Pasi Hyytiäinen esittää arviossaan kirjamme Sensuroitu (Otava, 2023) sisällöstä useita kriittisiä huomioita. Yleisesti ottaen huomioita on mukava lukea, ja olemme iloisia siitä, että kirjamme käynnistämä keskustelu jatkuu. Arviossa tuodaan esille hyviä täydentäviä tapauksia käsittelemiimme teemoihin. Erityisen mielenkiintoinen on huomio naisten asemaan liittyvistä tekstimuutoksista Apostolien teoissa.
Hyytiäisen arvio nostaa esille tärkeän kysymyksen tekstikritiikin suhteesta muihin kriittisen raamatuntutkimuksen menetelmiin, minkä takia haluamme jatkaa keskustelua lyhyesti. Emme myöskään purematta niele kaikkia huomioita, joita arvioija kutsuu kirjassamme virheiksi.
Arvioija on omien sanojensa mukaan pettynyt siihen, että kirjamme ei keskity pelkästään tekstikritiikkiin, vaan se käsittelee Raamatun tekstihistorian muutoksia myös muiden metodien näkökulmasta. Tämä on osaltamme hyvin tietoinen valinta. Halusimme kirjassa käsitellä tekstikritiikkiä osana laajempaa eksegeettistä viitekehystä. Kirjamme esipuheessa toteamme, että kirjan sisältö kumpuaa ”suurelta osin” (eli ei pelkästään) tekstikritiikistä ja toteamme keskittyvämme erityisesti tekstien läpikäymiin tietoisiin muutoksiin. Raamatun tekstihistoriassa tapahtuneita tietoisia muutoksia käsittelevässä teoksessa olisi nähdäksemme suorastaan vastuutonta jättää käsittelemättä kirjallisuus- ja redaktiokritiikin tuloksia sekä erilaisten Raamatun käännösten mukanaan tuomia muutoksia.
Etenkin Vanhan testamentin tutkimuksessa on viime aikoina korostettu, että teksti- ja kirjallisuuskritiikin välinen raja on keinotekoinen ja häilyvä. Varhaisimpien tekstitraditioiden – erityisesti masoreettisen tekstin, Septuagintan, Qumranin tekstien ja Samarialaisen Pentateukin – väliset erot paljastavat laajoja toimituksellisia muutoksia. Meillä on siis tilanne, jossa tekstikriittinen työskentely paljastaa sellaisia muokkauksia, joita ennen on tutkittu kirjallisuus- ja redaktiokritiikin menetelmin. Kirjassakin esittelemme tästä pysäyttävän esimerkin eli tekstijakson Tuom. 6:7–10, jonka oletettiin kauan saksalaisessa kirjallisuuskriittisessä tutkimuksessa olevan myöhäinen deuteronomistinen lisäys. Tämä teoria rakennettiin puhtaasti kirjallisuuskriittisin perustein. Sitten vuonna 1989 julkaistiin Qumranin käsikirjoitus, josta tämä tekstijakso todella puuttui. Käsikirjoitus edusti useiden tutkijoiden mukaan sellaista tekstin kehityksen vaihetta, johon tekstijaksoa 6:7–10 ei ollut vielä lisätty. Ilmiö ja lopputulos oli sama, mutta nyt kirjallisuuskritiikistä tuli tekstikritiikkiä.
Uuden testamentin puolella tilanne on tosiaankin erilainen, kuten Hyytiäinen oikein toteaa, mutta sielläkään ei ole järkevää luoda raja-aitaa teksti- ja kirjallisuuskritiikin välille. Esimerkiksi Markuksen evankeliumin erilaiset loput paljastuvat tekstikritiikin keinoin, mutta johtopäätös, että Johanneksen evankeliumin viimeinen luku olisi myöhäinen lisäys, on kirjallisuuskritiikin tulos. Ilmiö on sama, evankeliumien loppuja muokataan. Lopputulokseen päädytään vain erityyppisen evidenssin kautta.
