Kardinaali Theodore McCarrick. Kuva: Wikipedia.

Ted McCarrick ja kardinaalivirhe – mitä Vatikaanin raportti lopulta kertoo?

Kardinaali, Washingtonin emeritus arkkipiispa Theodore E. McCarrick joutui epäsuosioon rankan kevään 2018 jälkeen. Katolisen kirkon pedofiliakriisi räjähti kasvoille Latinalaisessa Amerikassa, mutta Pohjois-Amerikka teki pian seuraa. ”Ted-sedän” historia oli jo pitkään puhuttanut kulisseissa niitä, jotka katolisen kirkon kriisejä seurasivat, mutta skuuppi oli jäänyt puuttumaan. Joulukirkoissa 1971 ja 1972 raiskattu teinipoika oli kuitenkin viimeinen niitti nyt jo 90-vuotiaan kardinaalin ennen niin valovoimaiseen uraan. Nyt on julkaistu pitkä raportti McCarrickista. Samaan aikaan Puolassa vaaditaan häntä suojellutta kardinaalia tilille korruptiosta.

Ajoitus presidentinvaalien jälkeen

Vatikaanin ulkoministeriön raportti ex-kardinaali McCarrickista on englanniksi 449 sivua pitkä. Pitkään odotettu – ja monta kertaa lupailtu – dokumentti julkaistiin 10. marraskuuta 2020, viikkoa Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen. Tätä ei voi pitää sattumana, olihan toinen presidenttiehdokas Joe Biden harvinaisella tavalla katolilainen vaikkei mikään äärikatolisten piirien suosikki olekaan.

Miksi raportti ei yllätä?

Vatikaanin puolesta raportin on laatinut juristi Jeffrey Lena, joka on ennenkin tehnyt Rooman kirkolle  palveluksia. Tehtävä on suoritettu tarkasti: taustalla on 90 henkilöä, joista osaa on haastateltu kymmeniä tunteja. ”Acta”-merkinnöin on viitattu Vatikaanin arkistojen suureen tekstimassaan. Kertomus mainitsee usein McCarrickia koskevat kantelut ja nimettömät syytökset, allegations. Olotila näiden nimettömien syytösten äärellä näyttää olleen ambivalentti: niiden juridinen todistusvoima kiistettiin. Tilanteesta riippuen asioille sitten tehtiin joko ei mitään tai ei juuri mitään.

McCarrick myönsi jatkuvasti, että kyllä hän New Jerseyn rantamökillä makasi samassa sängyssä jonkun seminaarinsa opiskelijan kanssa, mutta että tilanteet ”eivät olleet seksuaalisia”, ”mitään ei tapahtunut” tai jopa että ”mitään ei voisi tapahtua, olinhan arkkipiispa”. Niin hän olikin Newarkissa 1986-2000. Ennen sitä hän oli New Yorkin apulaispiispa ja Metuchenin hiippakunnan perustajapiispa, muutaman vuoden ajan molemmissa.

Joe Biden on vasta toinen katolinen presidentti Yhdysvalloissa. Kuva: Wikipedia.

Joe Biden on vasta toinen katolinen presidentti Yhdysvalloissa. Kuva: Wikipedia.

Asema hierarkiassa toi valtaa, jonka väärinkäyttö johti vääristyneisiin valtarakenteisiin nuorten miesten opiskeluvuosista alkaen. Homoseksuaalisiin lähentelyihin suostuminen takasi esim. opiskelupaikan Roomassa, kun taas välirikko piispan kanssa vei saman tien haaveet pappisurasta. Merimieshenkinen raitapaita ja shortsit oli varattu niille, jotka piispa sänkyynsä otti. Jonkun oli aina pakko: kuutta miestä varten oli vain viisi sänkyä.

