Sisäänkäyntejä Raamattuun, kansikuva. Kuva: Kirjapaja.

Teltan lämmössä, katedraalin juurella

Taasko meitä opetetaan ymmärtämään Raamattua oikein? Ei aivan, vaikka kirjan otsikko Sisäänkäyntejä Raamattuun. Tulkitsijan kirja näin vihjaa ja vaikka suurin osa kahdestatoista kirjoittajasta on taustaltaan tai työkseen raamatuntutkijoita. Kirja sisältää johdannon (Petri Luomanen) ja jälkisanojen (Kalevi Virtanen) välissä viisi osiota, joissa jokaisessa on kaksi lukua. Osioita ovat Raamattu ja raamatullisuus, Kertomus, Dogma, Etiikka sekä Rituaali. Taustalla on Helsingin Tuomasyhteisön syksyllä 2014 pitämä iltatilaisuuksien sarja Keskusteluja teltassa – raamattunäkemystä etsimässä. Teemailtojen keskeisiä toteuttajia olivat Uuden testamentin sekä varhaiskristillisen kulttuurin ja kirjallisuuden professori Petri Luomanen sekä opetusneuvos Kalevi Virtanen. Dosentti Niko Huttunen eksegetiikan laitokselta tuli mukaan, kun teemailloista koottiin kirja.

Kirjan ja teemailtojen keskeinen idea on Luomasen ajatus uskonnollisesta yhteisöstä neljän ”nurkan” väliin levitettynä ”telttana”.  Nämä neljä kulmaa ovat pyhät kertomukset, etiikka, rituaalit ja dogma (oppi). Tämä malli on luonteeltaan uskontotieteellinen, etten sanoisi uskontofenomenologinen.  Malli siis kuvaa yleisellä tasolla, mitä uskonto on ja mistä elementeistä se koostuu. Mallissa tai ainakin tavassa, jolla Luomanen sitä käyttää, on samalla sosiologinen lataus. Neljä nurkkaa rajaavat ja määrittävät uskonnollisen ryhmän identiteettiä; teltan sisäpuolella ovat ne, jotka samastuvat ryhmään. Tätä kautta malli on myös hermeneuttinen ja saattaa varhaiskristillisen identiteetin vuoropuheluun oman kirkkomme itseymmärryksen kanssa.

Miksi telttametafora esitetään juuri raamattukeskustelun pohjaksi? Metaforan kehittänyt Luomanen toteaa, että syynä on luterilaisen kirkon raamattuperiaate, jonka takia opilliset mutta myös eettiset ja pastoraaliset kysymykset tahtovat pelkistyä siihen, mikä kenenkin mielestä on ”raamatullista”. Luomanen palauttaakin mieliin menneet Räisäs-debatit, joissa vastapuolena yleensä olivat kirkon oppia puolustavat dogmaatikot.  Teltan pystyttämisellä on tarkoitus laajentaa tätä keskustelua niin, ettei se jää kahden osapuolen kukkotappeluksi. Tässä kohtaa teltan neljä nurkkaa muuttuvat kutsuviksi aukoiksi, joista kukin voi valita sisääntulonsa yhteisen telttakaminan äärelle. Hyvä näin, mutta tämä keskustelupiiri ei välttämättä käy enää raamattukeskustelua vaan puhuu kirkosta, uskosta, hyvästä elämästä, sakramenteista tai muusta, mikä kuuluu kristilliseen identiteettiin. Luomasen johdantoluku onkin otsikoitu tämän mukaisesti: ”Kohti yhteisöllisyyden hermeneutiikkaa: Teltta uskonyhteisön metaforana.”

Berberiteltta erämaassa. Kuva: Flickr (Creative commons).

Berberiteltta erämaassa. Kuva: Flickr (Creative commons).

