Mitä Adolf Hitleriin viittaavalla numerolla 88 ja juutalaisten kaasuttamisella leikitelleen ministeri Vilhelm Junnilan (ps) tapaus kertoo suomalaisen yhteiskunnan tilasta?
Historioitsijana minulle tulee ensimmäisenä mieleen kansallinen historian taju tai sen puute. Holokausti, antisemitismi ja kansallissosialismi ovat aihepiirejä, joiden suhteen useat johtavat poliitikkomme ovat toistuvasti kompastelleet. Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho on tullut tunnetuksi holokaustia vähättelevistä kirjoituksistaan, joissa hän on käyttänyt hyvin ala-arvoista kieltä juutalaisten joukkotuhon muistamisesta (holo-hölinä, holo-hölöttäjät)[1]. Halla-ahon blogikirjoitus osui holokaustin muistopäivälle. Junnilan ja Halla-ahon (ps) käyttämät kielikuvat kertovat moukkamaisuudesta ja täydellisestä historian tajun puutteesta.
Moukkamaisuus ja historian tajun puute eivät kuitenkaan ole pelkästään tiettyjen perussuomalaisten poliitikkojen ongelma – sama toistuu ajoittain poliittisen kentän toisella laidalla. Silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sdp) aiheutti vuosituhannen alussa kohua rinnastamalla Israelin politiikan kansallissosialistiseen Saksaan.[2] Viime vuonna Tuomioja käytti kansallissosialistista Arbeit macht frei -iskulausetta luonnehtiessaan kokoomuksen talouspolitiikkaa.[3] Tuomiojan antisemitistiset sammakot ovat oire vasemmiston keskuuteen pesiytyneestä laajemmasta ongelmasta. Myös vihreillä on osuutensa tässä, kuten Vihreässä langassa vuona 2009 julkaistu antisemitistinen pilakuva demonstroi. Pilakuvassa Daavidin tähti ja hakaristi rinnastettiin toisiinsa.[4] Sekä Tuomiojan että Vihreän langan tapauksessa antisemitismin levittäjät kiistivät tuohtuneina kaiken.
Suomalainen kriittinen historiantutkimus on 2000-luvulla valottanut kansallisen historiamme synkkiä puolia suhteessa kansallissosialismiin, antisemitismiin ja holokaustiin. Edustava joukko eturivin tutkijoita kuten Heikki Ylikangas, Elina Sana, Sari Näre, Jenni Kirves, Simo Muir, Oula Silvennoinen, Aapo Roselius ja Marko Tikka ovat valottaneet valkoisen Suomen henkisen perinnön ongelmallisia puolia. Kaiken saatavilla olevan tutkitun tiedon perusteella kenenkään suomalaisen ei luulisi haksahtavan mauttomaan ja vastenmieliseen kansallissosialismilla leikittelyyn. Edellä mainituista poliitikoista Erkki Tuomioja on itse myös historiantutkija. Voidaanko tutkijankin kohdalla puhua historian tajun puutteesta?
Voidaan myös kysyä, kuinka syvällisesti kansallista suhdettamme antisemitismiin, kansallissosialismiin ja holokaustiin käsittelevät tutkimustulokset on sisäistetty suomalaisessa yhteiskunnassa. Valkoisen Suomen ongelmallisen historian kriittinen tarkastelu oli intensiivisimmillään noin vuosina 2007–2019. Suomalaisia SS-miehiä koskeva debatti toimi tämän kriittisen tutkimussuuntauksen päätepisteenä.
2020-luvulla aihepiirin tutkimus ei ole enää jatkunut laajemmassa mittakaavassa, ja kansallinen keskustelu on siirtynyt tutkailemaan kylmän sodan ja suomettumisen ajan historiaa (jotka ovat sinänsä tärkeitä ja relevantteja aihepiirejä kansallisen itseymmärryksen kannalta). Kuinka syvällisesti kuvamme antisemitismistä ja äärioikeistolaisesta liikehdinnästä suomalaisessa yhteiskunnassa ehti muuttua vuosituhannen alkupuolella? Onko Suomessa todella oltu valmiita uudelleenarvioimaan antisemitismin ja ääriliikkeiden roolia historiassamme? Jäikö tutkimus ja sen tulosten välittäminen laajempaan kansalliseen tietoisuuteen kesken? Uusia tutkimustuloksia on vastustettu pitkälti emotionaaliselta pohjalta. Taustalla on hahmottunut pelko tutkijoiden oletetusta halusta vetää lokaan isänmaallisuutta ja sotaveteraanien perintöä. Blokkipolitiikan puitteissa myös osa uusista historiantulkinnoista on saanut osakseen poliittisen leiman.
Blokkipolitiikan leimaama keskustelu antisemitismistä ja kansallissosialismista saattaa polarisoitua vastakkainasetteluksi vasemmiston ja oikeiston välillä. Antisemitismi ei kuitenkaan tunne puoluerajoja, ja historian tajussa voi esiintyä puutteita niin oikeiston kuin vasemmiston piirissä.
Nyt käytävässä tapaus Junnilaa koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa peräänkuuluttaisin siltojen rakentamista ja konsensusta. Antisemitismin ja ääriaatteiden torjuminen on yhteinen asia, jonka pitäisi yhdistää oikeistoa ja vasemmistoa. Tältä pohjalta johtopäätökset ovat selvät: Vilhelm Junnilan oli syytä erota ministerin tehtävästä. Jussi Halla-ahon taas tulee sanoutua irti holokaustia vähättelevistä kirjoituksistaan. Jos tämä ei Halla-aholle sovi, on hänen syytä erota eduskunnan puhemiehen tehtävästä.
Poliittisella vasemmistolla on puolestaan itsetutkistelun paikka, kun seuraavan kerran on aika valita ministereitä vasemmistolaiseen hallitukseen: Tuomiojan töppäilyt eivät saa toistua, eikä ketään näennäisprogressiivista vasemmistolaisen antisemitismin äänitorvea tule päästää ministerin tehtävään.
Tapaus Junnila on syytä ottaa vakavasti. Kyse on sivistyksestämme ja kansallisesta moraalistamme. Meille on tarjolla helppoja ratkaisuja, kuten asian kuittaaminen sillä, että ministeri Junnila nauttii eduskunnan luottamusta. Koko asia voidaan pahimmillaan lopulta palauttaa huumorin tasolle perussuomalaisen historioitsijan ja kansanedustajan Teemu Keskisarjan tapaan. Keskisarja karnevalisoi ministeri Junnilan tapauksen käsittelyn ja luonnehti sitä ”kesäteatteriksi”.[5]Nyt ei kuitenkaan ole kyse mistään teatterista, vaan sivistyksestä ja moraalista. Suomi on valtiollisella tasolla sitoutunut torjumaan antisemitismiä.[6] Tämä asia on otettava vakavasti. Se koskee niin Junnilaa, Halla-ahoa kuin Tuomiojaa. Se koskee jokaista kansanedustajaa niin hallituksessa kuin oppositiossa.
