Pesukarhu.

Teatterisesongin avaus

Eräässä pienessä maassa teatteri oli jo useamman vuosisadan sijainnut Arkadianmäellä. Uudempi, isompi teatteri oli toki rakennettu toiseen paikkaan, mutta tällä vanhalla pikku teatterilla oli vankkumaton yleisönsä. Viime aikoina teatteri oli keskittynyt realtà-esityksiin. Niistä ei yleisö tiennyt, olivatko ne tarua vai totta.

Oli alkamassa kesäsesongin ensi-ilta. Prima Donna oli hermostunut, niin kuin asiaan kuuluu. Hänellä oli ensimmäinen suuri rooli tässä teatterissa. Itse asiassa hänellä oli kaksoisrooli; hän esitti hyvää haltijatarta ja pahaa noitaa. Puvustaja oli loihtinut hienon luomuksen: toinen puoli puvusta, kampauksesta  ja maskeerauksesta oli musta, toinen valkea.

Ensirakastajan osan esittäjä oli myös ohjannut esityksen ja hän oli kaiken kukkuraksi teatterinjohtajakin, Hän oli vastuussa roolijaosta ja tiesi, että kuten aina teatterissa, tässäkin näytöskappaleessa räiskyy. Sitä hän useaan otteeseen harjoituksissa lohdutavan rohkaisevasti toistikin. ”Meidän on pakko pystyä…”

Seremoniamestarilla huhuttiin olevan suhde Prima Donnan kanssa, ainakin platoninen.

No niin, esitys alkoi. Valot sammuivat –  ja syttyivät ja sammuivat taas. Sitten ne eivät enää syttyneetkään. Seremoniamestari (joka joutessaan  hoiteli myös valoja)  jotenkin möhli. Prima Donna deklamoi pimeässä: ”Ah, kuolen!”

Ensirakastaja saapui ja lausui Prima Donnalle: ”Armaani! Älä vielä kuole! Kuolkaamme yhdessä, jos kohtalottaret niin vaativat.”

”Miksi valot eivät syty? Minä kaadan koko teatterin!” huusi Prima Donna.

”Et perkele kyllä kaada!” sähisi Ensirakastaja. ”Tämä on minun teatteri.”

Samassa valot syttyivät, ja lavalle juoksi kymmenen pesukarhua, jotka alkoivat tanssia ja tehdä jos jonkinlaisia riettaita temppuja.

Yksi näytti kieltään toiselle, kolmas sylki Ensirakastajaa silmille. Muutamat virtsasivat päin yleisöä. Eräs karhu alkoi masturboida. Kolme pesukarhua (ne kohtalottaret?) puri Prima Donnaa nilkasta.

Pienin pesukarhuista räjäytti jonkinlaisen paukkupommin. Alkoi nousta savua. Ehkä se oli ns. teatterisavua. Vai oliko pesukarhu pieraissut? Haju viittasi siihen suuntaan.

Seremoniamestari nauroi katketakseen ja hakkasi käsillään polviaan.

Yleisöstä jotkut huusivat hurraata, toiset buuasivat. Monet katselivat toisiaan vaivaantuneina. Jotkut lähtivät pois.

Kriitikkokin poistui esityksen lopulla. ”Tämä ei tainnut noudattaa klassisen näytelmän kaavaa”, hän mielessään aprikoi.  ”Luonnehtisinko farssiksi vai todellisuuspakoiseksi spektaakkeliksi…”

 

Artikkelikuvassa pesukarhu (raccoon).


Avatar photo

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018) sekä romaani Muurin varjossa (Atrain&Nord 2021).


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.