Teltta ei siis oikeastaan ole raamattukeskustelun paikka. Toisaalta se hermeneuttinen viitekehys, jota Luomanen esittää, vastaa raamatuntutkijoidenkin yhä laajemmin omaksumaa ajattelua.  ”Raamatuntulkinnan” sijasta puhutaan varhaiskristillisyyden tutkimuksesta, joka on paljon muutakin kuin tekstien sisälukua. Eksegeettikin pystyttää samannäköisen teltan, jonka puitteissa hän tekee kenttätutkimusta: tarkastelee varhaiskristillisiä kertomuksia ja niiden välittämiä teologisia ajatuksia, etiikkaa, rituaaleja, jne.  Tämä työskentely on, omaa termistöäni käyttääkseni, sekundaarihermeneuttista. Kun teltta pannaan pystyyn tässä ja nyt, kotipihallemme, ja ongelmat koskevat omaa elämäämme, teemme primaarihermeneutiikkaa. Primaari- ja sekundaarihermeneutiikan raja on liukuva, koska teltan voi pystyttää lähemmäksi tai kauemmaksi omasta elinpiiristämme, mutta tulkinnan ongelmat ovat periaatteessa samankaltaisia.  Elämää ei ole ilman tulkintaa. Ja koska kukaan ei elä maailmassa yksin, hermeneutiikka on aina sosiaalista toimintaa.

Kirjan ensimmäinen osio ”Raamattu ja raamatullisuus” on tätä taustaa vasten kuin toinen johdanto ennen varsinaiseen telttaan astumista. Outi Lehtipuu ja Hanne von Weissenberg selittävät asiallisesti mutta hieman oppikirjanomaisesti (no, sekin palvelee monia lukijoita), miten Raamatusta tuli Raamattu.  Niko Huttunen taas valottaa mielenkiintoisesti, miten ”raamatullisuudesta” tuli teologinen idea. Kun Joroisiin haettiin vuonna 2016 kirkkoherraa, yhtenä kriteerinä oli ”raamatullisuus”. Kirkkoneuvoston puheenjohtaja selitti tätä seuraavasti: naispappeus käy, mutta homoseksuaalisuus on vedenjakaja! Siinäpä ”raamatullisuuden” idea pähkinänkuoressa, mutta Huttusella on muitakin esimerkkejä siitä, miten kirkon konservatiivit ottivat raamatullisuuden haltuunsa.

Teltan nurkista, tai siis sisäänkäynneistä, avataan ensiksi Kertomus.  Raimo Hakola esittelee eksegeettinä evankeliumeja kertomuksen näkökulmasta; taas taattua oppikirjatavaraa. Piispa Björn Vikström esittelee narratiivista teologiaa osin hyvinkin omakohtaisesti (primaarihermeneuttisesti) ja lyö pöytään hermeneuttisen ihanteensa: ”kolahtamisen hermeneutiikka”. Voivatko Raamatun kertomukset ja henkilöhahmot ”kolahtaa” meihin vielä nykyään? Vaikka yllättävä ”kolahdus” on lahja, piispa uskoo, että onnellisten osumien mahdollisuutta voi parantaa kristillisellä kasvatuksella, omalla esimerkillä ja kristillisen lehdistön avulla. Vikström mainitsee Kotimaan ja Kyrkpressenin – mutta muistathan, hyvä lukija, myös Vartijan!  Vikström toteaa, että teltan ohella tarvitaan katedraalia, kirkon aikaa uhmaavia rakenteita – mutta kumpaankaan ei pidä jäädä asumaan.

Kari Kuula avaa Dogma-osion käsittelemällä eksegetiikan ja opin suhdetta. Tässäkin on persoonallista pohdintaa ja samalla tuulahdus pelastushistoriallista keskitien teologiaa. Uuden testamentin moninaisuutta ei pidä liioitella, historian Jeesus on kuin orastava verso, josta kasvaa täysimittainen kirkon Kristus, tutkimus ei ole este ylösnousemususkolle, neitseestäsyntyminen ei ole historiallinen mahdottomuus vaikkakin se on parempi tulkita ”teologiseksi totuudeksi” jne. Emeritus-piispa, dogmaatikko Juha Pihkala puolestaan kartoittaa dogman suhdetta raamatuntulkintaan hyvin…, no, dogmaattisesti.

