Tuomas Akvinolainen. Kuva: Wikipedia.

Teologia edistyy kärsivällisyydellä. Epistemologiasta, mystiikasta ja järjen paradigmoista. Vastaus Jarmo Tarkille

Jarmo Tarkin Vartija-lehdessä julkaistu puheenvuoro Systemaattisen teologian kauhistus – alethiologia on herättänyt  keskustelua. Päädyin lukemaan sen erään ystävän linkin kautta. Tarkki peräänkuuluttaa kirjoituksessaan systemaattisen teologian totuuskriteereitä ja teologista epistemologiaa ja heittää näin haasteen meille systemaatikoille. Koska olen Suomessa äskettäin nimenomaan teologisesta epistemologiasta väitellyt systemaatikko, ekumeenikko ja aatehistorioitsija, otan haasteen vastaan. Aikomuksenani on osoittaa Tarkin asiantuntemuksen ja teologisen metodin vakavat puutteet. Kyseessä ei itse asiassa ole mikään haaste, vaan huitaisu kohti olkiukkoa, joka ei kosketa eikä edes ymmärrä asiaan liittyviä syvempiä teologisia kysymyksiä.

Oma lähestymistapani teologianharjoittamiseen on Vartija-lehden yleisestä teologisesta linjasta poiketen klassinen. Sitä voisi luonnehtia myös postliberaaliksi tai ekumeeniseksi.

Kuten kirjoituksestani ilmenee, tälle lähestymistavalle tyypillistä on kysyä klassisten opinmuotoilujen intentioita (systemaattisen) käsiteanalyysin keinoin ja sitten asettaa ne keskusteluun muiden tieteenalojen, kuten filosofian, aatehistorian ja luonnontieteiden kanssa. Tämä keskustelu on kansainvälisesti laajaa, ajankohtaista ja jatkuvasti relevanttia kysyttäessä sekä kristillisten kulttuurien juuria että niiden tulevaisuudensuuntia. Se on myös välttämätöntä kirkkojen pyrkiessä vastaamaan kulloisenkin ajan ja aikakauden haasteisiin apostolisen tradition pohjalta. Parhaita kiteytymiä tästä keskustelusta ovat ekumeeniset asiakirjat. Tämä teologinen metodi on uskottava ja oikeutettu vaihtoehto, jolla on huomattavasti vahvemmat eväät tarjottavana keskusteluun kirkkojen sisällä ja ulkopuolella kuin Tarkin kirjoituksen edustamalla vanhenevalla liberalismilla.

Tarkastelen tässä vain lyhyesti joitakin Tarkin esseen suurimpia ongelmia. Mielenkiintoisia yksityiskohtia, joihin minulla ei valitettavasti ole mahdollisuutta puuttua, olisi monia.[1]

Alethiologia (sic!), teologinen epistemologia

Tarkki taistelee kirjoituksessaan 1960-luvun tuulimyllyjä vastaan. Koko tapa, jolla hän jäsentää kristillisen opin, on vääristynyt. Yksi esseen väsähtäneimmistä pääpointeista on kristillisen uskon jakaminen uskoon, joka uskotaan (quae) ja uskoon, jolla uskotaan (qua). Uskon kohde (quae) ymmärretään sitten propositionaalisten (ilmoitus)totuuksien joukoksi, jotka pitää uskoa (qua) sokealla uskolla. Tarkin (kuten monien modernien) panos on kysyä, miten nämä ilmoitustotuudet perustellaan. Jos niitä ei oteta annettuna, ne eivät kuulemma kestä. Tätä kysymystä ei muka systemaattisessa teologiassa uskalleta tehdä.

Uskoa käsittelevän väitöskirjani[2] johdantoluvussa erittelen kahta erilaista käsitystä siitä, mistä uskomisessa on kyse. Ensimmäinen on edellä kuvattu. Se on leimallisesti moderni innovaatio.