Jutut piispa/arkkipiispa McCarrickista liikkuivat villeinä, mutta yleensä vain tiskin alla ja ilman vaikutusta. Kirjeet hierarkialle olivat seurausten pelossa nimettömiä ja jäivät siksi vaikutusta vaille. Oli myös suuri paine syyttömyysolettamaan ja the benefit of the doubt –ajatteluun. Kirkonmiehen oikeudet näyttävät niin suurilta, ettei uhreilla ollut 1970–1990-lukujen maailmassa oikeuksia lainkaan, ei ainakaan aikuisilla uhreilla. Tunnelma on kuin ristiinnaulitsemiskertomuksessa: systeemi löytää aina mieleisensä todistajat.

Uusi paavi Benedictus XVI näytti ymmärtäneen McCarrick-ongelman edeltäjäänsä paremmin heti tultuaan virkaan 2005. Hän perui 75-vuotiaalta, eroamisikäiseltä Washingtonin mieheltä kaksi jatkovuotta. The Boston Globe -lehteä 2002 konsultoinut ex-pappi Richard Sipe aloitti 2008 nettipaljastukset McCarrickista. Hänen ”avoin kirjeensä paavi Benedictukselle” on netissä yhä, 22.4.2008 alkaen, hänen 2018 tapahtuneen kuolemansakin jälkeen. –Respect.

USA:n johtava kirkonmies?

Yhdysvaltain piispainkokouksen johto vaihtelee: kokouksen puheenjohtajan valta on luonteeltaan hallinnollista. McCarrickin nousu Washingtonin arkkipiispaksi ja samalla kardinaaliksi vuonna 2000 on tarinan eräänlainen käännekohta: New Yorkin kuolemansairas, mutta loppuun asti suoraselkäinen kardinaali John O’Connor ei halunnut McCarrickia kardinaaliksi eikä ainakaan New Yorkiin omaa työtään jatkamaan.

O’Connor ei jättänyt kiveä kääntämättä saadakseen viestinsä Vatikaanille ja sen edustajalle, nuntiukselle: McCarrick on pysäytettävä. Muuten tulisi pahaa jälkeä julkisuudessa. Kirkon johto päätyikin vielä keväällä 2000 siihen, ettei McCarrickia kannata siirtää toiseen hiippakuntaan, ettei synny pahaa puhetta. Tähän päädyttiin siitä huolimatta, että neljästä kysytystä piispasta kolme kierteli eikä varsinaisilta psykologisilta eksperteiltä kysytty mitään. Jo tämä laskelmointi herättää eettisesti herkemmän ihmisen kysymään, mistä on kysymys.

McCarrickin paavi-kortti: rahalla ostettu?

Ongelma sai kuitenkin uusia muotoja, sillä myös McCarrick oli ahkera. Ilmeisesti rahallakin oli vaikutusta – vaikka juuri se raportissa kielletään. McCarrick käytti hyväkseen suhteita paavi Johannes Paavali II:een, joka näyttäytyy raportin varsinaisena syypäänä vaikka onkin julistettu 2014 pyhimykseksi nykyisen paavi Franciscuksen kaudella. Eikä itse asiassa Johannes Paavali II niinkään itse, vaan hänen oikea kätensä, puolalaistaustainen kardinaali Stanislaw Dziwisz, toimi todellisena välikätenä. Hänelle McCarrick vakuutti kirjallisesti: ”En ole 70 elinvuoteni aikana ollut koskaan seksuaalisissa suhteissa kenenkään naisen, miehen tai alaikäisen kanssa.”

USA:n henkisessä ilmapiirissä tämä ei ehkä yllätä: sanoihan Bill Clinton samaa ”no sexual relations” yhteyksistään Monica Lewinskyyn. McCarrick saattoi vielä nuntius Carlo Maria Viganòllekin (2011-2016) mutista ”nukkuneensa vähän erehdyksessä seminaarilaisten kanssa” mutta odottaneensa itsekin, ettei siihen yhäkään kiinnitettäisi huomiota. Ja eiväthän kyseessä olleet alaikäiset, mikä tuntui olevan ainoa kriteeri. Toisaalta yhden alaikäisen, James Breinin, todistus kuusikymppisenä riitti kaatamaan McCarrickin korttitalon. McCarrick-tapaus osoittaa, että on myös vallan väärinkäyttöä, abuse of power. Kun johtajaopettaja on myös tuleva esimies, on erityisen vaikeaa sanoa ei.

