The Nightingale (2018) on australialaisen Jennifer Kentin (s.1969) toinen pitkä elokuva. Hänen esikoisohjauksensa kauhuelokuva The Babadook (2014) nauttii jo nyt kulttielokuvan mainetta, ja Manaaja -elokuvan ohjaaja William Friedkin totesi sen olevan yksi pelottavimmista elokuvista, mitä hän on koskaan nähnyt. Maineestaan huolimatta elokuvaa ei koskaan nähty Suomen valkokankailla. Saman kohtalon koki valitettavasti myös The Nightingale muutamaa festivaalinäytöstä lukuun ottamatta. Se on sääli, koska kyseessä on armottomuudessaan ja tinkimättömyydessään tärkeä ja upea elokuva, vaikka joistain ratkaisuista voi olla monta mieltä.
The Nightingale ei ole kauhuelokuva, vaikka jotkin tahot sitä sellaisenakin markkinoivat. Elokuva kyllä käsittelee hirveyksiä, mihin ihminen voi pahimmillaan pystyä. Nykypäivänä harvoin näkee länsimaalaista elokuvaa, joka on näin armoton ja vihainen. Kent ei säästele hahmojaan, ja jokainen on kykeneväinen hirveyksiin – tappamiseen, raiskaamiseen ja rasismiin. Vaikka elokuva on loistava ja aihe on tärkeä, ei sitä voi todellakaan kaikille suositella; niin paljon väkivaltaista kuvastoa elokuva näyttää, eikä siinä ole yhtään samaistuttavaa henkilöä.
Elokuva sijoittuu vuoden 1825 Australiaan, jota Iso-Britannia hallitsee rautaisella otteellaan. Tarina alkaa Tasmanian erämaasta sotilastukikohdasta, missä nuori irlantilainen vanki Clare (Aisling Franciosi) yhdessä miehensä ja vastasyntyneen lapsensa kanssa palvelee brittiläisiä sotilaita. Irlantilaisina ja vielä vankeina Clarea ja hänen perhettään kohdellaan alempana kastina. Clare on kuitenkin onnistunut hurmaamaan brittisotilaat kauniilla lauluäänellään, ja sitä myöten nuori luutnantti (Sam Claflin) ihastuu tähän ja haluaisi tämän itselleen. Clare ei kuitenkaan ilmaise halukkuuttaan luutnantin kosiskeluista huolimatta. Aluksi hurmaavan oloisesta luutnantista paljastuu hyvin nopeasti kylmäverinen sotilas, joka ei pelkää kaihtaa keinoja saadakseen haluamansa, ja kun Clare ei suostu, ottaa luutnantti tämän väkisin. Claren mies ei tyydy katsomaan vierestä ja kapinoi luutnanttia ja muita sotilaita vastaan. Myöhemmin syntyy kuitenkin kamala konflikti, jonka seurauksena Clare raiskataan uudelleen, ja tämän mies ja lapsi surmataan Claren silmien edessä. Lopulta Clare pahoinpidellään tajuttomaksi.
Tässä vaiheessa elokuvasta muodostuu seuraaja1970-luvun yhdysvaltalaisille kostoelokuville, joista tunnetuimpia ovat Charles Bronsonin tähdittämät Death Wish –elokuvat, joissa vaimonsa ja tyttärensä menettänyt mies ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja lähtee kostoretkelle. Miehestä, joka on menettänyt kaiken ja sitä kautta lähtee hakemaan oikeutta, on sittemmin tullut erityisesti yhdysvaltalaisen valtavirtatoimintaelokuvien vakiokuvastoa. Nämä elokuvat ovat yleensä olleet suuren yleisön suosoissa, vaikka niiden moraalinen kompassi on täysin hukassa. Näissä elokuvissa oikeus otetaan omiin käsiin, kun päähenkilö katsoo, ettei virallinen oikeuslaitos pysty häntä auttamaan. Reaganin kauden elokuvissa virkavalta esitettiin yleensä korruptoituneena, ja oli vain oikein, että yksittäinen kansalainen otti oikeuden omiin käsiinsä. Väkivalta puolestaan nähtiin ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Tällaiset elokuvat ovat nyt Trumpin kaudella tehneet paluuta, jolloin olemme saaneet nähdä uusintaversion Death Wishille ja jatkoa Rambo-elokuville, joissa glorifioidaan väkivalta ja kiduttaminen. Usein näissä elokuvissa pahuutta edustavat erilaiset rodullistetetut vähemmistöryhmät.
