The Matrix Resurrections tuli ensi-iltaan Suomessa joulupäivänä. Kolme päivää sitä ehdittiin elokuvateattereissa katsojille pyörittää, kunnes uudet koronarajoitukset sulkivat teatterit. The Matrix -tuotemerkin alla tuotettu neljäs elokuva ilmestyi lähes kaksikymmentä vuotta trilogian päättävän The Matrix Revolutionsin (2003) jälkeen. Jatko-osaa on Wachowskin ohjaajasisaruksilta kärtetty huhujen mukaan itsepintaisesti, mutta sisarukset eivät ollleet tarinan uudelleenkäynnistämisestä innostuneet. Resurrections todistaa kuitenkin sen, että lopulta mediayhtiöt ovat saaneet haluamansa. Uusimmasta elokuvasta annetaan ymmärtää, että jatko-osa uhattiin tehdä joko Wachowskien avulla tai sitä ilman. Ehkä Lana Wachowski lupautui tekemään uuden elokuvan pitääkseen luomuksensa langat omissa käsissään.
Olen käsitellyt Matrixin kolmea ensimmäistä jaksoa aikaisemmassa esseessäni, jossa pohdin Matrixin maailmaa kristillisen gnostilaisuuden ulottuvuuksista käsin. Olen odottanut neljättä osaa tuosta kirjoituksesta lähtien kuin kuuta nousevaa. Jouluviikolla ilmestyneet kansainväliset elokuvakritiikit nuijivat kuitenkin ilmat pihalle ennakko-odotuksilta. The Matrix Resurrections on saanut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta murskakritiikit. Sen olemassaolon oikeutus on kyseenalaistettu, sitä on syytetty niin tylsyydestä, yllätyksettömyydestä kuin liiallisesta itsetietoisuudestakin. Kun ottaa huomioon, minkälaisen hypen vuonna 1999 julkaistu ensimmäinen The Matrix sai aikaan, on tietysti selvää, että ennakko-odotukset ovat kovat. Elokuva, joka aikoinaan julistettiin kaikilla mittareilla mitattuna nerokkaaksi ja uutta luovaksi, on ollut monelle katsojalle pettymys.
Kaiken moukaroinnin jälkeen en uskaltanut odottaa suuria. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Minulle Matrixin suurinta antia ei koskaan ole ollut taistelukohtaukset, bullet time -teknologia eikä edes jäätävän viileä estetiikka. Eniten minua on kiehtonut elokuvan uudelleen lämmittämä ikiaikainen ajatus siitä, että ihminen elää illuusiossa ja on unohtanut todellisen jumalaisen alkuperänsä. Tällainen gnostilainen maailmanselitys yhdistettynä Carrie-Anne Mossin esittämään henkeäsalpaavaan actionsankariin, Trinityyn, olivat tälläkin kerralla suurin syy hakeutua elokuvateatteriin.
Herääminen on vaikeaa
The Matrix Resurrections lähtee liikkeelle siitä, mistä ensimmäinen Matrix-elokuvakin sillä erotuksella, että tällä kertaa pelisuunnittelijana työskentelevä Thomas Anderson (Keanu Reeves) – tunnetaan myös nimellä Neo – on juhlittu mutta elämäänsä tympääntynyt keski-ikäinen. Lähtökohta on sinänsä yllättävä, sillä kolmannen elokuvan lopussa Neo ja tämän aisaparina seikkaillut Trinity uhrasivat henkensä ihmisten ja koneiden välisen sodan lopettamiseksi. Oudot unet ja hallusinaatiot vaivaavat Andersonia, joka pyrkii parsimaan kasaan sirpaleista mielenmaailmaansa sujuvapuheisen terapeutin (Neil Patrick Harris) vastaanotolla. Analyytikon lisäksi Andersonilla on apunaan siniset pillerit, joita hän popsii pitääkseen hallusinaatiot kurissa. Mielikuvat eivät kuitenkaan jätä Andersonia rauhaan, vaan muistuttavat häntä todellisesta identiteetistään Neona, ihmiskunnan pelastajana. Todellisen identiteettinsä on unohtanut myös Trinity, johon Neo päivittäin törmää läheisessä kahvilassa Tiffany-nimisenä keski-ikäisenä äitinä. Vieläkö Trinity ja Neo voivat palauttaa mieliinsä todellisen identiteettinsä, vai ovatko he ikuisiksi ajoiksi tuomittuja elämään ymmärtämättömyydessä?
Herääminen todellisuuteen ei ole läpihuutojuttu ja monet ovat ne, jotka mieluummin jatkavat elämäänsä valheessa karuun totuuteen heräämisen sijaan. Herätyskelloa tarvitaan siis tälläkin kertaa, ja sellaiseksi elokuvan henkilöstögalleriaan on nostettu parikymppinen Bugs (Jessica Henwick), entinen ikkunanpesijä, nykyinen vastarintaliikkeen johtaja. Bugsin edustama uusi sukupolvi ei ole koskaan tavannut Neoa ja Trinityä, mutta se tuntee legendan eikä ole luopunut toivosta ihmiskunnan pelastuksen suhteen. Bugs on päättänyt palauttaa Thomas Andersonin ja Tiffanyn takaisin omiensa pariin ja tekee sen niin näyttävästi, etten suoraan sanoen ymmärrä kaikkea kitinää siitä, etteivätkö elokuvan action- ja taistelukohtaukset toimisi enemmän kuin komeasti. Mitä Bugsin räjähtävään menoon tulee, valituksen aihetta ei ole. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että taistelukohtauksiksi lasketaan vain ne, joissa taistelija on miespuolinen sankari. The Matrix Resurrectionissa lähes jokainen johtaja ja pelastava sankari on naisoletettu, eikä se tietenkään ole sattumaa. Lana Wachowski ei peittele feminististä agendaansa. Siinäpä pohdittavaa kaikille väärille profeetoille, jotka ovat kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana omineet elokuvan punaisen pillerin naisvihamielisen agendansa symboliksi.