Washington-valinta päättyi McCarrickin eduksi, asiahan oli täysin paavin käsissä. O’Connor oli kuollut keväällä 2000, ja kriittisen nuntiuksen (1998-2006) Gabriel Montalvon edeltäjä, kardinaali Agostino Cacciavilla näyttää kummallisesti huseeranneen seuraajansa ohi. Paavi Johannes Paavali II nimitti pikavauhtia McCarrickin Washingtonin arkkipiispaksi ja 2001 alussa myös kardinaaliksi. Asian jouduttamiseksi uskonopin kongregaation hyväksyntää (nulla osta, ’ei estettä’) ei edes haettu, mikä oli poikkeuksellista. Jälkeenpäin tämä voidaan toki ymmärtää: entisen inkvisition hyllyt pursusivat jo tuolloin McCarrick-kanteluita, parempia ja huonompia.

Selibaatti: toimii hyvin teoriassa

Joka tapauksessa raportti kertoo McCarrickin käyttäneen samaa argumenttia omasta puhtoisesta elämästään useita kertoja 2000-luvun alussa, kun hänen moraaliaan kyseenalaistettiin. Raportti heittääkin implisiittisesti jälleen monta kysymysmerkkiä katolisen papiston pakkoselibaattiin ja sen käytännön sovellutuksiin. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan pappien modus operandi eli ”silloin tällöin nunnan kanssa, mutta vain silloin tällöin, ettei sekoa”. Tällöin kyse on kuitenkin heteroseksuaalisesta toiminnasta, kuten perinteisessä ”taloudenhoitaja”-kulississakin on.

Homoseksuaalisuus papiston keskuudessa on herättänyt keskustelua varsinkin Frédéric Martelin teoksen In the Closet of the Vatican ilmestyttyä useilla kielillä. Tapaus McCarrick on räikeimmästä päästä homoseksuaalista hyväksikäyttöä, mutta on myös joitain vastaavia tapauksia. Viime aikoina julkisuudessa on ollut mm. argentiinalaispiispa Gustavo Zanchettan perustama seminaari ja Zanchettan pelastautuminen ystävänsä paavin avulla Vatikaaniin sekä chileläisten opiskelijoiden hyväksikäyttökokemukset Valparaíson seminaarissa piispa Gonzalo Duarten aikana. McCarrickin selittelyt brasilialaispapille siitä, että pappien välinen seksi on ”USA:ssa ja varsinkin tässä hiippakunnassa normaalia ja hyväksyttyä” on herättänyt huomiota median kommenteissa. McCarrickin taustalla häämöttää Irlanti, jossa arkkihiippakunnan seminaari Maynooth tyhjennettiin 2016 Roomaan opiskelijoiden seikkailtua Grindr-seuranhakupalvelussa liian ahkerasti.

Kardinaalin vauhtivuodet kiihtyivät eläkkeellä

Raportti mainitsee loppua kohti yhä enemmän McCarrickin toimintaa myös politiikan kentällä hänen ”vapauduttuaan” pääkaupunki Washingtonin arkkipiispuuden alueellisista siteistä. Kun McCarrick 2006 eläköityi, hän kunnostautui yhä Lähi-idän rauhanponnistelujen ja uskontodialogin saralla sekä Vatikaanin Kiina-suhteiden lämmittäjänä. Kardinaalin toiminta Vatikaania rahoittaneessa Papal Foundationissa jatkui – samalla kun hänen julkista esiintymistään haluttiin rajoittaa. Kahdeksankymppinen McCarrick koki olevansa yhä vauhdissa, jota nuntiuksen ja piispakollegion kardinaalin voimin yritettiin lähes turhaan rajoittaa. Hän sai vielä 2009 uuden diplomaattipassin, jolla hänen liikkumistaan varsinkin Lähi-idässä helpotettiin. McCarrick kulki kymmenissä maissa, ja hänellä oli ennen mainekriisiä kymmeniä kunniamerkkejä ja kunniatohtorin arvonimiä.

