Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin (1985) perustuvan draamasarjan The Handmaid’s Talen ensimmäinen kausi julkaistiin HBO:lla kansainväliselle miljoonayleisölle neljä vuotta sitten huhtikuussa 2017. Atwoodin tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa ekologinen katastrofi on tuhonnut Amerikan yhdysvallat ja vallan on kaapannut fundamentalistinen kristitty ryhmä, Jaakobin pojat. Uusi valtio on ristitty Gileadiksi.
Ekologisen katastrofin seurauksena kansakunnan syntyvyys on romahtanut. Hedelmällisiä naisia on vähän, yksi heistä on tarinan päähenkilö June Osborne (Elisabeth Moss). Ennen vallankumousta June on työskennellyt kustantamossa ja elänyt liberaalin kaupunkilaisen elämää. Vallankumous pakottaa kuitenkin hänet perheineen pakotielle, sillä Junen avioliitto perustuu gileadilaisittain rikokselle: June on rikkonut aviomiehensä ensimmäisen avioliiton ryhtymällä suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa. Pakoyritys Gileadista epäonnistuu ja June jää Gileadin vangiksi. Samassa rytinässä hänet erotetaan aviomiehestään Lukesta (O. T. Fagbenle) ja pienestä tyttärestään Hannahista (Jordana Blake).
Junesta tehdään orjatar (handmaid) ja hänet sijoitetaan komentaja Fred Waterfordin ja tämän vaimon Serenan perheeseen. Nimekseen hän saa isäntänsä mukaan Offred ja tehtäväkseen synnyttää komentajan perheeseen lapsi. Siittämistä varten Gilead on luonut aivan ikioman pyhän toimituksen, jossa isäntä yhtyy orjattareen suostumusta kyselemättä vaimon pidellessä orjatarta aloillaan. Nekin komentajat, jotka eivät haluaisi brutaaliin toimitukseen osallistua, ovat velvoitettuja toimimaan kansakunnan jatkumisen puolesta. Tottelemattomat hirtetään ja asetetaan muurille roikkumaan varoittavaksi esimerkiksi.
The Handmaid’s Tale -draamasarja nousi puheenaiheeksi heti ilmestyttyään. Atwoodin luoma tarina orjuutetuista naisista tuntui iskevän kollektiiviseen kipupisteeseen. Noin puoli vuotta ensimmäisen jakson julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa käynnistyi seksuaalisen ahdistelun vastainen kampanja Me Too. Alun perin Tarana Burken vuonna 2007 aloittama kampanja levisi maailmanlaajuiseksi someilmiöksi elokuva-alan naisten noustua barrikadeille järjestelmällistä hyväksikäyttöä vastustaakseen. Väitän, ettei ajoitus ole sattumaa. Joskus fiktio valottaa todellisuutta tehokkaammin kuin fakta. Joskus taide auttaa meitä näkemään sen, mikä on piilossa ja antaa meille voimaa nousta pimeyden voimia vastaan.
Gilead on äärimmäisen julma ja väkivaltainen yhteiskunta ja kaikkeen tähän löytyy oikeutus Raamatusta. Gileadin raamatuntulkinta on vanhatestamentillista. Olisi luontevaa ajatella, että Atwoodin romaani ja sen pohjalta luotu tv-sarja nostaisivat uskonnottoman yhteiskunnan ideaaliksi, mutta yllättävää kyllä kertomuksen suhde uskontoon on moniulotteisempi. Syyt ovat epäilemättä osittain kaupalliset: Sarjan halutaan puhuttelevan niitäkin katsojia, joille uskonto on merkittävä osa elämää, eikä katsojien uskonnollisten tunteiden loukkaaminen ole hyvää liiketoimintaa. Toisaalta jo Atwoodin alkuperäisessä romaanissa nostetaan esiin uskonnollisia ryhmiä, jotka osallistuvat aktiivisesti Gileadin vastaiseen toimintaan. Positiivisen huomion kohteena ovat erityisesti kveekarit, jotka tv-sarjan ensimmäisen kaudella auttavat Junen ystävätärtä Moiraa (Samira Wiley) pakoyrityksessä Naistieksi kutsuttua maanalaista pelastustietä pitkin.