Toinen on klassinen teoria, jossa uskossa on kyse tuttuustiedosta: uskonkohteen kohtaamisessa syntyvästä kokemuksesta ja sekundaarisesti yrityksestä kuvata tätä kohdetta. Opilliset propositiot ovat tätä kuvausta. Usein niihin liittyy tietoteoria, jossa kohde on myös jollakin tavalla läsnä ja vaikuttaa noiden propositioiden kautta. Klassinen muotoilu on esimerkiksi että kun ihminen lukee Raamattua, Pyhä Henki valaisee hänelle uskonkohteen. Materiaalisen läpi ”loistaa” valoa jumalallisesta. Tätä Martti Luther tarkoittaa Raamatun sisäisellä kirkkaudella (claritas).[3] Tämä illuminaatio, valo, tekee kohteen läsnä olevaksi.

Voidaan myös erottaa järjen luonnollinen valo eli yleinen Jumalan tuntemus, ja uskon antama suurempi ymmärrys, ns. uskon valo, kuten tekevät mm. Luther ja Tuomas Akvinolainen. Teoriaa kutsutaan illuminaatio-opiksi. Mm. Filon Aleksandrialainen, Augustinus, Bonaventura, Tuomas Akvinolainen, Luther ja pietismi ovat sen eri variaatioiden edustajia. Cambridgen ja King’s Collegen tutkija Lydia Schumacher piirtää aiheen peruslukemistoon kuuluvassa teoksessa Divine illumination: the history and future of Augustine’s theory of knowledge (2011) linjan Augustinuksesta Tuomaan, Descartesin ja Kantin kautta moderniin epistemologiseen keskusteluun.

Tarkin analyysi siis sekoittaa keskenään uskon kohteen (Jumala) ja kuvauksen kohteesta (evankeliumi/-n oppi). Samanaikainen esiintyminen jonakin syvällisenä epistemologian ja aletelogian asiantuntijana on suorastaan naurettavaa, kun Tarkki ei näytä olevan edes tietoinen klassisimman ja vaikutusvaltaisimman teologisen epistemologian teorian olemassaolosta.

Tarkki esittää muutenkin todella kummallisia väitteitä epistemologian paikasta teologian kokonaisuudessa. Yksi nykyisen filosofisen aatehistoriallisen keskustelun keskeisiä aiheita (mm. Brad S. Gregory, Charles Taylor) on kysymys nominalismin roolista modernin maailman synnyssä. Kysytään, mikä vaikutus oli teologisen epistemologian muutoksella kun nominalismi hylkäsi analogiaperiaatteen ja muutti

Johannes Duns Scotus. Kuva: Wikipedia.

Johannes Duns Scotus. Kuva: Wikipedia.

illuminaatio-opin tulkinnan subjektiivisesta objektiiviseksi.[4]

Johannes Duns Scotuksen suurteos Ordinatio alkaa n. 50-sivuisella katsauksella teologiseen epistemologiaan. Fransiskaanisessa ajattelussa 1300-luvulla Henri Ghentiläisen ja Scotuksen myötä tapahtuneista muutoksista on kirjoitettu useita moniosaisia tutkimuksia. Perustiedot löytää jokainen filosofisesta sanakirjasta hakemalla asiasanalla ”Divine Illumination”.[5]

Teologinen epistemologia on siten ei vain teologisen, vaan myös filosofisen tutkimuksen ajankohtainen aihe. Itsekin olen istunut teoreettisen filosofian osaston seminaarissa käsittelemässä aihetta. Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian osastolla onkin 2010-luvun aikana ollut useita illuminaatioon ja augustinolaiseen epistemologiaan liittyneitä tutkimushankkeita, joista ainakin yksi on tälläkin hetkellä aktiivinen. Ehkä teologitkin voisivat perehtyä tähän ajankohtaiseen tutkimukseen?

