Kohtaus esityksestä Taivaslaulu. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri

Taivaslaulu – kärsimys- vai rakkaustarina?

Sain vihdoin luettua (yleisestä huonosta lukuinnostani huolimatta) Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu ja kävin katsomassa myös siitä tehdyn teatteriesityksen. Matka romaanin sokkeloihin kirjan ja esityksen kautta oli minulle raskas ja ahdistava.

Vaikka romaani edustikin kevyempää ja uudistuksellisempaa vanhoillislestadiolaisuutta, kuin minkä itse olen kokenut, siinä oli niin paljon elämäni todellisuutta, että se meni osin luihin ja ytimiin saakka. Se ahdisti, herkisti, itketti, vei omiin elettyihin vaikeuksiin ja traumoihin, jotka jo haluaisi unohtaa.

Kirja kertoo siis vanhoillislestadiolaisen avioparin Viljan ja Aleksin elämästä liikkeen parissa onnenkantamoisineen ja kipupisteineen johtaen heidät lopulta uskonyhteisön opetuksen vastaisiin elämänratkaisuihin.

Kirjan pohjalta tehty teatteriesitys oli vaikuttava. Siinä oli annettu oikeutta Rauhalan kauniille ja runolliselle kirjoitustyylille ja mukaan oli otettu juuri ne kohdat kirjasta, joita toivoinkin etukäteen. Näyttelijät olivat loistavia, ja tuli tunne, että he olivat perehtyneet kunnolla aiheeseen esityksen onnistumisen takaamiseksi.

Esityksessä oli useita kohtauksia Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta, tunnelmaa suurperheen arjesta osuvine äänimaailmoineen, mikä mahdollisti katsojan pääsemään mukaan tuohon ”hullunmyllyyn”, jollaisena moni liikkeen suurperheellinen elämänsä ainakin ajoittain kokee. Tosin esitys oli vain esimakua siitä, mitä se voi olla parhaimmillaan – ja pahimmillaan.

Aleksin vanhempien esitykset olivat tosi uskottavia repliikkeineen, oikeasti mahtavia, mutta heidän puhutteluosuutensa Aleksia kohtaan olisin itse tehnyt erilaisiksi. Varsinkin jos äiti puhuttelee lastaan, jonka uskoa epäilee, hän tekee sen murhemielellä, sydän väpättäen ja tuskaisen raastavasti, eikä kovasti huutamalla kuten esityksessä.

Saarna ja laulukohtaukset olivat hyviä ja vakuuttavia, niihin oli selvästi perehdytty, samoin hetki nuortenillassa osuvine nuorten repliikkeineen ja kyläilyt Viljan luona.

Viljan keveä, perhosmainen, taiteellinen ja iloa pulppuava olemus ihanine lauluesityksineen oli huikeaa katseltavaa, eikä Aleksi jäänyt ollenkaan kakkoseksi kaikessa sympaattisuudessaan, vastuullisuudessaan ja pohtivuudessaan. Rakkaustarinan ilo ja tuska kulkivat kaiken aikaa käsi kädessä, kun liiallista läheisyyttä piti välttää avioliiton solmimiseen asti.

Lasten syntymiset, äidiksi ja isäksi kasvamiset touhuineen ja yövalvomisineen oli varmasti tuttua meininkiä jokaiselle katsomon vanhemmalle. Vasta kun homma alkoi kääntyä peloksi uudesta raskaudesta, aihe siirtyi omalle erityiselle alueelleen hengellisine pohdintoineen.

Kohtaukset lapsista ja heidän leikeistään olivat hirmuisen hyviä, liikuttavia ja puhuttelevia. Pakostikin katsomossa tuli ajateltua, mikä on lapselle hyväksi ja mikä ei, ja voiko hengellisessä kasvatuksessa mukana myös huonoja rakennustarpeita.