Arvioija näyttää ajattelevan, että menetelmien välinen vuoropuhelu on ”arveluttavaa tekstikriittistä työskentelyä”. Meidän mielestämme arveluttavaa olisi se, jos menetelmiä pidettäisiin toisistaan irrallaan. Tekstikritiikki ei ole mikään irrallinen saareke. Tutkimuskohteemme on niin monimutkainen, että sen ymmärtämiseen tarvitaan eri menetelmien välistä vuoropuhelua. Tekstikritiikissä voi ja tuleekin hyödyntää laajasti muista raamatuntutkimuksen metodeista nousevia näkökulmia. Ensimmäisen kirjeen korinttilaisille (14:34–35) oletettu lisäys on oiva esimerkki kohdasta, jossa käsikirjoitusten erot antavat viitteitä muokkauksesta, mutta tekstikritiikki yksin ei riitä ratkaisemaan koko kysymystä.
Suurelle yleisölle suunnatussa tietokirjassa katsoimme parhaaksi, että lukijalle ei ole syytä avata tarkasti eri metodien nimiä, määritelmiä ja lähtökohtia. Kirjallisuusluettelomme lähteisiin tarttumalla asiasta syvällisesti kiinnostunut pääsee halutessaan kiinni tähän keskusteluun. Yksittäisiä muutoksia käsitellessämme kirjastamme käy kyllä ilmi, onko meillä käytössä muutoksen todentamiseen vertailevaa käsikirjoitusaineistoa vai ei. Esimerkiksi evankeliumien välisiä toimituksellisia eroja tarkastellessamme toteamme suoraan: ”Tällaisessa vertailussa ei useimmiten ole kyse käsikirjoitusten välisistä eroista kuten kirjamme aiemmissa luvuissa. Muutokset paljastuvat vertailemalla erillisiä kirjallisia kokonaisuuksia, jotka kuvaavat samoja tapahtumia.” (s. 110) Emme siis täysin tavoita, miksi arvioijan mukaan lukija ”saa sellaisen kuvan, että kaikki kirjan väitteet perustuvat käsikirjoitusnäyttöön ja tekstikritiikkiin.” Otamme toki joka tapauksessa tämän lukijakokemuksen vakavasti.
Arvioija toteaa myös, että on hänen vaikea ymmärtää mitä me oikeastaan ajattelemme kirjureista. Arvioija nostaa ansiokkaasti esiin eri kohtia, joissa puhumme kirjureista eri määritelmin: itsenäinen ajattelija, tekstien toimittaja, kirjailija, kopioitsija. Huomautuksen sisältö on aiheellinen, mutta erikoinen siinä valossa, että tuomme juuri nämä huomiot esille jo kirjan johdannossa kohdassa: ”Kuka kirjoitti Raamatun” (s. 19–20). Toteamme muun muassa seuraavalla tavalla, mihin arvioijakin luultavasti yhtyisi: ”Koska Raamatun tekstien syntyhistoria kattaa yli tuhannen vuoden ajanjakson, kirjurin käsite kätkee taakseen monia erilaisia merkityksiä ja toimintamalleja. Kun tässä kirjassa käsittelemme kirjurien tekemiä muutoksia, on syytä pitää mielessä, että kirjuri on saattanut vain suorittaa oppineen tai yhteisön käskyä tai olla itse muutoksesta vastaava oppinut.” Toisin sanoen tuomme kyllä kirjurin käsitteeseen liittyvät ongelmat ilmi jo johdannossa, korostaen myös arvioijan peräänkuuluttamaa kirjurien toimintaa osana yhteisöä. Yhteisön merkitystä kirjurimuutosten osalta käsittelemme monessa kohtaa (esimerkiksi sivut 43–44, 68–72, 108–113), emmekä vasta kirjan lopussa niin kuin arvioija väittää.