Tämän enempää en lähde elokuvan juonta kerimään auki. Jos haluat nähdä uuden Matrix-elokuvan, kolme ensimmäistä elokuvaa kannattaa katsoa läpi pieteetillä. Niitä ilman The Matrix Resurrectionsia on lähes mahdotonta ymmärtää. Elokuva on yhtä suurta itseensä viittaavaa kommentaaria aikaisempiin kolmeen ensimmäiseen elokuvaan ja niiden tuottamaan kulttuurikeskusteluun. Itsereflektio on laji, jota arvostan. Harvoin sitä laatua pääse elokuvissa kokemaan. Siinäkin mielessä The Matrix Resurrections on harvinaislaatuinen teos.
Binäärin aika on ohi
The Matrix Resurrections on täynnä symboleja, rivien välejä, yli hilseen sujahtavia viittauksia ja metatasoja. Yksi elokuvan kantavia teemoja on binäärisen maailmankuvan näköalattomuus. Resurrections ottaa etäisyyttä The Matrix -elokuvien aikaisempaan dualistiseen maailmankuvaan ja ravistaa siten harteiltaan merkittävän osa gnostilaisesta maailmankuvastaan. Vahva kahtiajakoisuus hyvän ja pahan, pelastajan ja pelastettavan, taivaan ja helvetin, vapaan tahdon ja predestinaation välillä ovat teemoja, joita myös kristinusko, gnostilaisuudesta puhumattakaan, vahvasti ylläpitää ja vahvistaa ihmisessä. Uudessa elokuvassa ohjaaja Lana Wachowski on halunnut purkaa tällaisia binäärisiä vastakkainasetteluja, mikä tulee ilmi muun muassa siinä, miten ihmiskunta ja koneet ovat joutuneet kehittämään yhteiselämän ja yhteistyön muotoja.
Sinä lähes kahdenkymmenen vuoden aikana, joka kolmannen ja neljännen Matrix-elokuvan välissä on aikaa kulunut, on maailmamme muuttunut teknisen kehityksen ja sosiaalisen median mukana radikaalisti eikä välttämättä parempaan suuntaan. Olemme kaikki teknologian vankeja, halusimmepa sitä tai emme. Osa elämästämme on siirtynyt sosiaalisen median simulaatioon, ja tämä kehitys tulee vahvistumaan entisestään, kun pelimaailman virtuaaliset todellisuudet kehittyvät yhä houkuttelevimmiksi. Ihmisyydessä olevaa pahaa ei kuitenkaan voiteta mustavalkoisella hyvän ja pahan taistelulla, jossa vastapuoleen tai koneisiin projisoidaan kaikki maailman pahuus. Yhteiskunta, joka omistautuu dualistiselle taistelulle, on tuomittu tuhoutumaan. Tämän kohtalon saa kokea myös ihmiskunnan viimeinen kaupunki Siion, jonka The Matrix Resurrectionissa on korvannut ikääntyneen Nioben johtama Io-kaupunki.
Edeltäjistään Resurrections eroaa myös sinne tänne sirotellulla humoristisella aineistollaan. Elokuva nauraa paitsi itselleen myös sankarimyytille, jonka varaan Matrix-elokuvat on luonnollisesti rakennettu. Viisikymppiset actionsankarit Neo ja Trinity eivät enää hypi seinille nuoruuden voimissaan, mutta älkää luulkokaan, että keski-ikäinen kuuluu romukoppaan. Viisikymppinen nainen action-sankarittarena ei kuulu tavallisuuksiin, ja erityisen radikaali valinta on luonnollisesti sci-fi-elokuvassa, jonka perinteistä kohdeyleisöä ovat nuoret miehet. Elokuvateollisuus tuntuu kuitenkin huomanneen, että meitä keski-ikäisiä naisia kannattaa kosiskella, sen verran vahvan kuluttajasegmentin me muodostamme.
Itse liikutuin kyyneliin, kun Trinity lopulta muistaa todellisen identiteettinsä. Eikä Jeffersson Airplanen White Rabbit jätä tälläkään kerralla kylmäksi. Matrix on monessa velkaa 60-luvun hippiliikkeelle, enkä viittaa nyt pelkästään punaiseen pilleriin, jota tarjoillessaan tarkkakorvainen kuulee nuoren Morpheuksen viittauksen psykedeeleihin. Sinisen pillerin valtakaudella – josta vuonna 1998 lanseerattu Viagra on tunnetuin kaupallinen esimerkki – muutamat uskaliaat tutkijat ovat kaivaneet psykedeelit esiin naftaliinista tavoitteenaan pelastaa toivottomuuden kynsiin vaipunut ihmiskunta.
Elokuvan loppukohtaus sai nauramaan ääneen. Siinä Trinity mätkii terapeutti-analyytikkoa, jonka ainoa tehtävä on ollut pitää Neo ja Trinity kiinni Matrixin valheellisessa todellisuudessa. Taustalla Neo silittelee kissimirriä eikä tee elettäkään pysäyttääkseen villiintynyttä Trinityä. Miesanalyytikko anoo Neoa puuttumaan peliin ja pistämään Trinityn aisoihin. Ennen vanhaan naisten kontrolloiminen oli terapeuttienkin toimesta niin paljon helpompaa! Ehkä on niin, että The Matrix Resurrectionsia arvostaakseen on eduksi olla keski-ikäinen äiti-ihminen, jolla on kyky tulkita kissasymboleita freudilaisittain.