Esityksen puoliväliin asti kohtaukset olivat kipuiluista huolimatta niin runollisen kauniita ja vanhoillislestadiolaisuuden monia oppeja suorastaan hyvin perustelevia, että kun väliaika alkoi, ajattelin, että siihenastinen esitys saattaisi saada jonkun jopa kiinnostumaan vanhoillislestadiolaisuudesta ja liittymään siihen pikimmiten eli liikkeen kielellä tekemään ”parannuksen”.

Väliajalla ei näkynyt pahemmin iloisia kasvoja, enempikin miettiviä ja jopa surullisia. Kuulin myös monien huulilta ”huhhuh” ja ”aikamoista” -kommentteja, ja keskustelua käytiin aiheesta pikku porukoissa. Kaikesta päätellen esitys oli vaikuttava; se ei jättänyt ainakaan ketään kylmäksi.

Esityksen toinen osa oli ensimmäistä monta astetta rankempi. Miten säilyttää nuorenparin palava rakkaus lapsista huolehtimisen, uuden raskauden ja uskonoppien keskellä, kun Viljalta alkaa loppua happi ilmasta, jota hän hengittää? Siinä onkin sitten tiukkaa ja monimuotoista pakettia avattavaksi koko esityksen loppuajaksi. Mukana paketinavaajana tai tiukempaan solmijana – kummin vain – esityksessä on Viljan paras kaveri Maria osuvine repliikkeineen.

"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää", vanhoillislestadiolaisissa seuroissa saarnataan. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri

”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää”, vanhoillislestadiolaisissa seuroissa saarnataan. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka loppu on onnellinen, ainakaan minulla, entisellä vanhoillislestadiolaisella suurperheen ja sen kautta uupumuksen kokeneella äidillä, ei ollut ollenkaan hyvä mieli kirjan lukemisen ja esityksen katsomisen jälkeen. Oloni oli surullinen. Aihe oli liian läheinen ja kipeä, enkä tiedä, hyödyinkö mitään siitä, että sukelsin sen syvyyksiin.

Uskoisin, että esitys voi toimia todellakin kauniina rakkaustarinana sellaisille ihmisille, joille kohtaukset eivät tarkoita mitään syvempää ja kivuliasta omasta kokemusmaailmasta.

Esitys voisi olla hyvä myös vaihtoehtoisena tarinana samojen asioiden kanssa kamppaileville vanhoillislestadiolaisille vanhemmille. Se on nimittäin paljolti silmiä avaava. Onko perhe-elämän oikeasti keikuttava kaiken aikaa kestämisen äärirajoilla?

Ihan päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi Taivaslaulusta kirjana ja esityksenä se, että jokaisen, ihan jokaisen vanhoillislestadiolaisen ja varsinkin herätysliikkeen puhujan ja johtokunnan jäsenen pitäisi se lukea ja katsoa. Ehdottomasti!

Taivaslaulu on kirjana ja esityksenä hyvä, kaunis, taidokkaasti kirjoitettu ja vaikuttava, erittäin vaikuttava ja uskoisin että se toimii jokaisen lukijan ja katsojan kohdalla hieman erilailla, riippuen omasta kokemusmaailmasta. Lue, näe ja koe, niin tiedät!

Joka tapauksessa: esitys vastasi ns. henkeen 🙂 Oli siis uskottava. Ja vielä kerran: hyvä!

Osta jo kiireesti lippu tänään, huomenna saattaa olla jo myöhäistä. 😉

Arvioitu esitys:
Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa. Ohjaus Heidi Räsänen. Perustuu Pauliina Rauhalan teokseen, jonka Seija Holma on dramatisoinut. Pääosissa Eriikka Väliahde ja Tommi Raitalehto.
Artikkelikuva on teatteriesityksestä: ”Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun…” Taivaslaulun pääosissa ovat Eriikka Väliahde ja Tommi Raitolehto. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri.


Vuokko Ilola

Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


'Taivaslaulu – kärsimys- vai rakkaustarina?' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.