Mystiikan teologia

Tarkki pilkkaa kirjoituksessaan moneen otteeseen mystiikan teologiaa osoittaen, ettei hän ymmärrä eikä yritäkään ymmärtää sitä. Edellä kuvattu huomioiden tämä ei yllätä. Mystiikan teologian yhtenä perusajatuksena nimittäin on, että kokemus sisältää enemmän kuin mitä voidaan käsitteellisesti kuvata. Vaikka kirjoittaisin 1000-sivuisen esseen siitä, mitä koen istuessani tuolissani kirjoittaessani tätä tekstiä (miltä valon heijastus näppäimistöllä näyttää, mikä näppäinten mustan sävy on, miltä tuoli tuntuu selkää vasen), en silti voisi tyhjentää kaikkia kokemuksen vivahteita sanoihin. Käsitteellinen kuvaus on aina abstraktio, tiettyjen yleistettävien piirteiden erottaminen havainnosta. Kohde ja sen kuvaus ovat kaksi eri asiaa. Sanat eivät riitä kokemuksen täyteen välittämiseen. Siksi oppi ei ole kohde, oppi on kohteen kuvaus. Mystiikka ei pakene, vaan pyrkii osoittamaan kuvauksen rajoittuneisuuden ja ohjaamaan kohteen luo.[6] Suomessa on onneksi nykyisin monia nuoria teologeja, jotka ymmärtävät syvällisesti mystiikan teologiaa eivätkä ole hirttäytyneet siihen propositionaaliseen ajattelutapaan kuin Tarkki. Tämä kehitys osoittaa osaltaan Tarkin kaltaisen teologian harjoittamisen tavan irrelevanssin.

Paradoksit

Yksi ongelma liittyy Tarkin tapaan käsitellä paradokseja. Tässä, jälleen, Tarkki sekoittaa kohteen ja opin. Pyhä Kolminaisuus on käsittämätön (ks. edellinen). On melkoisen paljon teorioita järjen rajoista Jumalan käsittämisessä, ja ne ovat varsin ymmärrettäviä. Esimerkiksi yksi on rajallisen ja rajattoman suhde. Finiittinen ymmärrys ei voi ottaa kohteeksi koko infiniittistä, vain jonkin aspektin siitä. Tämä on melko elementaarista.[7] Mutta kolminaisuusopissa ei ole kyse tästä. Oppi itsessään ei ole infiniittinen, vaan varsin ymmärrettävä. Siinä on kaksi ”elementtiä”, joiden välisiä suhteita koko oppi koskee: jumalallinen olemus tai luonto eli jumaluus, ja jumalalliset persoonat. Luonnon tasolla Jumala on Yksi, persoonien tasolla Kolme. Mitä nämä tarkoittavat, selviää melko helposti esim. useimmista dogmatiikan oppikirjoista tai vähän pidemmistä

Albert Einstein. Kuva: Wikipedia.

Albert Einstein. Kuva: Wikipedia.

tunnustusteksteistä.[8]

Jos muuten puhutaan Einsteinista (kuten Tarkki tekee), kolminaisuusoppi on paljon helpompi ymmärtää arkikokemuksen analogioin, kuten toisensa läpäisevien valojen vertauskuvan kautta, kuin suhteellisuusteoria, joka sisältää oikeasti arkikokemuksen kannalta ”käsittämättömyyksiä”, kuten ajankulun muuttumisen suhteessa kappaleen nopeuteen ja valonnopeuden yleisenä ”nopeusrajoituksena”. (Esim. molemmat kohtisuoraan toisiaan kohti ulkopuolelta mitattuna 2/3 valonnopeudella lähestyvää kappaletta lähestyvät toisiaan suhteessa toisiinsa alle valonnopeudella, eivät 1 1/3 valonnopeudella, kuten matemaattinen intuitio kertoisi.)

Uskon ja järjen suhde, järjen paradigmasidonnaisuus

Edellä kuvattuihin asiakokonaisuuksiin liittyy Tarkin tapa argumentoida uskon ja järjen suhteesta. Tarkille järki on, nimenomaan modernilla Kantiin ja valistukseen liittyvällä tavalla, objektiivinen kaiken kriteeri. Tällöin Tarkki unohtaa järjen kohde- ja paradigmasidonnaisuuden. Intuitiiviset, ”annetut” (tai pikemminkin erityyppiseen kokemukseen perustuvat) mallit eivät sovellu objektiivisesti minkä tahansa kohteen ymmärtämiseen, kuten pyrkimys ymmärtää suhteellisuusteoriaa arkikokemuksen perusteella osoittaa. Alueet, joissa Tarkki ei ymmärrä teologista järjen rajojen kritiikkiä, liittyvät juuri tähän: Jumalan infiniittisyys ja sitä sivuavat filosofisen teismin kysymykset, mm. moneuden ykseys Jumalassa.

