mother! jakoi ilmestyessään voimakkaasti mielipiteitä, mutta se onnistui olemaan yksi mielenkiintoisimmista Hollywood-elokuvista pitkään aikaan.
The Whale jatkaa omalla tavallaan uskonnollisten aiheiden käsittelyä, vaikka tällä kertaa tarina ei olekaan suoraan Raamatusta. Uskonolliset kysymykset jäävät enemmänkin taustalle vaikuttumaan ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Elokuva sijoittuu yhteen taloon, jonka vankina englannin opettaja Charlie (Brendan Fraser) käytännössä on. Charlie on vuosia kärsinyt sairaanloisesta liikalihavuudesta eikä enää pysty kunnolla liikkumaan. Hänen sydämensä on räjähtämispisteessä. Charlie elättää itsensä pitämällä etänä kirjoittamisen kursseja opiskelijoille sekä tarkastamalla näiden esseitä. Erään mystisen esseen ääneen lukeminen rauhoittaa Charlieta, kun hänen pumppunsa on halkeamaisillaan.
Charlien ainoat vieraat ovat kotihoitaja Liz (Hong Chau) ja ovelle pikaruokaa toimittava Dan (Sathya Sridharan) Dan tosin jää tarinassa pelkäksi kuriositeetiksi Charlien itsetuhoisen elämän ilmentymänä. Liz puolestaan on omistautunut koko sydämellään Charlien hoitamiseen tehden kaikkensa sen eteen, että Charlien elämänsuunta muuttuisi. Charlie puolestaan tuntuu syömisellään tähtäävänsä kuolemaan.
Charliellä on traaginen tausta: hän on jokin aika sitten menettänyt miespuolisen elämänkumppaninsa, jonka takia hän oli aikoinaan hylännyt vaimonsa ja tyttärensä. Tarinan edetessä huomaamme, että menneisyys ja elämässä tehdyt virheet ovat kalvaneet hänen mieltään, ja hän on valmis hyvittämään kaiken. Eräänä iltana alkaa tapahtumaketju, joka lopulta antaa Charlielle mahdollisuuden tehdä hyvityksen, kun hänen ovelleen ilmestyy nuori lähetyssaarnaaja Thomas (Ty Simkins). Thomas saapuu hetkelle, jona Charlie on juuri saanut kohtauksen, ja Charlie pyytää Thomasia lukemaan hänelle ääneen esseen, jotta tilanne rauhoittuisi.
Thomas ottaa ilosanoman julistamisen Charlielle tärkeimmäksi tehtäväkseen. Charlie suhtautuu uskontoon kuitenkin epäilevästi muttei kuitenkaan täysin torjuvasti – hän on lukenut Raamatunkin kannesta kanteen. Liz puolestaan suhtautuu uuteen tulokkaaseen hyvin negatiivisesti, sillä hän on kokenut elämässään vääryyttä samaisen lähetysjärjestön kautta, eikä halua, että Charlieta vahingoitettaisiin millään tavalla.
Lisää odottamattomia asioita tapahtuu, kun Charlien tytär Ellie (Stranger Things -menestyssarjasta tuttu Sadie Sink) saapuu. Elliestä on tullut niin kutsuttu ongelmanuori, jolla on vaikeuksia niin koulun kuin muunkin elämän kanssa, vaikka hän on kaikesta huolimatta ilmeisen älykäs ihminen. Charlie halua auttaa tätä kouluesseiden parissa ilmeisenä tarkoituksena hyvittää tekemänsä virheet. Myöhemmin kuvio sotkeutuu monelle tapaa Ellien ja Thomasin kohdatessa toisensa, ja lopulta vielä Charlien ex-vaimokin Mary (Samantha Morton) saapuu paikalle.
Kaikilla on menneisyyksiensä kanssa purkamista ja anteeksipyytämistä. Mitään kovin syvällistä on turha pinnan alta hakea, vaikka kaikki on päällisin puolin hienosti kerrottua ja etenevää tarinaa. Myös mystisen esseen kirjoittaja selviää lopulta, vaikka katsoja onkin sen varmaan jo hyvissä ajoin arvannut. The Whale -nimellä on kirjallinen pohja eikä se suinkaan viittaa päähenkilön painoon.
The Whale ei ole mikään mullistava elokuvallinen kokemus eikä se ohjaajan edellisien elokuvien tavoin pyri shokeeraamaan, ja se tuntuu jopa sovinnaiselta elokuvalta. Elokuva painottaa anteeksipyytämisen- ja antamisen tärkeyttä, eikä se tämän käsittelyssä laita mitään uusia kortteja pöytään olemalla erityisen oivaltava elokuva. Se ohjailee katsojan tunteita lähikuvilla näyttelijöiden vesittyneistä kasvoista surullisen musiikin kera, ja siten se tulee monin paikoin aliarvioineeksi katsojansa. Monin tavoin The Whale on siis hyvin amerikkalainen elokuva ja erittäin tyypillinen Oscar-elokuva, vaikka sen loppu onkin monitulkintainen.
Elokuva tuntuu myös hyvin kristilliseltä sen painottaessa anteeksiannon- ja antamisen merkitystä, olkoonkin niin, että elokuvassa tuodaan myös esille uskonnon varjolla tehdyn hengellisen väkivallan ja pakottamisen vahingollisuuden yksilöille. Aronofskyllä on itsellään juutalainen tausta, mutta hän on itse sanonut olevansa ateisti ja täysin uskonnoton ihminen. Tämä ei ole estänyt häntä tarttumasta uskonnollisiin aiheisiin, eikä hän ole sortunut yksipuoliseen arvosteluun eikä toisaalta tyhjänpäiväiseen ylistämiseen. Tästä Aronofskylle kuuluu iso kiitos ottaen senkin huomioon, että hän toimii Hollywoodin kentällä, missä kärjistäminen ja mustavalkoisuus ovat valtavirtaa. Aronofskyn elokuvat ovat oivallista materiaalia uskontotieteelle ja teologiselle tutkimukselle.
The Whale on näyttelijöiden ja erityisesti paluuta suureksi tähdeksi tekevän Brendan Fraserin elokuva. Näyttelijätyön keskeisyyttä tietysti korostaa se, että elokuvan pohjana toimii näytelmä. Fraser ei ole ollut koskaan aikaisemmin ollut näin hyvä missään aikaisemmassa elokuvassaan, mikä toisaalta johtuu siitä, että hän teki 90-luvulla ja 2000-luvun alussa lähes pelkästään umpisurkeita komedioita, jotka olivat varmasti tuottoisia, mutta gloriaa niillä ei saatu. Fraserin tähti himmeni, mutta nyt se on alkanut jälleen loistaa; The Whale on hänen uusi läpimurtonsa. Kotihoitaja Liziä näyttelevä Hong Chau on myös osastaan sivuosan ehdokkaana eikä suotta, hän osaa näyttää kasvoillaan aidon välittämisen ja turhautumisen, kun toinen on haluton ottamaan vastaan tämän neuvoja ja ohjeita. Muutkin näyttelijät hoitavat työnsä kunnialla.
The Whale ei ole edes ohjaajansa paras elokuva, mutta se on lukuisista heikkouksistaan huolimatta katsomisen arvoinen teos jo pelkästään näyttelijöidensä takia. Se on tosiaan perinteinen Oscar-elokuva, mutta se on siitä huolimatta tehty ammattitaidolla. Suurten erikoistehostespektaakkelien vastapainoksi tekee hyvää välillä nähdä tällainen suljetun tilan kamarinäytelmä.
The Whalen ensi-ilta Suomessa on tänään 3.3.
