Seppo A. Teinonen ja ystävä. Kuva: Kirkkohallituksen kuva-arkisto.

Tarkki ja Teinonen totuuden tiellä

Jarmo Tarkki maalaa artikkelissaan ”Systemaattisen teologian kauhistus – alethiologia” leveällä pensselillä teologisen tutkimushistorian maisemaa ja pyrkii samalla luomaan tähän aikaan sopivaa systemaattista teologiaa. Haluan kiinnittää huomiota tapaan, jolla Tarkki kuvaa opettajaansa professori Seppo A. Teinosta. Ajatukseni nousevat kirjoittamastani professorin elämäkerrasta (Mystinen Maestro 2018).

On helppo yhtyä Tarkin näkemyksiin Teinosen dynaamisesta persoonasta ja hänen vaikutuksestaan suomalaisen teologian tutkimukseen. Kirjoittajan välittämää kuvaa himmentää kuitenkin hänen negatiivinen luonnehdintansa Teinosen metodista, joka oli ”lainaus- ja leimausteologiaa”. Sille on ominaista luokitella ja määritellä asiat, minkä jälkeen ne voidaan unohtaa ja saavuttaa ”tuttu ja turvallinen tunne.” Epäilemättä Teinosesta voi löytää tämän piirteen, mutta se ei ole koko totuus. Pikemminkin Teinosta voi pitää tutkijana, jonka ajatuksissa tapahtui vuosikymmenten saatossa selkeää muuttumista.

Raine Haikaraisen teos Mystinen maestro ilmestyi 2018.

Raine Haikaraisen teos Mystinen maestro ilmestyi 2018.

Yksi tapa lähestyä Teinosen ajattelun kehittymistä on tukeutua Yalen yliopiston historiallisen teologian professorin Georg A. Lindbeckin teoreettiseen hahmotukseen. Tunnetussa kirjassaan The Nature of Doctrine Lindbeck on hahmottanut tapoja ymmärtää uudella tavalla uskonnon, teologian ja opin välinen suhde. Lindbeck esittää kolme näkemystä, joista käsin myös Seppo A. Teinosen teologista kehitystä voi tarkastella.

Lindbeckin ensimmäisessä mallissa oppi ymmärretään ensisijaisesti tiedollisiksi väitelauseiksi (cognitive propositional model). Tärkeäksi muodostuvat täsmälliset määritelmät sekä yhteisöjen tunnustuskirjoissa ja katekismuksissa olevat sanamuodot ja lauseet. Tämä malli muistuttaa läheisesti ”leimausteologiaa”, jolla Tarkki kuvaa Teinosen ajattelua. Nuori Teinonen olikin väitelauseiden ja luokitteluiden mestari. Vähän päälle parikymppisenä hän ei epäillyt panna auktoriteetteja järjestykseen. Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliiton varapuheenjohtajana vuonna 1948 hän määritteli yhdistyksen säännöt ”antroposentrisiksi, immanenttisiksi, ristschliläisiksi ja John R. Mottilaisiksi”. Teinosen suuren rakkauden ekumeenisiin teksteihin voi katsoa edustavan myös tätä tiedollisten väitelauseiden mallia.

Nuoren teologin analyyttisen leimausajattelun rinnalle alkoi vuosien saatossa tulla kuitenkin toisia sävyjä. Niitä voisi kutsua Lindbeckin käsittein kokemuksellis-ilmaisullisiksi (experiential-expressive model). Tällöin uskonnon merkitys inhimilliseen olemassaoloa koskevien perustunteiden ja asenteiden ilmaisuna korostuu. Monet näistä kokemuksista ovat esikielellisiä, eikä niillä aina välttämättä ole yksilön ja yhteisön kokemusmaailmassa selvää käsiteellistä vastinetta. Teinosen kohdalla tämä näkyy kiinnostuksen suuntautumisena liturgiaan, spiritualiteettiin sekä mystiikkaan. Uskonnon sanat eivät ole vain tiedollisia kuvauksia, vaan ikkunoita, joiden kautta nähdään näkymättömään ja eletään autenttista kirkon elämää maan päällä. Tiedon rinnalle nousee siis kokemus.

