Jarmo Tarkki maalaa artikkelissaan ”Systemaattisen teologian kauhistus – alethiologia” leveällä pensselillä teologisen tutkimushistorian maisemaa ja pyrkii samalla luomaan tähän aikaan sopivaa systemaattista teologiaa. Haluan kiinnittää huomiota tapaan, jolla Tarkki kuvaa opettajaansa professori Seppo A. Teinosta. Ajatukseni nousevat kirjoittamastani professorin elämäkerrasta (Mystinen Maestro 2018).
On helppo yhtyä Tarkin näkemyksiin Teinosen dynaamisesta persoonasta ja hänen vaikutuksestaan suomalaisen teologian tutkimukseen. Kirjoittajan välittämää kuvaa himmentää kuitenkin hänen negatiivinen luonnehdintansa Teinosen metodista, joka oli ”lainaus- ja leimausteologiaa”. Sille on ominaista luokitella ja määritellä asiat, minkä jälkeen ne voidaan unohtaa ja saavuttaa ”tuttu ja turvallinen tunne.” Epäilemättä Teinosesta voi löytää tämän piirteen, mutta se ei ole koko totuus. Pikemminkin Teinosta voi pitää tutkijana, jonka ajatuksissa tapahtui vuosikymmenten saatossa selkeää muuttumista.
Raine Haikaraisen teos Mystinen maestro ilmestyi 2018.
Yksi tapa lähestyä Teinosen ajattelun kehittymistä on tukeutua Yalen yliopiston historiallisen teologian professorin Georg A. Lindbeckin teoreettiseen hahmotukseen. Tunnetussa kirjassaan The Nature of Doctrine Lindbeck on hahmottanut tapoja ymmärtää uudella tavalla uskonnon, teologian ja opin välinen suhde. Lindbeck esittää kolme näkemystä, joista käsin myös Seppo A. Teinosen teologista kehitystä voi tarkastella.
Lindbeckin ensimmäisessä mallissa oppi ymmärretään ensisijaisesti tiedollisiksi väitelauseiksi (cognitive propositional model). Tärkeäksi muodostuvat täsmälliset määritelmät sekä yhteisöjen tunnustuskirjoissa ja katekismuksissa olevat sanamuodot ja lauseet. Tämä malli muistuttaa läheisesti ”leimausteologiaa”, jolla Tarkki kuvaa Teinosen ajattelua. Nuori Teinonen olikin väitelauseiden ja luokitteluiden mestari. Vähän päälle parikymppisenä hän ei epäillyt panna auktoriteetteja järjestykseen. Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliiton varapuheenjohtajana vuonna 1948 hän määritteli yhdistyksen säännöt ”antroposentrisiksi, immanenttisiksi, ristschliläisiksi ja John R. Mottilaisiksi”. Teinosen suuren rakkauden ekumeenisiin teksteihin voi katsoa edustavan myös tätä tiedollisten väitelauseiden mallia.
Nuoren teologin analyyttisen leimausajattelun rinnalle alkoi vuosien saatossa tulla kuitenkin toisia sävyjä. Niitä voisi kutsua Lindbeckin käsittein kokemuksellis-ilmaisullisiksi (experiential-expressive model). Tällöin uskonnon merkitys inhimilliseen olemassaoloa koskevien perustunteiden ja asenteiden ilmaisuna korostuu. Monet näistä kokemuksista ovat esikielellisiä, eikä niillä aina välttämättä ole yksilön ja yhteisön kokemusmaailmassa selvää käsiteellistä vastinetta. Teinosen kohdalla tämä näkyy kiinnostuksen suuntautumisena liturgiaan, spiritualiteettiin sekä mystiikkaan. Uskonnon sanat eivät ole vain tiedollisia kuvauksia, vaan ikkunoita, joiden kautta nähdään näkymättömään ja eletään autenttista kirkon elämää maan päällä. Tiedon rinnalle nousee siis kokemus.
Teinosen ajattelu ei kuitenkaan pysähtynyt tähän kokemuksellis-ilmaisulliseen ajattelumalliin. Ratkaiseva uudistuminen tapahtui, kun hän eläkepäivien koitettua muutti pysyvästi Espanjan Andalusiaan. Tuotteliaan professorin elämän loppuvaiheita voi kuvata Lindbeckin teorian kolmannella, kulttuurilingvistisellä mallilla (cultural-linguistic model). Sen mukaan kirkon oppi näyttäytyy lähinnä opittuina puheen, toiminnan ja yhteisten asenteiden koodistona. Uskonto on tällöin elämänmuoto, joka antaa muodon samojen käsitteiden vaikutuspiirissä elävien ihmisten kokemuksille. Se on tapa olla maailmassa ja tulkita sitä erityisen kielen ja yhteisesti sovittujen tapojen kautta.
Teinoselle Andalusia tarjosi kulttuuri-lingvistisen kokonaiselämyksen, joka vaikutti ratkaisevasti sekä hänen elämäntyyliinsä että tuotantoonsa. Teologinen ajattelu rakentui historiallisen ympäristön eri kerrostumista. Se oli yhdistelmä kirkon yhteistä traditiota, espanjalaista kulttuuria, paikallista luontoa ja estetiikkaa, vanhoja tapoja sekä uppoutumista katoliseen spiritualiteettiin ja juhlaperinteeseen. Kysymys ei ollut enää vain teoreettisesta tai käsitteellisestä pohdinnasta. Elämän ja teologian rakennusaineksiksi muodostui elävä yhteys paikallisen kirkon elämään. Tämän elämän luonnehdintaan eivät riittäneet enää pelkät tiedolliset väitelauseet, vaan sitä kuvasivat parhaiten kertomukset, poeettiset tekstit, kuvat ja ulkoiset tavat.
Teilhard de Chardin. Kuva: Wikipedia.
Mitä tämä Teinosen henkilökohtainen kehityskaari voisi merkitä Tarkin peräänkuuluttaman totuusohjelman näkökulmasta? Ensinnäkin sitä, että ajattelu kehittyy ja vuosikymmenet tuovat siihen uusia ulottuvuuksia. Toiseksi totuus näyttäytyy yhä rikkaampana ja monimuotoisempana. Se kuvaamiseen eivät riitä vain tiedolliset väitelauseet, vaan avuksi on otettava metaforiset ja jopa poeettiset tekstit.
Tarkki toivoo teologiselta tutkimukselta lisää vuoropuhelua muiden humanististen tieteiden ja myös luonnontieteiden välillä. Tähän vuoropuheluunhan on paljon mahdollisuuksia. Luonnontieteiden puolella todellisuus on paljastumassa yhä moniulotteisemmaksi. Ydinfyysikkojen ja kosmologien kuvatessa tutkimustuloksiaan tulee usein vaikutelma kuin lukisi mystikkojen tekstejä. Esko Valtaojakin lainaa Kohti ikuisuutta -kirjassaan jesuiittateologi ja paleontologi Teilhard de Chardinin ajatuksia. Näin ymmärrettynä Tarkin arvostelemat paradoksit ja mysteerit eivät välttämättä ole ”teologisten pelkureiden pakopaikkoja”, joista voi ”tehdä mitä tahansa johtopäätöksiä”. Ne voivat olla myös relevantti ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinen tapa kuvata olemisen salaisuutta ja elämän kätkettyjä totuuksia.
Artikkelikuvassa Seppo A. Teinonen ja ystävä. Kuva: Kirkkohallituksen kuva-arkisto.
