Armon horisontit -teoksen kansi. Kuva: Kirjapaja
”Armon horisontit – huomisen luterilaisuus” on tämänkertaisten synodaalikokousten synodaalikirja. Kirjaa voi pitää vuoden merkittävimpänä teologisena teoksena Suomessa. Hiippakuntien kapitulit ovat lähettäneet sen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeille. Siten kirja ei vain nauti piispallista arvovaltaa vaan se myös tavoittaa suuren joukon teologeja.
Kun kirjalla on takanaan näin vankkaa kirkollista arvovaltaa, protestanttisessa teologissa herää kriittisyyden henki. Kenen ja millaiset näkemykset saavat taakseen piispallisen auktoriteetin? Missä on meidän kirkkomme Rooma ja millaisia ajatuksia Rooma haluaa edistää?
Teos koostuu yhdeksästä artikkelista. Harmillisesti artikkeleissa ei käsitellä kaikkein ajankohtaisimpia aiheita. Yhdessäkään artikkelissa ei pohdita esimerkiksi kirkon suhdetta samaa sukupuolta olevien avioliittoon, joka on yksi tärkeimmistä kirkon tulevaisuutta määrittävistä asioista. Oletettavasti kirjassa ei haluttu käsitellä papistoa jakavia kysymyksiä. Tämä on ymmärrettävää, mutta toisaalta kirkolla olisi ollut nyt hyvä paikka syventää avioliiton teologiaa ja tarkastella sitä eri näkökulmista käsin.
Teoksen artikkeleista kaksi ensimmäistä, Jari Jolkkosen sekä Kari Immosen laatimat artikkelit taustoittavat ”luterilaisuuden historiallista olemusta ja merkitystä.” Toisen osan artikkeleissa taas pohditaan oman aikamme kysymyksiä. Teoksen esipuheessa todetaan hieman naivisti (ehkä pilke silmäkulmassa?), että elämänpiirissämme on asioita, joita reformaattorit eivät tunteneet: ”reformaattorit eivät tunteneet sellaisia kuin vaikkapa […] sähkökitara ja satelliitti.” Teoksen päättää Serafim Seppälän ekumeeninen puheenvuoro luterilaisuudesta.
Teoksen esipuhe antaa ymmärtää, että aikamme kysymysten ymmärtäminen on alisteinen luterilaisuuden historialliselle olemukselle. Piispojen suulla esipuheessa todetaan: ”Jotta olisimme aidosti reformaation perillisiä, meidän tulee rohkeasti kohdata Jumalan sanan valossa oman aikamme epäkohdat ja mahdollisuudet. Tässä tehtävässä reformaattorit ovat opettajiamme. Heidän perinnöstään etsimme opastusta samalla tiedostaen, että he elivät tyystin toisenlaisessa maailmassa.” Luterilaisuuden historiallinen olemus, ennen kaikkea reformaattorien opetukset, määrittävät sitä, miten meidän tulisi ymmärtää omaa aikaamme.
Myönnän, että harmistuin lukiessani tätä esipuheen kohtaa. Näin reformaation juhlavuoden kynnyksellä toivoin kirkolta uutta ja laajempaa perspektiiviä omaan perinteeseensä. Elättelin toivoa, että kirkon virallisissa teksteissä avattaisiin perinne myös Lutheria ja muita reformaattoreita edeltävään aikaan. Näin jo siitä syystä, että Suomessa on tehty pitkään korkeatasoista patristiikan ja keskiajan aatehistoriallista tutkimusta. Näitä tutkimustuloksia kirkko voisi hyödyntää omissa pohdinnoissaan. Valitettavasti piispojen esipuhe eikä synodaalikirja ilmennä tällaista lähestymistapaa kirkon perinteeseen, pois lukien Kirsi Stjernan artikkelin hetkittäiset välähdykset vanhemmasta mystiikan perinteestä.
Miksi kirkossa yleisesti ollaan melko haluttomia laajentamaan käsitystä luterilaisesta perinteestä reformaattoreiden ulkopuolelle? Yksi syy saattaa olla valtapoliittinen, toinen huoli luterilaisen identiteetin pirstaloitumisesta.
Ajattelutapa, jossa ainoastaan reformaattorien näkemykset saavat määrittää luterilaista perinnettä ja sitä, miten kirkko asioita hahmottaa, keskittää tarpeettomasti kirkollista valtaa niiden käsiin, jotka sanovat tuntevansa reformaattorien opetuksia. Lutherin tunteminen tuo valtaa määrittää luterilaista identiteettiä. Kärjistäen voisi sanoa, että kirkkomme Rooma syntyy sinne, missä reformaation tuntijat kokoontuvat.
Jos kirkon ymmärrys sen perinteestä laajenisi myös reformaattorien ulkopuolelle, myös valta määrittää kristillistä identiteettiä hajaantuisi. Kun luterilainen perinne ei typisty vain reformaattoreihin, silloin myös esimerkiksi patristiikan ja keskiajan tuntijoilla olisi paljonkin sanottavaa siihen, mitä luterilainen identiteetti voisi olla.
