”Millä kielellä te kirjoitatte?”
”Voitte kirjoittaa, Vatikaanissa ei ymmärretä suomea.”
Näin saimme kaverini Joona Korteniemen kanssa luvan kirjoittaa opintopäivistä, joille osallistuimme Puolan Zawojassa Astanan apulaispiispa Athanasius Schneiderin kanssa. Lupaa piti kysyä, koska tilaisuus oli puolisalainen ja koska Vatikaani on pyrkinyt rajoittamaan tämän paavia avoimesti kritisoineen konservatiivipiispan matkustelua sekä pitämään sen kanonisen lain sallimissa rajoissa (max. kuukausi vuodessa hiippakunnan ulkopuolella). ”Jos julistaisin ekologiaa ja maahanmuuttoa, niin he eivät varmasti sanoisi mitään, mutta he pelkäävät, koska tietävät minun puhuvan totta.”
Kuten Joona Korteniemi on jo omassa matkakertomuksessaan todennut, piispa Schneider osoittautui traditionalistisesta teologiastaan huolimatta aika leppoisaksi ja myös syvästi hengelliseksi mieheksi. Kun päivän luennot oli pidetty ja päivällinen syöty, iltaa vietettiin drinkkien ja vapaan keskustelun parissa, muun muassa piispan Kazakstan-juttuja kuunnellen. Niissä olikin ehkä koko kurssin mielenkiintoisin anti.
Kymmenen käskyä ja kymmenysten käännyttämä kazakki
Katolilaisia on Kazakstanissa vähän ja kazakkikatolilaisia vielä vähemmän. Kazakit ovat pääasiassa muslimeja, tosin eivät kovin tietoisia tai uskonnollisia sellaisia, vaan enemmänkin ns. ”etnisiä muslimeja”. Piispa kertoi junassa tapaamastaan muslimista, joka oli kehunut islamia mahtavaksi uskonnoksi, jossa on viisi hienoa käskyä. ”Onko teillä jotain vastaavia käskyjä?” ”On, meillä on kymmenen!” ”Kymmenen! Mitä ne ovat?” Kazakki oli innoissaan kirjoittanut 10 käskyä muistiin, kun ne olivat niin hyviä. Lisäksi hän oli tiedustellut, kuinka kauan katolisen papin tulee elää selibaatissa.
Kerran piispa Schneiderin messun ehtoollisjonossa oli kazakki, joka ei näyttänyt tutulta. Piispa kysyi, onko hän katolilainen, ja kieltävän vastauksen saatuaan hän kutsui miehen messun jälkeen sakastiin puhutteluun. ”Anteeksi, teinkö jotain väärin?” ”Kyllä, et voi saada ehtoollista, jos et ole katolilainen.” ”Anteeksi, en tiennyt!” Mies jakoi tarinansa, joka oli kyllä aika uskomaton. Mutta nähtävästi ihan tosi.
Kyseessä oli työttömänä rahapulasta kärsinyt kazakki, joka oli törmännyt helluntailaiseen. Helluntailainen oli neuvonut miestä lupaamaan Jumalalle kymmenykset palkastaan – silloin Jumala siunaisi häntä ja antaisi hänelle työpaikan. Jos mies jatkaisi kymmenysten maksamista, Jumala jatkaisi siunaamista ja antaisi hänelle yhä vain parempia työpaikkoja. No, diili kuulosti sen verran hyvältä, että mies rukoili kotona ja lupasi Jumalalle kymmenykset. Ja kas, pian sen jälkeen hän sai ensimmäisen työtarjouksen, vaikkakin aika alhaisesta paikasta. Uskollisesti hän vei kymmenykset ”Jumalalle”, siis ymmärryksensä mukaan moskeijaan.
Puoli vuotta kuitenkin kului, eikä helluntailaisen lupaamia parempia työpaikkoja kuulunut. Miehellä välähti, että mitä jos hän vie rahat väärään paikkaan. Hänen vaimonsa oli ortodoksi, joten hän ajatteli kokeilla kirkkoa – jospa se auttaisi. Ja kappas, kun mies oli ensimmäistä kertaa vienyt kymmenykset kirkkoon, hän sai paremman työtarjouksen! ”Nyt minä tiedän, että Jeesus Kristus on Jumala!”
Taas kului pidempi aika ilman parempia työtarjouksia. Mies keksi ajatella, että olisiko hänellä kenties kuitenkin väärä kirkko. Hän löysi katolisen kirkon ja vei kokeeksi kymmenykset sinne. Ettekä arvaa – mies sai aivan erinomaisen työtarjouksen, unelmatyön ja loistopalkan! Siinä teille menestysteologiaa! Mies alkoi käydä uskollisesti katolisessa kirkossa ja ehtoollisellakin, kunnes piispa Schneider pysäytti hänet ja kutsui puhutteluun. Kävi ilmi, ettei häntä ollut edes kastettu. Kazakkimme kävi kuitenkin halukkaasti kastekoulun läpi, ja piispa Schneider kastoi hänet henkilökohtaisesti. Nykyään mies on kuulemma hyvä ja harras katolilainen ja rukoilee työmatkoillaan psalmeja.