Jumala on kohteena jotakin täysin erilaista sekä intellektuaalisen ajattelun että kokemuksen kannalta kuin mikään muu. Martti Lutherin järki-kritiikki ja ns. kunnian teologian kritiikki koskee mm. sitä, että tämän Jumalan erilaisuuden vuoksi luomakunnasta otettuja paradigmaattisia malleja ei voi suoraan soveltaa Jumalaan.[9] Jos arkikokemus ei toimi edes aika-avaruuden ymmärtämisen paradigmana, miten siten Jumalan, joka on vielä poikkeuksellisempi ”olio” – jonka olemassaolon laatu ja tapakin on jotain täysin muuta kuin minkään äärellisen objektin? Vai täytyykö Jumalaa ajatella lentävänä teekannuna, jotta voitaisiin lähteä seuramaan Tarkin kritiikkiä?

Teologian edistyminen: Teorianmuodostus, koettelu ja reseptio

Edelliseen liittyy kysymys teologian metodeista. Einsteinin (suppea) suhteellisuusteoria oli ensin teoreettinen konstruktio. Se ei syntynyt tavalla, jolla Tarkki näyttää ajattelevan luonnontieteellisen edistyksen tapahtuvan – empiiristen kokeiden tuloksena – vaan se vastasi joihinkin fysiikan mallien lähinnä teoreettisiin puutteisiin. Suuri osa empiirisestä evidenssistä saatiin jälkikäteen (esim. ajan hidastumista nopeuden kasvaessa koskevat kokeet).

Teologinen teorianmuodostus on osin samantyyppistä. Koska Jumala Jumalana ei ole aineellinen, vaan henkinen intellektuaalinen olio, varsinainen teologinen teorianmuodostus on pääosin intellektuaalista. Teorioita muodostetaan käyttämällä järkeä. Sen jälkeen niitä testataan saatavilla olevaa evidenssiä vasten: Tätä ovat mm. Raamattu, kirkon perinne ja elämä – sekä yksilön ja yhteiskunnan, että kirkon. Hyvä teologinen teoria selittää tätä evidenssiä. Huono falsifioituu niiden edessä. Kriteerinä suhteessa aiempiin opinmuotoiluihin ei ole koherenssi, vaan uudemman opinmuotoilun pitää selittää niiden perusintentioita, mutta parantaa mallia.[10] Tässä mielessä teologia edistyy jatkuvasti ja teologianhistoria on täynnä esimerkkejä tällaisesta kehityksestä. Huonot paradigmat – ilmeisesti modernismi kuuluu niihin – hylätään historian roskakoriin kuriositeeteiksi.

Teologia ei kuitenkaan ole vain yksilön kammiossaan tekemää työtä vaan kirkon työtä. Yliopistollinen analyyttinen (ja muukin) teologinen tutkimus on vain yksi osa tätä suurta kokonaisuutta, jossa pienistä palasista koostuu suurempia kokonaisuuksia. Näin teologia laajana projektina etenee. Läpimurrot suodattuvat vähitellen mm. kirkollisiin ja ekumeenisiin teologisiin asiakirjoihin. Näistä aikamme merkittäviä teologisia edistysaskeleita ovat mielestäni mm. Vatikaani II ja Yhteinen julistus vanhurskaudesta. Niissä kuuluu kirkkojen ja magisteriumin ääni ja näkyy niiden kyky oppia. Myös ekklesiologiassa on tapahtunut merkittävää kehitystä.[11]

Kuten aatehistoriassa on tyypillistä, ajatusten hyväksymis- ja hylkäämisprosessit saattavat kuitenkin helposti viedä vuosisadan verran. Liberaalien helmasynti näyttäisi olevan kärsivällisyyden puute ja ylimielisyys. Kun kaikki eivät lähde mukaan omiin lempiajatuksiin, nostetaan kädet ylös ja ryhdytään kiukuttelemaan. Ajatuksille ei anneta aikaa kypsyä ja tulla koetelluiksi.