Rahaa, ja lisää rahaa

Jotenkin puolivillaiselta siis tuntuivat Vatikaanin ja USA:n kirkon yritykset hillitä McCarrickin toimintaa. Yhtäältä hänen kirkolle järjestämänsä Papal Foundation -miljoonat tulivat tarpeeseen. Arkkipiispaksi tultuaan hän jakoi myös henkilökohtaisia ”lahjoja” ja ”lahjoituksia” yhteensä 600 000 dollarin arvosta, ja arkkipiispan henkilökohtaisella edustustilillä oli puoli miljoonaa vielä hänen lopettaessaan työn Washingtonissa.

Voi oikeastaan ihmetellä, miksi McCarrickin valtava fundraiser-rooli sivuutetaan niin vähällä maininnalla. Olihan hän jos kuka yhteyksissä big business -tyyppeihin. McCarrick-skandaalin iskeydyttyä tuulettimeen The American Conservative -lehden toimittaja Rod Dreher muistutti, että säätiön omaisuus oli yli 200 miljoonaa dollaria. Toisaalta paavi yritti juuri tuolloin saada 25 miljoonan tukea konkurssin kolkuttaessa roomalaisessa sairaalassa. Toisin sanottuna: juuri McCarrickin rahapotti pullotti paavin omassa takataskussa.

Marcial Maciel ja Johannes Paavali II.

Marcial Maciel ja Johannes Paavali II.

Tuore raportti korostaa kuitenkin heti aluksi, että McCarrickin antamat lahjoitukset ”eivät vaikuttaneet” häneen kohdistuneisiin virkarikossyytteisiin. Tästä voinee sanoa vain että ”jaaha” ja ”uskokoon ken tahtoo”? Ei kai lahjoituksen vastaanottajataho – vaikka niitä olisi useita – voisi sanoa oman arvostelukykynsä sumentuneen rahan vuoksi? Mitäpä, jos keskeiset lahjoittajat ovat olleet juuri nuo Dreherin mainitsemat Marcial Maciel, [Bostonin kardinaali] Bernard Law ja Ted McCarrick?

Mökkikeikkoja hiippakunnan rantahuviloihin

McCarrick saattoi viedä esimerkiksi brasilialaisen suojatti(lue:uhri)pappinsa Manhattanin Waldorf Astoria -hotelliin. Keskuspaikkoina nuorukaisten hyväksikäytölle olivat kaksi New Jerseyn rantamökkiä, jotka molemmat siirtyivät piispan jälkeen Metuchenin hiippakunnasta Newarkin omistukseen. Missä McCarrick liikkuikin, hän viittasi nuorukaisiin ”veljenpoikina”, nephews. Kirjaimellista nepotismia – epäilemättä – mutta erilaista. Onhan kyse käänteisesti myös viran ostamisesta seksuaalisilla palveluilla: simoniasta? New Jerseyn media on kuvaillut

hiippakuntien keskinäisiä mökkikauppoja.

Raportti puhuu myös matkoista Puerto Ricoon, missä McCarrick opetti teologiaa ennen piispauraansa ja epäilemättä oppi espanjaa. Mielenkiintoista olisi tietää enemmän New York Timesin mainitsemista matkoista Bahaman Walker’s Cay -saarelle. Sen omistaja McCarrickin aikana oli Richard Nixonin ja katolisen kirkon jättimesenaatti, aerosolikeksijä Robert Abplanalp. Piispan ystävät eivät nähtävästi olleet ainoastaan rikkaita, vaan superrikkaita. Abplanalp muuten antoi Walker’s Cay -saarensa presidentti Nixonin käyttöön Watergate-skandaalin pahimmalla hetkellä. Se on rauhallinen paikka, jossa kalastus sujuu. Tai oikeammin oli, ennen vuoden 2004 hurrikaanituhoja.

