Olen seurannut mielenkiinnolla Kalifornian metsäpalojen leviämistä ja siinä sivussa kahden huippulahjakkaan kalifornialaisen teologin tästä todellisuudesta pitkälti irrallaan käymää keskustelua teologian totuuspohjasta.
Hämmentävää on, jos olen ymmärtänyt oikein, että molemmat näyttävät olevan sitä mieltä, että systemaattisen teologian aika on jotenkin ohi. Nyt systemaatikot kutsuvat toisiaan – tai ainakin itseään – mieluummin konstruktiiviseksi teologiksi kuin systemaattisen teologian tutkijaksi. Ilmeisesti systemaattisessa teologiassa on todella ollut melkoinen painolasti, josta nyt pitää pyristellä eroon, ettei tule leimatuksi vanhanaikaiseksi systemaatikoksi, ukkotutkijaksi.
Joe Bessler näyttää uusimmassa 4R -lehdessä (33-5, s. 3; Westar Instituten julkaisu) ikään kuin liittyvän tähän veljien sanasotaan lainaamalla artikkelinsa aluksi toista Westar Fellowia, joka kysyi ”Mitä te teologit oikeastaan tutkitte? Raamatun tutkijat tutkivat Raamattua, kirkkohistorioitsijat kirkon historiaa, mutta eniten minusta näyttää siltä, että teologit tutkivat toisia teologeja.” Verkostomaisessa postmodernissa yhteiskunnassa on melko turha yrittää rakentaa enää 2000-sivuisia tiivistyksiä, selityksiä kaikesta, kun ne vanhentuvat välittömästi ja rajaavat väistämättä osan ihmisistä pois – varsinkin jos ne ovat länsimaisesti, miehisesti ja keskiluokkaisesti maailmaa katsovia, niin kuin useimmiten ovat olleet.
Myönnän, että oma kompetenssini ei riitä ymmärtämään sen paremmin Jarmo Tarkin kuin Veli-Matti Kärkkäisen ajatuskulkuja. Olenkin eksegeetti, ja saamastani tutkijakoulutuksesta huolimatta rakastan sellaista teologista tekstiä, jota voi ymmärtää myös niin sanottu tavallinen ihminen. Todella viisaana pidän sellaista teologia, joka osaa ilmaista ajatuksena ymmärrettävästi. Jos tästä näkökulmasta analysoin näiden kahden papin sanailua, molemmilla olisi vielä jonkin verran parannettavaa ymmärrettävyyden osalta.
Totuudesta puhuttaessa (mihin Jarmon korostama termi alethiologia viittaa) en myöskään oikein ymmärrä, miten totuus olisi siitä riippuvainen, kenellä tieteenharjoittajista on enemmän ansioita kuin jollain toisella. Perimmäistä totuutta on näet vaikea, ellei peräti täysin mahdotonta, saada selville tieteellisen tutkimuksen avulla, ainakin mitä tulee uskonnollisiin totuuksiin, kuten Jumalan olemukseen. Toki systemaatikot ovat saaneet selville, mitä toiset systemaatikot ovat Jumalasta sanoneet, mutta väitän, ettei kukaan ole päässyt toista lähemmäksi lopullista totuutta, elleivät sitten lähimpänä totuutta ole he, jotka sanovat, ettei Jumalasta voi mitään tietää. Enkä oikein usko siihenkään, että se, jolla on virkansa tai muun asemansa puolesta enemmän valtaa kuin muilla, olisi jotenkin lähempänä totuutta Jumalasta kuin ne, joilla valta-asemaa ei ole.
Teologian tekeminen on kielellä leikittelyä. Ilman kielellistä osaamista ei onnistu sen paremmin systemaattinen kuin konstruktiivinenkaan ajattelu. Jos otamme teologeina todesta jo Feuerbachin vuonna 1841 julkaisemassa kirjassa Kristinuskon olemus esittämän ajatuksen Jumalasta ihmismielen tuotteena – ja miksi emme ottaisi? – niin onhan aivan mieletöntä teologien käydä keskustelua siitä, kenen jumalakuva tai oppi Jumalasta on oikea ja kenen väärä. Jokaisen jumala on viime kädessä mielikuvituksen tuote. Jokaisella on siis persoonallinen jumala ja henkilökohtainen usko. Siinäpä juuri onkin kirkon ja ennen muuta sen teologien haaste: Jumalasta on puhuttava ja strategioiden mukaan vieläpä rohkeasti, mutta kuinkas puhut kovin rohkeasti jostain, mistä et voi mitään tietää? Kirkon kannalta vääränlainen rohkeus Jumala-puheessa voi johtaa ihmisten entistä suurempaan etääntymiseen kirkon sanomasta.