 

Viitteet

[1] Olennaisimpia näistä olisi sovitusoppi. Tarkin kuvaus Anselm Canterburylaisen ns. latinalaisen sovitusopin dominanssista on virheellinen. Keskiajalla yleisessä fransiskaanisessa sovitusopin tulkinnassa sovitus nähdään osana Kolmiyhteisen Jumalan alaspäin suuntautuvaa toimintaa, luomisesta ja inkarnaatiosta jatkuvana sen huipentumana, jossa Kolmiyhteisen Jumalan rakkaus vetää ihmiskunnan jumalallisen elämän yhteyteen. Ks. Ilia Delio: “Revisiting the Franciscan doctrine of Christ”, Theological studies 64 (2003), 3-23. Tämä Jumalan alaspäin suuntautuvan rakkauden teema ja sen täydellistyminen Kristuksessa on myös yksi Martti Lutherin ristin teologian keskeisimpiä teemoja.

Toisenlaisesta raamattuteologiasta, joka haastaa Tarkin näkemykset, ks. Timo Eskola: Mitä työ STI:ssä opetti 30 vuodessa, osoitteessa https://timoeskola.wordpress.com/2020/11/04/mita-tyo-stissa-opetti-30-vuodessa/

[2] Ilmari Karimies: In your Light we see the Light: Martin Luther’s Understanding of Faith and Reality between 1513 and 1521. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-2880-5

[3] Luther puhuu Raamatun kaksinaisesta kirkkaudesta – ulkoisesta ja sisäisestä. Ulkoistakaan hän ei sijoita suoraan itse tekstiin, vaan sitä julistavaan saarnavirkaan: “Et ut breviter dicam, Duplex et claritas scripturae, sicut et duplex obscuritas, Una externa in verbi ministerio posita, altera in cordis cognitione sita, Si de interna claritate dixeris, nullus homo unum iota in scripturis videt, nisi qui spiritum Dei habet” (WA 18, 609, 4-7). Illuminaatiosta Lutherilla laajemmin Karimies (ks. ed).

[4] Brad S. Gregory: The Unintended Reformation: How a Religious Revolution Secularized Society (Cambridge, MA: Belknap, 2015); Charles Taylor: A Secular Age (Cambridge, MA: Belknap, 2007)

[5] Esim. Robert Pasnau: “Divine Illumination”, Stanford Encyclopedia of Philosophy, https://plato.stanford.edu/entries/illumination/

[6] Lyhyenä johdatuksena kielen, kokemuksen ja mystiikan suhteeseen ks. Ilmari Karimies: ”Kun sanat eivät riitä – apofaattinen teologia,” Etsijä 3-4/2004, 16-20. Laajemmin asiaa on käsitellyt suomeksi erityisesti Pauli Annala.

[7] Tämä on toinen merkitys, jossa mystiikassa puhutaan Jumalasta käsittämättömänä.  Mm. Tuomas Akvinolainen ja Bonaventura kuvaavat kokemukseen perustuvaa tietoa Jumalasta ekstaattiseksi tietämiseksi (cognitio per modum excessus), koska tiedon ja kokemuksen kohde, Jumala, on enemmän kuin voidaan ymmärtää, ja nimenomaan siinä merkityksessä, että Jumala ylittää intellektin kapasiteetin analysoida kohdettansa. Mystisen kokemuksen perusmuoto on siten se, että kokija tietää kokevansa jotakin, mutta kokemus tempaa valtavuudellaan ja ihmeellisyydellään kokijan ihmetykseen ilman että kokemus antautuu diskursiivisesti täysin analysoitavaksi ja kuvattavaksi. Ks. tarkemmin Karimies, In your Light, 194-196.