Perinteen laajentaminen väistämättä myös pirstaloisi luterilaista identiteettiä. Läntisen kirkon rikkaasta traditiosta löytyy aineksia monenlaisten identiteettien rakentamiseen. Kun identiteettiä eivät määritä vain reformaattorien tekstit, vaan myös varhempien teologien tuotokset, luterilaisten identiteettien monimuotoisuus lisääntyy.
Muutamasta artikkelista jäi mielikuva, että niissä kaivattiin vahvaa luterilaista identiteettiä. Identiteettien moninaisuus on kuitenkin tätä päivää. Yksi vahva luterilainen identiteetti kuuluu menneeseen yhtenäiskulttuurin aikaan.
Erityisen ajatuksia herättävä oli teoksen ensimmäinen, Jari Jolkkosen kirjoittama artikkeli. Artikkeli pyrkii valottamaan reformaattorien, erityisesti Lutherin toimintaa ja ajattelua.
Artikkelissa muodostuu kuva Lutherista, jonka motiivina toimintaan olivat rakkaus totuuteen ja seurakuntalaisiin. Artikkelissa ei peilata Lutherin toimintaa ja ajattelua aiempaan historiaan ja kirkon perinteeseen. Kun näin ei tehdä, Lutherista muodostuu kuva ajalleen uutena, lähes sankarillisena kirkon pelastajana.
Lutherin ajattelun ja toiminnan peilaaminen esimerkiksi keskiaikaan olisi vähentänyt sankarillisuutta ja samalla asettanut myös luterilaisuuden osaksi laajempaa läntisen kirkon perinnettä. Silloin olisi tullut ilmi, ettei Luther ollut ensimmäinen teologi, joka rakkaudesta totuuteen arvosteli paavia ja joka joutui kahnauksiin myös muiden teologien kanssa.
Artikkelissa Lutherin ajattelua verrataan keskiajan ajatteluun lähinnä vain esittämällä, miten Lutherin ajattelu erosi aiemmasta perinteestä. Keskiajan teologiaa luonnehditaan pakanallisen Aristoteleen värittämäksi. Tämä harmillisen usein toistuvaa kuva skolastiikaksi kutsutusta ajanjaksosta on liian yksipuolinen. Herääkin kysymys, ajatteliko yliopistokoulutuksen saanut Luther näin virheellisesti vai onko tällainen näkemys luettu Lutherin ajatteluun?
Miksei artikkelissa ole haluttu tarkastella Lutherin ajattelua laajemmasta historiallisesta perspektiivistä käsin? Artikkelin kirjoittaja toteaa, että ”Augsburgin tunnustuksessa luterilainen identiteetti oli tullut ensi kertaa määritellyksi”. Jos ajattelee näin, ei ehkä tarvitsekaan syventyä aiempaan perinteeseen, kun kaikki keskeinen sanottiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1530.
Suurin osa teoksen artikkeleista tarkastelee nykyajan ilmiöitä kuten esimerkiksi luterilaisuuden suhdetta ”kapitalistiseen kunniakulttuuriin”, luontoon, spiritualiteetin teologiaan, karismaattisuuteen, eri uskontoihin sekä sosiaaliseen mediaan. Osa teksteistä on paikka paikoin käsitteellisesti luonnosmaisia, mutta tällainen pieni käsitteellinen haparointi on selvää siellä, missä yritetään ymmärtää uutta. Jonkinlaisena nettinatiivina koin erityisesti Meri-Anna Hintsalan artikkelin internetistä kiinnostavana. Artikkeli pyrki kiinnostavasti yhdistämään verkkosuunnittelun käsitteistöä kirkolliseen käsitteistöön.
Synodaalikirja oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Kuten alussa totesin, aloin lukea kirjaa protestantismin hengessä. Lukiessa jäin miettimään, onko sittenkään kriittinen suhtautuminen se tekijä, joka erottaa protestantit muista kristityistä. Olivatko Luther ja kumppanit ensimmäisiä, jotka uskalsivat kritisoida aikansa kirkkoa?
Esimerkiksi keskiajan teologian historia osoittaa, ettei näin ollut. Luther ei ollut ensimmäinen, joka kritisoi julkisesti esimerkiksi paavia ja paavi-instituutiota. Siten tämä perinteisesti protestanttiseen identiteettiin liittyvä kriittisyyden henki ei ehkä olekaan vain protestanttisuuteen kuuluvaa. Se oli osa jo keskiajan teologista keskustelukulttuuria.
Innolla odotan oman hiippakuntani synodaalikokousta. On kiinnostavaa kuulla, mitä seurakuntatyötä tekevät kollegat ovat kirjasta tuumineet. Kirjan viimekätinen merkitys mitataan sillä, mitä ajatuksia se on herättänyt niissä papeissa, jotka tekevät kirkon keskeistä ja tärkeää perustyötä seurakunnissa. Jos kirja on onnistunut avaamaan uusia näkökulmia arjen työhön, se on täyttänyt tehtävänsä vuoden tärkeimpänä teologisena kirjana.
Arvioitu teos:
Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Toim. Anna-Kaisa Inkala & Jyri Komulainen. Kirjapaja 2016, 222 s.
Artikkelikuvassa on jotakin reformaattoreille vierasta: sähkökitara. Kuva: Brett Sherman/Freeimages.
