Artikkelikuvassa ote Löfvingin kirjoittamasta kertomuksesta. Kuva: Niko Huttunen.

Tämänpuoleinen pelastus – moderni keksintö?

Papit kokoontuivat syyskuussa 2022 pohtimaan pelastusta hiippakunnallisissa synodaalikokouksissa. Vähän oli sellaista henkeä, että perinteisesti pelastus on ymmärretty tuonpuoleiseksi asiaksi ja moderni maailma – ehkä sekularisaation paineessa – on alkanut esitellä ajatuksia pelastuksesta tämänpuoleisena asiana: milloin yhteiskunnallisena pelastuksena, ympäristön pelastuksena tai muulla vastaavalla tavalla.

Synodaalikokous tuli ja meni, mutta pelastuskysymys tuli uudestaan vastaan, kun viimeistelin artikkelia Stefan Löfvingin eletystä uskosta. Se julkaistaan osana Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjaa 19. tammikuuta 2023.

Stefan Löfving syntyi 1689 Narvassa, mutta muutti perheensä kanssa pian Käkisalmeen ja siirtyi sieltä Viipuriin. Vuosisadan vaihteessa alkanut Suuri Pohjan sota veti miehen pyörteisiinsä vuonna 1711. Löfving pestautui Ruotsin armeijaan ensin kirjurina, mutta eteni pian tiedustelijaksi, joka liikkui venäläisten miehittämässä Suomessa. Vaiheistaan hän laati vuonna 1734 laajan päiväkirjamuotoisen selonteon. Teosta säilytetään Porvoon ruotsinkielisen lukion kirjastossa.

Löfvingin kerronta on paikoin vauhdikkaan väkivaltaista – ja samalla hurskaan uskonnollista. Hän katsoi toimivansa kuninkaan valtuuksin ja kuningas puolestaan toimi Jumalan valtuuksin. Tämä aikakauden poliittinen teologia antoi Löfvingin mielestä oikeutuksen pistää kovin ottein ruotuun ketä tahansa. Aina kohteet eivät olleet vihollisia. Löfving kehuskeli jopa sillä, miten monta hän hakkasi juhannustappelussa Tukholmassa. Mutta kun kuningas nuhteli häntä sopimattomasta riehunnasta, Löfving oli nöyrää poikaa. Olihan kuningas Jumalan valittu.

Löfvingin mukaan usko pelasti hänet venäläisten käsistä. Erään tiedusteluretken aikana Löfving kertoi joutuneensa unessa katekismuskuulusteluun ja läpäisseensä sen. Tällöin kuulustelija kehotti heräämään vain huomatakseen lähestyvät venäläiset ja ehtiäkseen karkuun. Pakomatkalla seurasi sarja luontoihmeitä. Meren jäällä venäläiset eivät voineet seurata, koska äkillinen sumu peitti näkyvyyden. Sumu hälveni heti, kun sissi oli päässyt saaren metsikön suojaan. Äkillinen tuulenpuuska häivytti hankeen jääneet jäljet.

Pian venäläiset olivat kuitenkin taas kintereillä. Juuri kun nämä valmistautuivat pistämään Löfvingin hengiltä, tämä hyppäsi kallionkielekkeeltä sulapaikkaan. Sattumalta juuri siinä kohdassa oli kalliohalkeama, johon Löfving piiloutui vihollisen luodeilta. Psalmeja tapaillen hän kommentoi päiväkirjaan: ”Istuin Korkeimman suojassa enkä pelännyt niitä tuhansia, jotka minua tavoittelivat. Päivällä hän suojeli minua oikealla kädellään ja yöllä lepäsin hänen siipiensä suojassa.” Lopen uupuneena hän hakeutui lesken suojaan: ”Siellä minulla oli – vakuutan Jumalani edessä – sellainen ilo kuin Elialla lesken luona Sarpatissa.”

Toivuttuaan Löfving lähti ylittämään laajaa meren selkää, kun yhtäkkiä tuuli alkoi viedä kevätjäitä alta. Hän pelastautui kallioluodolle katsomaan neuvottomana hyistä merta. ”Rukoilin kyynelin nöyrästi Jumalaa. Sitten lauloin ’Virkeästi, sieluni, ja rohkaistu. Vielä Jumala armahtaa sinua’ ja niin edelleen.” Seuraavana aamuna Löfving huomasi selälle ajautuneen uusia jäälauttoja, jotka yöpakkanen oli jäädyttänyt toisiinsa kiinni. Hän ehti luodolta turvaan juuri ennen, kuin nämäkin jäät menivät menojaan.

Lukijalle ei jää epäselväksi, että Löfving selvisi vaaroissa Jumalan avulla. Tämä oli toisintoa aikakauden poliittisesta teologiasta, jonka mukaan Jumalan siunaus seurasi häneen turvaavaa kansaa. Narvan taistelussa 1700 lunta oli tuiskuttanut suoraan vihollisen silmiin, samoin muutamaan vuotta myöhemmin Fraustadtissa. Jumala tosin oli vihastunut ruotsalaisten synteihin ja lähettänyt vihollisen heidän kimppuunsa, mutta myös kuullut heidän katuvaiset rukouksensa ja osoittanut armonsa taistelemalla ruotsalaisten puolesta ja pelastamalla heidät.

Tätä tämänpuoleista pelastusta saarnattiin Ruotsin valtakunnan saarnatuoleista. Tuonpuoleisella pelastuksella ei ollut tässä teologiassa kuin täydentävä tehtävä: kun pelastus ei yksilöiden kohdalla toteutunut tässä maailmassa, oli tarjolla tuonpuoleisuus. Näin Ruotsin armeijassa selitettiin kaatuneiden sotilaiden kohtaloa. Mutta se oli vain hätäuloskäynti, joka ratkaisi ongelman muuten tämänpuoleisessa teologiassa. Myös Löfving mainitsee tuonpuoleisen pelastuksen vain lyhyesti päiväkirjansa lopussa.

Löfvingin tapaus osoittaa, miten tämänpuoleinen pelastus oli täysin valtavirtaa 1700-luvun alussa. Totta puhuen se oli kuitenkin paljon vanhempaa perua. Löfving lainailee koko ajan Vanhaa testamenttia, jossa tuonpuoleista pelastusta ei juuri tunneta. Tuonpuoleinen pelastus tuli juutalaisuuteen vasta apokalyptiikan myötä, ja vasta Uudessa testamentissa se on selvästi esillä.

Tuonpuoleinen pelastus on siis tuoreempaa tekoa kuin ajatus tämänpuoleisesta pelastuksesta. Tämänpuoleinen pelastus ei puutu edes Uudesta testamentista, jossa se esiintyy tuonpuoleisen rinnalla. Tästä voi lukea lisää synodaalikirjan artikkelistani. Kristillinen traditiokaan ei tämänpuoleista pelastusta kadottanut, kuten muun muassa Stefan Löfvingin päiväkirja osoittaa.

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2022 Uskonto ja arjen historia julkaistaan seuran vuosijuhlassa Pyhän Henrikin muistopäivänä, 19.1.2023 klo 16.30, Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6 Helsinki, Sali 531. Tilaisuutta on mahdollista seurata myös etäyhteydellä. Suoratoiston linkki julkaistaan seuran verkkosivuilla lähempänä tapahtumaa.

Artikkelikuvassa ote Stefan Löfvingin päiväkirjasta. Kuva: Niko Huttunen.


Avatar photo

Kirjoittaja

Niko Huttunen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Helsingin yliopistossa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.