Hiprakkainen metropoliitta ja kysymys sakramenttien tunnustamisesta
Enemmistö Kazakstanin kristityistä on ortodokseja, ja piispa Schneiderilla on luonnollisesti ekumeenisia kontakteja näihin itäisiin veljiin. Tosin hän pitää suorastaan harhaoppisena sitä, että ortodoksit kastavat uudelleen katolisesta kirkosta ortodoksiseen liittyvät ja vihkivät uudelleen paitsi katoliset, myös omat pappinsa, jos he sattuvat lankeamaan skismaan ja sen jälkeen palaamaan kirkon palvelukseen.
Kerran ortodoksipiispa vietti hulppeasti piispanvihkimyksensä merkkivuosipäivää, ja Schneider istui kutsuvieraana samassa pöydässä useamman ortodoksipiispan kanssa. Kun tarjoilija tuli pöytään ja alkoi kaataa viiniä ortodoksipiispan lasiin, tämä tokaisi: katoliselle piispalle ensin, sillä Pietari on kirkossa ensimmäinen! Protokolla on selvä: vaikka paavilla ei ole meihin valtaa, hän on silti ensimmäinen. Schneider oli vaikuttunut siitä, että ortodoksipiispa uskalsi sanoa näin kollegojensa edessä.
Kurssikeskuksen kappeli. Kuva: Emil Anton
Oli pakko esittää välikysymys. Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, etteivät ortodoksit edes tunnusta katolisia sakramentteja? Schneider vastasi toisella tarinalla. Ortodoksimetropoliitta oli kutsunut hänet illalliselle. Siellä syötiin ja juotiin iloisesti kello 23 saakka. Paikalla oli ortodoksipiispa ja muutamia pappeja. Klo 23 metropoliitta sanoi Schneiderille, että nyt lähdetään sinun piispantaloosi teelle. Teelle? Tähän aikaan? No, hyvä on, lähdetään sitten. Piispantalossa oltiin 23.30, ja Schneider kaivoi esiin teetä ja keksejä. ”Eikö ole mitään muuta?”
Schneiderin pelasti konjakkipullo, jonka hän muisti saaneensa lahjaksi ja jota ei ollut vielä avattu. ”Wau, konjakkia, avataan!” Puoleltaöin metropoliitalla oli uusi idea: ”Nyt mennään katsomaan sinun katedraaliasi!” Mikäpäs siinä… piispa Schneider pisti valot päälle, ja metropoliitan katse kiinnittyi rippituoliin. ”Voitko avata tuon? Olen nähnyt näitä elokuvissa!” Tottahan toki… ”Voinko istua tuohon? Tästä tulisi hyvä Twitter-kuva!”
Kun piispallinen seurue pääsi sakramenttikappeliin, jossa oli käynnissä koko yön kestävä adoraatio, ortodoksipapit tekivät eukaristian edessä prostraation eli lankesivat maahan palvomaan läsnäolevaa Kristusta. He alkoivat laulaa ylistysvirttä Marialle, mikä hieman säikähdytti kappelissa hiljaa rukoilleen nunnan. Mutta olin saanut vastauksen. Kyllä he kuitenkin oikeasti tunnustavat katolisetkin sakramentit.
Protestanttinen ehtoollinen: armonväline, vaan ei sakramentti
Jos ortodoksit pystyvät näennäisistä kirkollisista esteistä huolimatta tunnustamaan katoliset sakramentit, pystyisikö Schneider harkitsemaan samaa suhteessa luterilaisiin? Kysymys oli kiusallinen, sillä kurssin yleisö koostui pääosin virolaisista luterilaisista papeista. Olivatko heidän vihkimyksensä ja ehtoollisensa epäpäteviä? Grillasin piispaa tästä aiheesta hyvän tovin eräällä kahvitauolla.
Kirjoittaja ja Astanan apulaispiispa Athanasius Schneider. Kuva: Joona Korteniemi.
Kunnon katolisena konservatiivina Schneider ei peitellyt vahvaa vakaumustaan siitä, että luterilaisilla ei ole oikeaa apostolista suksessiota eikä sen vuoksi päteviä pappisvihkimyksiä eikä sakramentaalista ehtoollista. Totuudesta ei tingitä rakkauden nimissä, vaan on rakkaudellista kertoa totuus. Kun kurssin aiheina olivat ehtoollinen ja pappeus, piispa saattoi aloittaa virkkeen tyyliin ”Vaikka teitä ei ole vihitty pätevästi…”
Jatkoin piispan grillausta kysymällä häneltä, ovatko epäpätevän ehtoollisen edessä polvistuvat luterilaiset epäjumalanpalvojia. Positiiviseksi yllätyksekseni piispa kielsi tämän jyrkästi ja sanoi, että he uskovat Kristukseen ja että Jumala näkee sydämeen. Jatkoin, että hyvä on, subjektiivisella tasolla he eivät syyllisty epäjumalanpalvelukseen, mutta eikö se kuitenkin objektiivisesti ole sitä? Positiiviseksi yllätyksekseni piispa kielsi tämänkin ja kertoi vielä kaupan päälle anekdootin baptistiystävästään, naisesta, joka oli Joh. 6:n opetusta pohdittuaan alkanut viettää kotona joka aamu yksityishartautena omaa ehtoollista. ”En ole kieltänyt häntä tekemästä sitä.” Hän saa siitä paljon armoa, ja samoin on uskovien luterilaisten laita. Jotain ekumeenisesti rakentavaa opin siis Kazakstanin katoliselta konservatiivipiispalta: luterilainen ehtoollinen ei ole sakramentti, mutta armonväline kuitenkin.
Artikkelikuvassa Zawojan kurssikeskus eteläpuolalaisessa talvimaisemassa.
