Yläsavolainen maaseutukylä muiden vastaavien maalaiskylien lailla on puolisen vuosisataa sitten ankaran rakennemuutoksen kourissa. Sitä ajankohtaa on Metropoliitta Panteleimonin rikostarinoissa tarkasteltu jo kymmenen romaanin verran. Uusimman teoksen näyttämölle tupsahtaa, perinnöksi majoitus- ja ravitsemusyrityksen saatuaan, seudulla ennestään täysin tuntematon sorja kaunotar Sonja Salminen.
Entisestä saneeratun ja uuden nimen saaneen yrityksen avajaisten jälkeen naapurustosta löytyy nuoren naisen ruumis. Selvä se, että taas menee kyläläisten mielenrauha rikki. Kuka teki surmatyön ja miksi? – Ja mikä mies on paikkakunnalle ilmaantunut komea yrittäjä? Hän vaikuttaa salaperäisyydessään ja nimeltään ruotsinkielisenä olevan vieraileva tähti, joka tuntuu hoitelevan bisneksiään jossain kauempana. Vaan kuinka käy ylpeän ja alentuvasti muihin suhtautuvan uuden poliisin…?
Metropoliitta Panteleimonin romaaneissa murha ei ole ainoa tärkeä asia kokonaisuuden kannalta. Vaikka kertomukseen kietoutuu rikos itsepintaisesti kuin synti, kerronnan painopiste on paljossa muussa. Tarina ei pyöri yksistään rikoksen ja sen setvimisen ympärillä; kertoja selvittää myös ja jopa erityisesti sitä, miksi joku henkilö on suistunut milloin minkinlaiseen epätoivoiseen tekoon. Millaiset elämänolosuhteet sillä ja sillä henkilöllä on ollut, miksi nuorehko nainen on menettänyt uskonsa ihmisiin, varsinkin miehiin. Miksi hän on päättänyt olla luottamatta enää yhteenkään mieheen, ja kuitenkin hän on helposti rakastuvaa tyyppiä ja hakee itselleen tukea ja turvaa toisesta ihmisestä. Näin tehdessään ihminen tietenkin tekee itsensä alttiiksi monenlaiselle hyötymiselle ja hyväksikäytölle. Identiteettivarkauskin tarinan rötöksiin mahtuu.
Kaikki tuollainen Metropoliitta Panteleimonin kertomataiteelle ominainen huomion kiinnittäminen ihmispsyyken salaisuuksiin vie selvittämään laajemmin sitäkin, miksi maailmassa on pahuutta. Kysymään jopa sitä, voisiko poliisi sortua rikosten teille. Ja kun syyttömätkin – rikoskirjallisuudelle tunnusomaisesti – joutuvat jossain vaiheessa epäilyksen alaisiksi, joudutaan ihmettelemään, miksi me ihmiset epäilemme toisesta niin helposti pahaa. Syytämme (ainakin mielessämme) syyttömiä. Jopa kaikkein läheisimpiä, kuten pienessä Koskijärven kyläyhteisössä, jossa ovat tutuksi tulleet entinen puhelinkeskuksen hoitaja Impi Kyyhkynen ja hänen luottoystävänsä, poliisin leski Elisabet Urhonen. Taikka etäämpänä kyläkauppiaana häärivä Sergei Huttu ja monet muut. –
Minusta tämä ja moni muukin Metropoliitta Panteleimonin romaani olisi erinomainen filmikäsikirjoitus ja suorastaan odottaisi elokuvatulkintaa. Niin visuaalisesti kerrottuja ne ovat. Ja suuria lukunautintoja.
Nytkö on tämä viehättävä henkilögalleria hyvästeltävä? Kymmenosainen Koskijärvi-sarja lienee tullut päätökseensä. Jos sarjan romaaneissa on vallinnut nostalginen tunnelma jo kadonneesta mutta monen lukijan mielessä elävänä säilyneestä ajasta, mitä mahtaa olla tulossa Metropoliitan seuraavassa kirjallisessa avauksessa?
Ennakkoluulottomuutta piispakirjailijaltamme ei aiemminkaan ole puuttunut. Koskijärvi-sarjassa ja jo sitä ennen esimerkiksi 1970-luvun leningradilaista pappisseminaaria kuvaavassa romaanissa Venäläistä teetä (1999) on välähtänyt kuin itsestäänselvyytenä myös homoseksuaaleja henkilöitä. Ei osoitellusti eikä lainkaan skandaanlinkäryisesti vaan ihailtavan luontevasti.
P.S. (5.10.2022) Metropoliitta Panteleimonin Koskijärvi-sarja jatkuu suureksi ja yhteiseksi iloksemme vielä yhden romaanin verran.
Arvioitu teos: Metropoliitta Panteleimon, Kolme viestiä. Myllylahti 2022.