Rajoitettiinko McCarrickin toimintaa oikeasti?

Arkkipiispa Viganòn, entisen USA:n nuntiuksen, herättämä keskustelu 2018 on koskenut juuri sitä, miksi paavi Franciscus antoi McCarrickin jatkaa julkisessa roolissa eikä Benedictus XVI:n asettamia rajoituksia pidetty voimassa. Tilanne näyttää raportin valossa monimutkaisemmalta. Franciscuksen ei katsota olleen Viganòn kanssa yhteyksissä sillä ”olisihan hän muistanut McCarrickia koskevat asiat”. Viganò itse jätti puolestaan McCarrickia koskevan selvitystyön tekemättä ollessaan USA:n nuntius, vaikka piispakollegion kardinaali Marc Ouellet sitä häneltä vuonna 2012 vaati. Franciscuksen ja Viganòn blame game on tältä osin kääntynyt Viganòa vastaan: hän esiintyy raportissa systeeminilkkinä, jota ei turha työ rasittanut.

Benedictus XVI:n aikana ongelma pyrittiin pitämään kurissa muuten kuin kanonisella tutkimuksella – johon vasta 2017-2018 päädyttiin ja jota syksyyn 2020 asti vielä syvennettiin. Keinot olivat suullista paimentamista, mutta sen teho tuntui kilpistyvän McCarrickin suunnattomaan ”draiviin” matkailla ympäri maailmaa ja näyttäytyä milloin missäkin, Pietarinkirkon aukiosta alkaen. Hän uhkasi tulla juuri sellaiseksi painolastiksi hierarkialle kuin tulikin. Kardinaalin luento miehille ”pappiskutsumuksen löytämiseksi” oli sentään liikaa, ja hän joutui perumaan sen.

Puola: kardinaali Dziwisz auttoi myös McCarrickia – rahasta

Vertailun vuoksi on hyvä tarkastella tilannetta Puolassa, jossa McCarrickin suojelija, kardinaali Stanislaw Dziwisz on saanut rapaa niskaansa. Maata on repinyt tänä syksynä monen muun asian lisäksi aborttilain muutos. Katolis-patrioottinen Laki ja oikeus -puolue sai aborttioikeutta kiristettyä tahtomallaan tavalla. Katolinen kirkko saa osansa vapaamielisten piirien kritiikistä, samalla kun valkokankaan likapyykki lisääntyy.

Viha kirkkoa kohtaan oli valmiiksi olemassa: viime vuosien suosituin elokuva Kler (Papisto, 2018) ja YouTubessa levitetyt, huippusuositut Älä kerro kenellekään (2019) ja Piilosta leikkimässä (2020, tässäkin englantilainen tekstitys) ovat kuvanneet kärjistyvin sanakääntein Puolan pappien seksuaalirikoksia ja niitä suojelleita piispoja. Kler käsitteli aihettaan vielä osin hyväntahtoisen huumorin keinoin, mutta Sekielskin veljesten YouTube-tuotannossa silkkihansikkaat on riisuttu.

Vastaavalla tavalla Puolan valtiollisen TVN-kanavan uusi reportaasi kardinaali Stanislaw Dziwiszistä, Don Stanislao, on vienyt kirkkokritiikkiä vielä pidemmälle. Keskustelu Ted McCarrickista ei ole jäänyt Yhdysvaltojen rajojen sisälle vaan nähdään osana pahojen miesten suojelupolitiikkaa, jota valtiosihteeri Angelo Sodano ja Dziwisz harrastivat uskonoppikardinaali Joseph Ratzingerin vastustuksesta huolimatta. McCarrick voidaan nähdä yhtenä ”namusetänä”, joka ei vain vietellyt nuoria poikia ja miehiä vaan toi myös herkkupaloja Vatikaanin vahvoille miehille paavi Johannes Paavali II:n heikentyessä.