Vaikka The Nightingalen tarinankerronta kaikessa armottomuudessa muistuttaakin kostoelokuvien kaavaa, on se kuitenkin monella tapaa niistä poikkeava. Ensinnäkin elokuva on naisen ohjaama ja käsikirjoittama, ja sen päähenkilöt ovat nuori nainen ja Australian alkuperäiskansojen edustaja. Näin se murtaa perinteisiä sukupuolirooleja ja tuo aborginaalien kokeman vääryyden esille. Toiseksi se näyttää väkivallan kamalana asiana, joka murtaa sekä sen kohteen että tekijän. Se kuitenkin näyttää väkivallan useissa kohtauksissa todella yksityiskohtaisesti, ja voidaankin kysyä, onko se aivan tarkoituksenmukaista. Kolmanneksi elokuva kertoo hienosti rasismin rumuuden ja sen monet kasvot – kaikki ihmiset ovat siihen kykeneväisiä, eikä se katso välttämättä syntyperää.
Elokuvan juliste.
Claren herättyä kamalan rikoksen jälkeen, hän saa kuulla luutnantin joukkoineen lähteneen suorittamaan tehtävää hyvin vaikeakulkuisen ja vaarallisen reitin taa. Clare kuitenkin janoaa kostoa, mutta joutuu palkkaamaan aborginaalin nuoren miehen Billyn (Baykali Ganambarr), joka tuntee maaston ja osaa jäljittää. Itse irlantilaisuutensa takia rasismista kärsinyt Clare suhtautuu ennakkoluuloisesti Billyyn ja kutsuu tätä rasistisilla ja alentuvilla nimillä. Tarinasta muodostuukin osaltaan Claren kasvutarina, kun hän tutustuu paremmin Billyyn ja tämän kulttuuriin. Myös Billy suhtautuu ihan syystäkin epäluuloisesti Clareen ja ylipäätään kaikkiin valkoisiin ja erityisesti britteihin, jotka ovat sortaneet väkivaltaisesti aborginaaleja. Kun Billy saa tietää Claren irlantilaisuudesta ja mitä britit ovat tälle tehneet, muuttuu hänen suhtautumisensa tähän.
Kostoretkestä muodostuu samalla Claren ja Billyn löytöretki toistensa kulttuureihin ja ennakkoluulojen hälvenemiseen. Samalla he joutuvat itse kohtaamaan ennakkoluuloja kohdatessaan uudisasukkaita. Kostosta muodostuu Clarelle myös pakkomielle, josta ei voi selvitä ilman ihmisyyden murtumista; kun Clare pääsee veren makuun, ei paluuta enää ole. Tässä on ehkä yksi elokuvan haasteista: siinä ei ole kerta kaikkiaan yhtään samastuttavaa hahmoa; kaikki ovat kykeneväisiä ennakkoluuloisuuteen, rasismiin ja tappamiseen. Yhtenä ihmisyyden valopilkkuna on eräs mies, joka tarjoaa Clarelle ja Billylle yösijan elokuvan loppupuolella ja on vaimonsa vastustuksesta huolimatta valmis ottamaan Billyn istumaan samaan illallispöytään yhdessä kaikkien kanssa. Lopulta Claren ja luutnantin tiet kohtaavat, eikä onnettomalta lopulta voida välttyä.
Raadollisuudestaan The Nightingale on yksi viime vuosien tärkeimpiä elokuvia, kun se käsittelee rasismia ja naisen aseman historiaa tinkimättömällä asenteella. Se on myös hieno kuvaus periksiantamattomuudesta, ja siitä, miten kostosta voi tulla pakkomielle, joka lopulta tuhoaa ihmisyyden.
On sääli, ettei elokuva saanut Suomessa normaalia teatterilevitystä, mutta se on ainakin tällä hetkellä vuokrattavissa Viaplay-suoratoistopalvelusta.