[8] Jumalallinen luonto eli jumaluus on ’sitä’, mitä Jumala on. Sille luetaan kaikki Jumalan ominaisuudet, eli tosiolevaisuus, hyvyys, kaikkitietävyys, kaikkialla läsnäolo jne. Kaikki persoonat ovat osallisia näistä ominaisuuksista. Kun sanotaan, että Isä on Jumala, Poika on Jumala tai että Pyhä Henki on Jumala, tarkoitetaan tätä heidän jakamaansa yhtä jumalallista luontoa. Isä, joka on Kolminaisuuden lähde, lahjoittaa rakkaudessa koko jumaluuden, eli kaikki ominaisuutensa Pojalle, joka lahjoittaa ne kaikki takaisin Isälle. Pyhä Henki saa kaiken Isältä ja Pojalta, ja lahjoittaa ne takaisin heille. Tätä keskinäistä rakkauden liikettä, jossa persoonat läpäisevät toisensa, kutsutaan perikoreesiksi. Sitä voidaan havainnollistaa esim. kuvalla kolmesta äärettömästä toisensa läpäisevästä valosta. Jumalasta voidaan puhua näin joko yhtenä Jumalana, tai eritellen Kolminaisuuden persoonat siksi, että 1) kaikki, minkä Jumala tekee, hän tekee tässä perikoreesissa ja siksi, että 2) Jumala tekee olemuksensa vuoksi kaiken yksimielisyydessä. Vaikka kaikki Kolminaisuuden persoonat osallistuvat kaikkeen, mitä Jumala tekee, he osallistuvat näihin asioihin kuitenkin omalla tavallaan. Tätä kutsutaan appropriaatioksi. Näitä erotteluja ei ole sinänsä syytä käydä tässä läpi kovin tarkasti, vaan tarkoituksena on osoittaa, että oppi sinänsä on jotakin ymmärretävää, koherenttia ja sellaista, jonka hallintaa voidaan vähintäänkin ammattiteologilta edellyttää. Thalassios Afrikkalainen käy läpi kolminaisuusopin keskeiset erittelyt neljässä sivussa Filokalia-teoksessa (osa II, 246-249).

[9] Ks. Ilmari Karimies: “Lutheran Perspective on Natural Theology”, European Journal of Philosophy of Religion 9:2 (June 2017), 119-138.

[10] Esimerkiksi teologisen antropologian osalta pidän tällaisena onnistuneena muotoiluna luterilaista simul iustus et peccator-käsitystä. Oppi rakentuu vanhempien teologisen antropologian teorioiden varaan, mutta lisää niihin vivahteikkuutta, joka vastaa fenomenologista koettua kristityn ristiriitaisuutta. Tässä suhteessa esim. tomistinen ihmiskäsitys on apuväline kokemuksen jäsentämiseen, mutta simul –oppi on hienostuneempi apuväline, joka selittää joitakin edellisen mallin ongelmakohtia, jotka pakottavat esim. kuolemansyntiopin vuoksi ahdistuksiin joutuvia katolisia korjaamaan mallia. Moderni muotoilu voisi omaksua nämä perusintentiot, mutta täydentää niitä esim. syvyyspsykologian, neurologian ja mielenfilosofian havainnoilla.

[11] Viime vuosisadan aikana kirkko-opissa on edetty yksittäisten rakenteiden (virkojen, sakramenttien) tarkastelusta näiden näkemiseen Kolmiyhteisen Jumalan mission kokonaisuudessa (esim. kehitys BEM:istä KMN:n kirkko-asiakirjoihin). Tämä on purkanut sakramentaalisuuden ja funktionaalisuuden välistä vastakkainasettelua. Teoreettinen kehitys on tarjonnut analyyttisiä välineitä, jotka sekä selittävät olemassa olevien kirkkojen rakenteita (joskus jopa ennustavat niitä), että auttavat kehittämään niitä.

Artikkelikuvassa Tuomas Akvinolainen. Kuva: Wikipedia.