Arvioija tuo hyvin esille Uuden testamentin kriittisten editioiden nykytilannetta ja tulevaisuuden kehitystä. Emme pitäneet tarpeellisena käydä aihetta läpi tällä tarkkuudella suurelle yleisölle suunnatussa kirjassa. Ehkä hieman erikoinen korjaus arvioijalta on, että Editio Critica Maior (ECM) olisi johtava Uuden testamentin kriittinen editio. Arviosta ei käy ilmi, että ECM on vielä kesken, ja tämänhetkisen tiedon mukaan tämä ”kruununjalokivi” valmistuu kokonaan vuonna 2030 (hienoa!). Tällä hetkellä ECM on käytettävissä Markuksen evankeliumin, Apostolien tekojen ja niin sanottujen katolisten kirjeiden kohdalla. Voi varmasti sanoa, että näissä Uuden testamentin kirjoissa ECM on johtava tekstikriittinen editio, mutta esimerkiksi muiden evankeliumien ja Paavalin kirjeiden kohdalla Nestle-Aland on selkeästi käytetyin ja vielä johtava editio. Aiheellinen on silti arvioijan huomautus, että tekstistämme voi saada harhaanjohtavan kuvan N-A:n käsikirjoituspohjasta. Voinemme viilata kirjan mahdollisiin tuleviin painoksiin tämän kappaleen yhtä virkettä niin, että lukija ei luule, että N-A perustuisi suoraan tuhansiin käsikirjoituksiin.
Arvioija käyttää dramaattista ilmaisua: ”kirjan harmillisin virhe liittyy kuitenkin keskusteluun Markuksen evankeliumin vaihtoehtoisista lopuista”. Tämä on käsitteen ”virhe” merkityksen venyttämistä. On totta, että käsittelymme on rajattua, eli emme käsittele kaikkia variantteja. Paljon on asioita, joista olisi jokaisessa kirjamme tapauksista voinut kertoa enemmän, mutta tällainen kirja vaatii rajaamista. Monia kiinnostavia asioita piti jättää käsittelystä pois. Olemme toki tietoisia Codex Washingtonianuksen laajennuksesta (ns. ”Freer logion”). Muun muassa siksi toteamme kirjassamme, että lopetuksia on ”karkeasti ottaen” kolme ja että näissä on ”paljon pientä vaihtelua” (s. 118). Emme kutsuisi tätä mielenkiintoista varianttia neljänneksi lopetukseksi, vaan yhdeksi pitkän lopetuksen alalajeista. Meillä on siis karkeasti kolme lopetusta: teksti loppuu kohtaan 16:8, pitkä lopetus ja lyhyt lopetus. Codex Washingtonianus sisältää koko pitkän lopetuksen, jonka puolessa välissä (jakeiden 14–15 välissä) arvioijan esille tuoma mielenkiintoinen tekstijakso on.
Olisi kiinnostavaa kuulla lisää arvioijan väitteestä, jonka mukaan tekstikriitikoiden suuri enemmistö ajattelisi, että Markus ei olisi loppunut alun perin jakeeseen 16:8. Taustatyömme perusteella jakeeseen kahdeksan tapahtuva äkkilopetus on tutkijoiden parissa hyvin yleinen näkemys. Se on nähdäksemme myös hyvin perusteltu. Äkkilopetus sopii Markuksen evankeliumin mysteeriseen luonteeseen ja kuvaukseen Kristuksen salatusta luonteesta. Se myös ymmärrettävästi kutsuu täydentämään tekstiä, mikä tekee erilaisten laajentavien lopetusten olemassaolon ymmärrettäväksi.
Lopuksi mainittakoon vielä, että Pasi Hyytiäisen tuore väitöskirja Apostolin tekojen monimutkaisesta tekstihistoriasta on uraauurtava, ja on valitettavaa, että emme ehtineet ottaa sitä huomioon kirjaamme kirjoittaessa. Koska Hyytiäinen toi arviossaan niin vahvasti esille toiveensa vain tekstikritiikkiin keskittyvästä yleistajuisesta suomenkielisestä teoksesta, rohkenemme toivoa, että hän ryhtyy sellaista kirjoittamaan. Hänellä olisi paljon annettavaa suomalaisten ymmärrykseen tästä kiehtovasta tieteenalastamme.