Teinosen ajattelu ei kuitenkaan pysähtynyt tähän kokemuksellis-ilmaisulliseen ajattelumalliin. Ratkaiseva uudistuminen tapahtui, kun hän eläkepäivien koitettua muutti pysyvästi Espanjan Andalusiaan. Tuotteliaan professorin elämän loppuvaiheita voi kuvata Lindbeckin teorian kolmannella, kulttuurilingvistisellä mallilla (cultural-linguistic model). Sen mukaan kirkon oppi näyttäytyy lähinnä opittuina puheen, toiminnan ja yhteisten asenteiden koodistona. Uskonto on tällöin elämänmuoto, joka antaa muodon samojen käsitteiden vaikutuspiirissä elävien ihmisten kokemuksille. Se on tapa olla maailmassa ja tulkita sitä erityisen kielen ja yhteisesti sovittujen tapojen kautta.

Teinoselle Andalusia tarjosi kulttuuri-lingvistisen kokonaiselämyksen, joka vaikutti ratkaisevasti sekä hänen elämäntyyliinsä että tuotantoonsa. Teologinen ajattelu rakentui historiallisen ympäristön eri kerrostumista. Se oli yhdistelmä kirkon yhteistä traditiota, espanjalaista kulttuuria, paikallista luontoa ja estetiikkaa, vanhoja tapoja sekä uppoutumista katoliseen spiritualiteettiin ja juhlaperinteeseen. Kysymys ei ollut enää vain teoreettisesta tai käsitteellisestä pohdinnasta. Elämän ja teologian rakennusaineksiksi muodostui elävä yhteys paikallisen kirkon elämään. Tämän elämän luonnehdintaan eivät riittäneet enää pelkät tiedolliset väitelauseet, vaan sitä kuvasivat parhaiten kertomukset, poeettiset tekstit, kuvat ja ulkoiset tavat.

Teilhard de Chardin. Kuva: Wikipedia.

Teilhard de Chardin. Kuva: Wikipedia.

Mitä tämä Teinosen henkilökohtainen kehityskaari voisi merkitä Tarkin peräänkuuluttaman totuusohjelman näkökulmasta? Ensinnäkin sitä, että ajattelu kehittyy ja vuosikymmenet tuovat siihen uusia ulottuvuuksia. Toiseksi totuus näyttäytyy yhä rikkaampana ja monimuotoisempana. Se kuvaamiseen eivät riitä vain tiedolliset väitelauseet, vaan avuksi on otettava metaforiset ja jopa poeettiset tekstit.

Tarkki toivoo teologiselta tutkimukselta lisää vuoropuhelua muiden humanististen tieteiden ja myös luonnontieteiden välillä. Tähän vuoropuheluunhan on paljon mahdollisuuksia. Luonnontieteiden puolella todellisuus on paljastumassa yhä moniulotteisemmaksi. Ydinfyysikkojen ja kosmologien kuvatessa tutkimustuloksiaan tulee usein vaikutelma kuin lukisi mystikkojen tekstejä. Esko Valtaojakin lainaa Kohti ikuisuutta -kirjassaan jesuiittateologi ja paleontologi Teilhard de Chardinin ajatuksia. Näin ymmärrettynä Tarkin arvostelemat paradoksit ja mysteerit eivät välttämättä ole ”teologisten pelkureiden pakopaikkoja”, joista voi ”tehdä mitä tahansa johtopäätöksiä”. Ne voivat olla myös relevantti ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinen tapa kuvata olemisen salaisuutta ja elämän kätkettyjä totuuksia.

 

Artikkelikuvassa Seppo A. Teinonen ja ystävä. Kuva: Kirkkohallituksen kuva-arkisto.


Raine Haikarainen

Kirjoittaja

Raine Haikarainen on helsinkiläinen teologian tohtori ja tietokirjailija. Tällä hetkellä hän toimii tutkijana Strategisen tutkimuksen neuvoston ETAIROS-hankkeessa, jossa keskitytään tekoälyn eettiseen käyttöön.


'Tarkki ja Teinonen totuuden tiellä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 19.11.2020 @ 19.25 Felix

    ”Paradoksilla” voi kai tarkoittaa 1) järjenvastaista tai yli ymmärryksen käyvää asiaa, tai 2) näennäistä ristiriitaa. Nähdäkseni jälkimmäinen merkitys on huomattavasti yleisempi, ainakin arkisessa suomen kielessä. Lausetta ”joskus on pysähdyttävä päästäkseen eteenpäin” voi kutsua paradoksaaliseksi, koska se sisältää näennäisen ristiriidan. Mutta mitään järjenvastaista tai yli ymmärryksen käyvää se ei sisällä. Päinvastoin juuri järjellä ymmärrämme, mikä juju tuossa pinnallisesti katsoen hullussa lauseessa on.