Ilmari Karimies

Kirjoittaja

Ilmari Karimies on Martti Lutherin usko- ja todellisuuskäsityksen suhteesta väitellyt teologian tohtori. Tällä hetkellä hän toimii reformaation teologian tuntiopettajana Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa. Karimies on työskennellyt kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä, Helsingin piispan teologisena sihteerinä, sekä kahdessa pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa.


'Teologia edistyy kärsivällisyydellä. Epistemologiasta, mystiikasta ja järjen paradigmoista. Vastaus Jarmo Tarkille' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 17.11.2020 @ 22.38 Felix

    Kukaan ei ole niin kärkäs leimaamaan toisen ajattelua vanhentuneeksi kuin hän, joka ammentaa ajatuksensa ja arvonsa antiikista.

    Se on kyllä totta, että ajatusten hyväksymis- ja hylkäämisprosesseihin saattaa kulua aikaa ja tupakkia. Yksilö voi muuttaa näkemyksiään elämänsä aikana, jos rohkeus riittää, mutta laajempaan tietoisuuteen uusien, vanhoja käsityksiä romuttavien ajatusten leviäminen voi kestää yli 2000 vuotta.

    Siihen nähden kaikki valistuksen jälkeinen teologia on, ei suinkaan passé, vaan kuuminta hottia, jonka kiehtova ja kivulias perkaaminen on vasta siellä täällä alkanut.

    Ei kaikki vuonna 2020 tehtävä akateeminen teologia suinkaan ole ajantasaista ja päivitettyä meidän aikamme teologiaa.

    Vastaa

  2. 19.11.2020 @ 9.49 Ilmari

    Jarmo Tarkin avaus oli poleeminen, mutta hän ei oikeastaan väitä tarjoavansa vaihtoehtoista totuutta vaan kuvaa tähtäyssuuntansa näin: ”Pikemminkin kysymys on asioista, joiden kanssa kamppailen”. Kirkegaardin ajattelua mystiikasta voi mielestäni arvostaa, vaikka ei innostu isien ”pyhän paradoksin” ideasta vastauksena johonkin. Se on ontologian ja/tai jumaluuden ratkaisuksi yhtä lailla jalkapuoli kuin tieteeseen ja järkeen vetoaminen. Maailman mysteeri on ammottava syvyys niin tieteellisen ajattelun kannalta kuin myös teologis-filosofisen rationaliteetin käsissä.
    Amerikassa vaikuttavien suomalaisten teologien näköalapaikka huomioiden tekisi mieli pyytää katsauksia USA:n teologisen tutkimuksen ja keskustelun maisemaan. Kepeän evankelia-telenovelan ohella akateemisen teologian piirissä on tarjolla myös syvällistä huippututkimusta, mm varhaisen kristinuskon historiasta, erityisesti Jerusalemista vuosina 30-70, Paavalin, juutalaisuuden ja itävän kristinuskon vuorovaikutuksesta. Rooman kuohuvan imperiumin aika alkukirkon vuosikymmeninä ovat esimerkki tihkuvasta tiedosta, jota ei sopisi olla kuuntelematta. Miten lisääntyvä tietämys vaikuttaa käsitykseemme dogmi-muodostuksen alkuhistoriasta ja ensimmäisten vuosisatojen kristologiakiistoista? Otetaanko juutalaisen Jeesuksen historiallisuus vakavasti? Entä se ilmeinen teologinen-filosofinen-kirkkopoliittinen viisausmyllytys, jonka tuloksena tämän päivän teologia kipuilee sanoituksissaan.
    Tämän Tarkin huomautuksen allekirjoitan ja alleviivaan. ”Vaatimus siitä, että ’kristillisen uskon ja teologian perusasioita ei voi kyseenalaistaa’ on ristiriidassa perinteisen protestanttisen näkemyksen kanssa. Tärkeätä on tietenkin huomata, että kritiikin kohteena voi tietenkin olla myös itse kritiikki: minkälainen kritiikki on soveliasta ja minkälainen ei?” Juuri tästä tulisi pohdinnan jatkua; eikä kysymyksien esittäjää teilata.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.