Ehkäpä systemaattisen, siis nykyisin konstruktiivisen, teologian yksi suurista haasteista onkin juuri Jarmon esiin nostama vaatimus totuudellisuudesta. Jumala-puhe ja totuus eivät oikein näytä kuuluvan yhteen. Siksi on helpompaa todistaa, mitä Abelardus tai Augustinus on sanonut Jumalasta kuin onko heidän Jumala-puheensa totta.
Jätän nyt tuon totuudella leikittelyn niille, jotka intohimoisina totuuden etsijöinä uskovat objektiivisen totuuden löytävänsä ja siirryn enemmän oman alani osaamisalueelle, historiallisen Jeesuksen tutkimukseen. Kuulun tuohon Veli-Matin vähättelemään Westar Instituten Fellows -porukkaan (joka siis oikeasti koostuu monen alan tutkijoista, ei suinkaan vain teologeista). Westarin veljistä (ja sisarista) vähäisimpänä en ole kovin usein osallistunut Kaliforniassa pidettyihin kokouksiin enkä myöskään julkaissut Westarin kustantamon nimissä yhtään vertaisarvioitua tutkimusta (muualla kyllä jotakin). Mutta näiden parinkymmenen vuoden aikana olen pystynyt seuraamaan tutkimusta niin historiallisesta Jeesuksesta kuin Paavalistakin, varhaisen kristillisyyden kehityksestä ja Apostolien teoista, monien muiden itseäni kiinnostavien aiheiden lisäksi. Veli-Matti ei vastineessaan näytä vastaavan Jarmon haasteeseen siitä, että systemaattinen teologia vaikuttaa sivuuttaneen uusimman historiallista Jeesusta koskevan tutkimuksen ja että tämä ignorointi saattaa johtua pelosta, että tutkimus muuttaisi heidän näkemyksiään.
Ludwig Andreas Feuerbach. Kuva: Wikipedia.
Itse ymmärrän niin, että historiallisen Jeesuksen tutkimus on eri asia kuin raamatuntutkimus, vaikka Uuden testamentin kirjat ovatkin tärkeimpiä lähteitä historian Jeesuksen tutkimuksessa. Monet raamatuntutkijat ovat kiinnostuneita vain tekstistä ja sen mahdollisista eri kerrostumista, mutta eivät tekstien takana olevasta historiallisesta todellisuudesta. Näin toimimalla totuuskysymykset siitä, mitä oikeasti henkilöstä nimeltä Jeesus voidaan tietää, sivuutetaan näppärästi. Kun kysytään, mitä teksti merkitsi sen ensimmäisille kuulijoille tai lukijoille (puhumattakaan siitä, mitä se meille merkitsee), ei välttämättä vielä ole tarkasteltu lainkaan sitä historiallista todellisuutta, mistä teksti kertoo. Kirjallisen kontekstin lisäksi on aivan välttämätöntä tarkastella myös tekstin syntyhistorian kulttuurista kontekstia.
Tänä päivänä tiedämme historian Jeesuksen elämän olosuhteista ja arjesta huomattavasti enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten, vaikka kuva Jeesuksesta itsestään jääkin vielä osin sumuiseksi. Tämä lisääntynyt tieto ei ole kuitenkaan tullut vain Raamattua tutkimalla, puhumattakaan siitä, että se olisi saatu loogisesti päättelemällä. Kuva historian Jeesuksesta kirkastuu antiikin tutkimuksen, kulttuuriantropologian, numismatiikan, arkeologian, kielentutkimuksen ja monen muun tutkimusalan yhteistyönä. Se ei ole jumalallisen ilmoituksen tulosta, vaan asiansa osaavien tieteenharjoittajien tutkimuksista koostuva kokonaisnäkemys. Siksi se kuva ei voi olla koskaan valmis, eikä se voi olla koskaan myöskään yhdenmukainen sen kanssa, mitä jossain dogmihistoriassa on Jeesuksesta sanottu. Kokonaan toinen kysymys on sitten, onko uusi ja tarkentuva kuva historian Jeesuksesta sellainen, jonka mukaan kirkon pitäisi opetustansa tai oppirakennelmaansa (esimerkiksi kristologisia dogmejaan) tarkastella tai muuttaa.
Palaan vielä tuohon konstruktiiviseen teologiaan. Systemaattisen ja analyyttisen teologian aika ”ukkotutkimuksena” on minusta auttamattomasti jo takanapäin. Hyväksyn mielihyvin tuon konstruktiivisen teologian käsitteen, kunhan se vastaa todellisuutta eli teologialla on jotain tekemistä oman aikamme todellisuuden tulkinnan kanssa.