Kardinaali Stanislaw Dziwisz. Kuva: Wikipedia.

Kardinaali Stanislaw Dziwisz. Kuva: Wikipedia.

Kardinaali Dziwiszin väitetään järjestäneen rahalla ostettuja paavin audiensseja McCarrickin kaltaisille hahmoille. Johannes Paavali II:n mainetta kyseenalaistetaan, suojelihan hän McCarrickin lisäksi mm. Meksikon vahvaa miestä, Kristuksen legioonalaisten Marcial Macielia. Hänen rinnallaan jopa Ted-setä näyttää pyhäkoulupojalta. Entisen paavin sihteeri Stanislaw Dziwisz on kiistänyt puolustaneensa rahasta ketään. Kuitenkin juuri hän näyttää ylläpitäneen McCarrickin Vatikaani-suosiota. Puolalaiset pitävätkin juuri häntä vanhan paavin manipulaattorina – itse pyhimyspaavin maine on vankkumaton. Kirkolla on täysi työ, kun dokumenttimylly pyörii elokuvissa, tv:ssä ja internetissä. Piispat lupaavat selvitystä Dziwiszin toimista. Onhan puhetta suorastaan virkojen myymisestä, paavi-PR:n ja pedofilian suojelemisen lisäksi. Kymppitonni jenkkipiispalta joudutti päätöksentekoa – ja kyseessä oli vain yksi monista kirjekuorista Dziwiszille.

Kirkollinen keskustelu jatkuu

Paavi Johannes Paavali II:n pika-kanonisaation asiamiehellä Slawomir Oderilla on ollutkin täysi työ selitellä, ettei Johannes Paavali II:n nopea julistaminen autuaaksi ja pyhäksi ole ollut ennenaikaista. Puhe tuntuu kaikuvan kuuroille korville, sillä selityksiä vaaditaan vaikkapa Saksan piispainkokouksen äänenkannattajasivustolla katholisch.de. Siellä on myös selväsanaisesti koottu käytyä keskustelua Atlantin kahden puolen raportin ilmestyessä.

Mielipiteet Yhdysvalloissa olivat valmiit. The National Catholic Reporterin Michael Sean Winters ei hyväksy selitystä siitä, että Johannes Paavali II olisi raportin tarkoittamalla tavalla halunnut jättää uskomatta McCarrick-kritiikkiä omien Puola-muistojensa vuoksi. Siellähän kommunistihallinto mustamaalasi kardinaali Wojtylan omia kirkonmiehiä. Tilanne 2000-luvun USA:ssa ei ollut enää sama kuin paavin kokemassa Puolassa: kommunismi oli lakannut toistakymmentä vuotta aiemmin. Enemmän itsekriittisyyttä tarvitaan.

McCarrick-raportti ilmestyi marraskuussa, korona-aaltojen, USA-vaalien ja joulun välissä. The National Catholic Reporter ja sen full coverage on hyvä paikka tutustua raporttia koskevaan keskusteluun. Valtiosihteeri Pietro Parolin käytti raportin julkaisutilanteessa puheenvuoron, jossa hän haastoi sydämen kääntymykseen Pyhän Hengen voimassa. Sitä sopii toivoa, mutta uskonnonkin maailmassa tarvitaan rajuja rakenteellisia muutoksia heikompien suojelemiseksi.

 

Artikkelikuvassa kardinaali Theodore McCarrick. Kuva: Wikipedia.


Kirjoittaja

Jukka Raunu on brasilialaisesta vapautuksen teologiasta väitellyt teologi. Historiaa on vain yritettävä ymmärtää. Totuus vapauttaa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.