Uskonnolliset riitit ovat Gileadissa tärkeitä. Niiden avulla vallanpitäjät ylläpitävät luokkayhteiskuntaa ja hallitsevat kansalaisten yksityisintä elämää. Kirkkoja tai pappeja tv-sarjan kuvaamassa Gileadissa ei kuitenkaan nähdä. Ylintä uskonnollista valtaa käyttävät komentajat. Pyhiä toimituksia tapahtuu salassa myös Gileadin virallisen uskonnonharjoittamisen ulkopuolella. Toisen kauden viidennessä jaksossa radioaktiivisesti saastuneessa siirtokunnassa järjestetään naisparin häät. Siirtokuntakomennus on rangaistus, josta harva selviää hengissä. Synkimmässä ihmisen luomassa helvetissä vihitään naispari, Fiona ja Kit, joilta on viety kaikki mitä ihmiseltä voidaan viedä. Kit tekee kuolemaa, hänen ympärilleen on häävieraiksi kerääntynyt kanssaorjuutettujen joukko. Juuri siinä hetkessä Jumala itse (näin sen koen) laskeutuu naisrabbin muodossa, sorrettu kanssavanki hänkin, helvetin keskelle ja vihkii Fionan ja Kitin pyhään avioliittoon. Pahimmankin sorron keskellä rakkaus annetaan lahjaksi niille, joilta valtaapitävät luulivat voivansa rakkauden kieltää. En muista itkeneeni liikutuksesta tähän tapaan edes omissa häissäni.
The Handmaid’s Talen neljäs kausi julkaistiin toukokuussa 2021. Olen katsonut joka ikisen jakson, odottanut henkeä pidätellen Junen ja hänen orjatarsisartensa pelastusta ja Gileadin tuhoutumista. Olen liikuttunut sorrettujen solidaarisuudesta ja pelottomasta vastarinnasta. Olen ylistänyt Kanadaa, joka tv-sarjassa esitetään Gileadista pakenevien turvasatamana.
The Handmaid’s Tale on feministinen teos. Se ammentaa toisen aallon radikaalista feministisestä näkemyksestä, jonka mukaan patriarkaalisen sorron ytimessä on sukupuoli ja naisen lähtökohtainen kyky synnyttää lapsia. Gileadissa sukupuolia on kaksi, eikä tämä ole neuvottelukysymys vaan biologinen tosiasia. Nainen syntyy naiseksi, mies mieheksi, ja avioliitto on näiden kahden sukupuolen välinen järjestely, jonka ensisijainen tavoite on lisääntyminen. Ken tätä järjestelmää uhmaa, on kuoleman oma.
Gilead on myös vahvasti luokkayhteiskunta. Yhteiskunnan ylimmän naisluokan muodostavat vaimot. Myös naimattomilla tädeillä on paljon valtaa, sillä heidän tehtävänään on toimia vartijoina ja ohjaajina lapsia synnyttäville orjattarille. Martat ovat yläluokkaisissa perheissä työskenteleviä kotiapulaisia. Naisen yhteiskunnallinen luokka käy ilmi hänen vaatteidensa väristä. Alimpana sosiaalisessa järjestyksessä ovat valtion salaisissa Jezebel’s-ilotaloissa työskentelevät prostituoiduiksi pakotetut naiset sekä ei-naiset (unwomen), joihin kuuluvat kaikki ne, jotka eivät sopeudu Gileadin sukupuolta ja seksuaalisuutta määrittelevään järjestykseen.
Myös Gileadin miehet on jaettu omiin yhteiskuntaluokkiinsa, joista ylimpänä ovat valtaa pitävät komentajat, jotka saavat tulkita, tai ylipäätään edes lukea, Raamattua. Naisilta Raamatun lukeminen on kielletty. Gileadin luokkajako palvelee yhtä asiaa: väkivaltaisen patriarkaalisen yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämistä. Miehille luokkamatkan tekeminen vaikuttaa joissain tapauksissa olevan mahdollista, mistä osoituksena on Junen rakastetun Nickin (Max Minghella) luokkamatka autonkuljettajasta komentajaksi.
Siitäkin huolimatta, että sarjaa voi hyvällä syyllä kritisoida turhasta pitkittämisestä, ajoittaisesta vitkutuksesta ja vatkutuksesta – kolmas kausi on suorastaan raivostuttava – olen valmis julistamaan The Handmaid’s Talen yhdeksi 2010-luvun tärkeimmäksi draamasarjaksi. Atwood jatkaa siitä, mihin Vanhan testamentin profeetat jäivät, ja monikansallinen HBO jakelee viestin yli 50 maahan samanaikaisesti. The Handmaid’s Tale ajaa yhteiskunnallista muutosta ja orjuuden kahleista vapautumista sellaisella voimalla, ettei se voi olla jättämättä jälkeä avoimeen mieleen. Praise be!