    Mielestäni kyseenalaiset, kritiikille alttiit paradoksit ovat tyyppiä 1, ja niitä on perinteisessä teologiassa ja kristinuskossa vaikka muille jakaa. Kutsuisin niitä itse mieluummin hämäriksi ja järjenvastaisiksi käsityksiksi, koska tavanomaisessa kielenkäytössä ”paradoksilla” tarkoitetaan juuri näennäistä ristiriitaa, jonka ratkaisun ihminen kykenee ymmärtämään järjellään.

    Kristinuskon hämäriä ja järjenvastaisia käsityksiä – outoja ja kyseenalaisia ”paradokseja” – ovat esim. seuraavat:

    ”Jeesus oli 100-prosenttisesti Jumala ja 100-prosenttisesti ihminen.”
    ”Ylösnousemusruumis on aineellinen, vaikkei sillä tavalla kuin me ymmärrämme aineellisuuden.”
    ”Leipä ja viini muuttuvat siunatessa todelliseksi lihaksi ja todelliseksi vereksi, vaikka niiden aksidenssit säilyvät.”
    ”Jeesus nousi taivaaseen Raamatun kuvaamalla tavalla, vaikkei taivas ole kirjaimellisesti päidemme päällä.”
    ”Jeesus syntyi ilman biologista isää, mutta neitseestäsyntymisellä ei ole mitään tekemistä biologian kanssa.”
    ”Ihminen voi pelastua vain Jumalan armosta ja Jumala haluaa kaikkien yksilöiden pelastuvan, mutta helvettiin joutuminen on ihmisen oma syy.”
    ”Jeesuksen maailmaantulo aloitti lopunajat ja ne ovat kestäneet jo 2000 vuotta.”
    ”Iankaikkinen elämä on ikuista, muttei kronologisessa vaan platonistisessa merkityksessä.”

    Tällaisten ”paradoksien” puolustamisesta ja hyväksymisestä, tai epäilemisestä ja hylkäämisestä, tässä nyt keskustellaan. Kirkko on perinteisesti vaatinut kristittyjä uskomaan tällaisia asioita, ymmärsi hän niitä tai ei. Onko se oikein ja paikallaan? Sitäkö kristinusko, muun muassa, on? Näistä ”paradokseista” ei ole ollut lupa olla montaa mieltä. Jos joku on joskus rohjennut olla eri mieltä, systemaatikot ovat perinteisesti olleet se teologiryhmä, joka on älähtänyt ensimmäisenä.

    Millä tavalla, hyvä Raine, tällaiset ”paradoksit” kuvaavat ”olemisen salaisuutta” tai ”elämän kätkettyjä totuuksia”? Mikä kallistaa vaakakuppia sen puolelle, että ne ovat mielekkäitä ja perusteluja uskomuksia eivätkä puuta heinää – osoitus mytologisen kielen ja järkiperäisen ajattelun sekoittumisesta toisiinsa?

    Kiitos samalla upeasta tietoteoksesta. On hienoa, että meillä on nyt muhkeat elämäkerrat sekä Osmo Tiililästä että Seppo A. Teinosesta. Me nuoremmat teologit kun emme ole päässeet henkilökohtaisesti nauttimaan heidän opetuksestaan, karismastaan ja omalaatuisuudestaan. Onneksi heidän kirjansa ovat jäljellä, ja nyt vielä nämä rikkaat biografiat.

    Vastaa

    • 24.11.2020 @ 10.48 Raine Haikarainen

      Kiitos Felix kommentista ja myönteisestä kirjapalautteesta. Lyhyessä tekstissäni halusin lähinnä täydentää Jarmo Tarkin artikkelin kriittistä kuvaa Seppo A. Teinosesta. Kommenttisi kysymykset nostavat puolestaan koko uskonnollisen uskon olemuksen ja sen tietoteoreettiset kysymykset esiin. Sehän on toisaalta myös Tarkin kirjoituksen varsinainen tavoite.

      Teinosesta vielä sen verran, että systemaatikkona hän ei tuntenut kovin suurta vetoa uskonnonfilosofiaan. Samoin hänen ironinen ja paikoin provosoiva ilmaisunsa vaikeutti ajatusten ymmärtämistä. Lisäksi elämänsä loppupuolella Teinonen eteni ajatelussaan alueille, joille monikaan ei pystynyt häntä enää seuraamaan. En yhtään ihmettele, että Riitta Teinonen ja läheinen ystävä Kalevi Toiviainen esittivät kritiikkiä esimerkiksi Teinosen äärimmilleen viritettyä mariologiaa kohtaan. Samalla Teinonen tuli kuitenkin antaneeksi hyvää materiaalia teologisten totuuskysymysten pohtimiseen.