Etiikasta kirjoittaa Petri Luomanen Uuden testamentin näkökulmasta. Tätä aihepiiriä ei liiemmälti ole avattu populaaritieteellisesti, joten lyhyt katsaus Markuksen pakanakristillisestä eetoksesta huoneentaulujen ja veljesrakkauden etiikkaan on tervetullut. Oman tutkimuksensa pohjalta Luomanen valottaa myös kristinuskon leviämistä Uuden testamentin jälkeen. Jaana Hallamaa, aina sanavalmis ja tarkkasilmäinen sosiaalietiikan professori, viitoittaa tietä ”Kunnollisuuden moraalista aikuiseen lähimmäisenrakkauteen” laupiaan samarialaisen pohjalta. Erityisen mielenkiintoinen on pohdinta siitä, miten aidosti eettisistä kysymyksistä tulee opillisia ja Raamatun arvovaltaa koskevia kysymyksiä – ansa, josta Hallamaa varoittaa.

Rituaalien voimasta ja vaikutuksesta kirjoittaa Qumran-tutkijana tunnettu Jutta Jokiranta. Artikkeli sisältää vankkaa tietoa rituaalitutkimuksesta mutta myös hyvin havainnollisia ja persoonallisia esimerkkejä. Jokiranta toteaa, että myös Raamatusta on tullut rituaalinen esine. Sini Hulmi esitteleekin Raamatun rituaalista käyttöä liturgiassa – aihe, josta Paavalista väitellyt ja liturgiaa ja homiletiikkaa opettava Hulmi tuntee molemmilta puolilta. Artikkelissa visioidaan mm. modernia jumalanpalvelusta, jossa on kevyt, mukana kulkeva Raamattu ja lukija, joka nousee kirkon penkistä lukemaan evankeliumia – tai sama tablettiversiona.

Sisäänkäyntejä Raamattuun, kansikuva. Kuva: Kirjapaja.

Sisäänkäyntejä Raamattuun, kansikuva. Kuva: Kirjapaja.

Jälkisanoissa Kalevi Virtanen kertoo, miten raamattu- ja uskonnäkemys ovat hänellä kehittyneet lapsenuskosta ”Toiseen raamatulliseen uskoon”.  Tässä kasvutarinassa on monia yleispäteviä piirteitä, jotka puetaan viiteen oivallukseen: ensin oli puhe, yhteisöllä on ratkaiseva merkitys, inspiraatio voidaan ymmärtää monella tavalla, luterilaisuus on oma lukutapansa, ja suhteemme pyhään tekstiin on muuttunut vuosisatojen kuluessa. Virtanen kysyy, eikö teltta loppujen lopuksi ole kuin Vanhan testamentin ilmestysmaja. Enpä tiedä, ilmestysmajassa ei paljon keskustella eikä varsinkaan lausuta poikkipuolista sanaa. Ilmestysmajan korvasi Jerusalemin temppeli ja sen kaikkeinpyhin.  Jokiranta muistuttaa, että suuren sovituspäivän huippukohta ei ollut ylipapin pääsy kaikkeinpyhimpään, vaan turvallinen pääsy sieltä pois!

Kaikkiaan Sisäänkäyntejä Raamattuun on pätevästi toimitettu ja napakka keskustelu kirkon identiteetistä ja sen elementeistä. Jotkut kirjoittajat tarjoavat enemmän itsestään kuin toiset, mutta kaikki ovat alansa asiantuntijoita. Mitään mullistavaa ei kannata odottaa eikä toisaalta mitään liian radikaalia tarvitse pelätä, kaikki mahtuvat melko sopuisasti samaan telttaan. Paimentolaisten teltaksi tämä on kuitenkin liian lähellä katedraalia.

Arvioitu teos: Sisäänkäyntejä Raamattuun: Tulkitsijan kirja. Toim. Petri Luomanen, Niko Huttunen, Kalevi Virtanen. Helsinki: Kirjapaja, 2017. 290 s.

Kari Syreeni

Kirjoittaja on Uuden testamentin eksegetiikan professori Åbo Akademissa.


Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.