      Kysymystäsi mytologisen kielen ja järkiperäisen ajattelun sekoittumisesta voi lähestyä monesta näkökulmasta. Teinosen kohdalla tulee etsimättä mieleen Paul Riceourin teoriat, joita hän on hahmotellut Time and Narrative -sarjassaan. Rieceourille symbolinen ja narratiivinen kieli on ensisijaista verrattuna sekundaarisen filosofian ja teologian kieleen. Tällöin narratiivinen uskonnollinen kieli saa vahvan merkityksen ihmisen olemassaolon syvimmän merkityksen etsinnässä. Symbolinen ja narratiivinen eivät lisäksi merkitse vain kirjoitettua tai puhuttua informaatiota, vaan tekstiin sisältyy myös kuvat, musiikki ja taide. Lisäksi näin ymmärrettynä Riceourin mukaan ”tekstin mieli ei ole tekstin takana, vaan sen edessä.. Teksti puhuu mahdollisesta maailmasta ja mahdollisesta tavasta suunnasta itseään siinä”.

      Näin ajateltuna symbolinen – tai mytologinen – kieli ja Tarkin peräänkuuluttama rationaalinen totuusajattelu eivät välttämättä ole ristiriidassa. Filosofi Ernst Cassireria lainaten voisi sanoa, että todellisuus on olemassa vasta kun sille annetaan joku symbolinen muoto.

      Vastaa

      • 24.11.2020 @ 19.29 Felix

        Paul Ricœurin ajattelu ei ole minulle tuttua, mutta jos nyt kuvauksesi ymmärsin oikein, niin ihan varteenotettavia ja liberaaliin pirtaan sopivia ajatuksiahan hänellä on. Mutta ongelma taitaa olla siinä, etteivät klassinen kristinusko ja teologia, jotka nyt ovat luupin alla ja kritiikin kohteena, käsitä uskonnollista kieltä ja uskonnollisia kertomuksia ollenkaan noin. Tuo on tradition modernia tai postmodernia uudelleentulkintaa ja hyvin radikaalia sellaista. Se on ihan OK, mutta pitää sanoa selvästi, mitä ollaan tekemässä. Kristinuskolle ei saa pukea uusia vaatteita lennossa.

        Kun perinteinen teologia esim. sanoo, vaikkapa Teinosen suulla, että Jeesus oli neitseestäsyntynyt Jumalan Poika, sitä ei ymmärretä myyttiseksi kuvapuheeksi Jeesus Nasaretilaisen käänteentekevästä merkityksestä, vaikkapa ”uuden olemisen” tuojana ja prototyyppinä. Sillä tarkoitetaan ensisijaisesti ja kirjaimellisesti sitä, että Jeesus syntyi ilman biologista isää ja ettei hän ollut ihminen – ainakaan pelkästään ja sillä tavalla kuin me olemme ihmisiä.

        Tällainen käsitys, jota monet merkittävät teologit ja kirkon miehet (esim. Miikka Ruokanen, Sammeli Juntunen, Jari Jolkkonen ja Kari Kuula) edelleen puolustavat, on minusta alkanut tuntua mytologisen kielen ja järkiperäisen ajattelun vakavalta sekoittumiselta toisiinsa.

        Myyttisen ja rationaalisen ajattelun välillä ei tietystikään tarvitsisi olla minkäänlaista ristiriitaa, jos järjen annettaisiin ohjata ja informoida käsitystä siitä, mistä naiivin syvällisessä ja eksistentiaalisesti tulkittavassa mytologiassa on kysymys. Mutta juuri tätä klassisessa kristinuskossa ja teologiassa ei tapahdu. Kaikki läpeensä mytologinen puhe Jeesuksen jumaluudesta ja ennaltaolosta, yliluonnollisista ilmiöistä, näkymättömistä henkiolennoista ja kuolemanjälkeisestä elämästä otetaan kirjaimellisesti eikä symbolisesti. Luominen ja maailmanloppu ovat ehkä ainoita opinkohtia, joiden kohdalla saatetaan myöntää, että ”ehkä kaikki ei ole tapahtunut tai tule tapahtumaan ihan sillä tavalla kuin Raamattu antaa ymmärtää”.


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.