Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat ei antanut sitä, mitä etukäteen lupasi. Kirjan kustantajan (Gummerus) sivuilla mainostettiin, että kirja kuvaa hoitokokousvuosia lestadiolaisyhteisössä, mutta vain pieni siivu kirjan sisällöstä käsitteli hoitokokouksia.
Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleeni hurjan kauniit luontokuvaukset ja monet kipeän kauniit oivallukset ihmiselossa. Pauliina Rauhala on todellinen kaunosielu sanan varsinaisessa merkityksessä, ja se piirre heijastuu hänen kirjansa lähes joka lauseessa. Hyvällä syyllä häneltä voi odottaa tulevaisuudessa paljon annettavaa lukijoille. Kuulemme hänestä vielä, se on selvää.
Mutta Synninkantajat oli pettymys. Ehkä Rauhala ei ole kokenut itse hoitokokouksia, tai sitten hän halusi omista syistään häivyttää sitä tuskaa ja hirveyttä, mitä hoitokokoukset useimmille ihmisille merkitsivät vanhoillislestadiolaisyhteisössä 1970-luvulla.
Ihmettelin myös sitä, miten hänen kirjan henkilöidensä elossa ei ollut koettavissa paljoakaan minulle tuttua vanhoillislestadiolaista elämää tuttuine puheenparsineen. Missään vaiheessa en humpsahtanut sanojen mukana entisen uskonyhteisöni elämään, niin vierasta teksti minulle oli. Toisaalta se oli vain hyvä – eipähän tullut takaumia!
Siionin laulujen ja virsien yhdistäminen joihinkin arkitilanteisiin ei toiminut kohdallani ollenkaan, esimerkiksi kuvaus kanojen teurastuksesta yhdistettynä Nouse jo pilvi verinen -lauluun on minulle erittäin outo ajatus.
”Kohta koittaa viimeinen tuomio ja kanojen maailmanloppu. Kohta valuu kesytettyjen lintujen taivaanportilla kaulaveri, pääveri ja sydänveri. Nouse jo pilvi verinen. Aurinko veripunaisna. Kaikki punaiset laulut alkavat huutaa kilpaa minun päässäni.”
Sinällään tuokin teksti oivalluksineen on ihan timangia, mutta ei kuvaa mielestäni vanhoillislestadiolaista sielunmaisemaa. Noh, pelottavaa verisymboliikkaa lapsen silmin, mutta kuitenkin.
Sattumoisin tuo laulu on ollut aikoinani minulle erittäin rakas ja olen laulanut sitä varmaan satoja kertoja sydämeni pohjasta ja tippa linssissä. Se on vienyt minut taivaanporteille kolkuttelemaan: enkö jo pääsisi täältä vieraan maan vaivoista kotiin lepäämään? Ei sinne ole ollut mieleni vieressäkään asiaa kaakattavilla kanoilla, niin ihania kuin ne ovatkin.
Jos kirjan olisi halunnut humpsauttavan lukijansa 70-luvun vanhoillislestadiolaisyhteisön uppeluksiin, upeat luontokuvaukset olisi pitänyt korvata yhteisön toiminnalla. Jokaisen yhteisön jäsenen ajatusten ja askeleiden piti silloin olla suunnattuna rauhanyhdistykselle. Kaikki muu oli toissijaista. Oli yhteinen taistelu henkivaltoja vastaan, ei siinä ehtinyt miettiä kukkia sen enempi kuin lintujakaan.
Lehti-ilmoitus hoitokokouksen järjestämisestä.
Jos hoitokokouksia haluaa ilmaista muutamalla kuvaavalla sanalla, ne ovat: veitsellä leikattava pelon ilmapiiri. Jos hoitokokouksessa erotettua haluaa kuvailla yhteisön jäsenen silmin ja sydämin muutamalla kuvaavalla sanalla, ne ovat: saastainen epäihminen. Jos erotetun sielunmaisemaa yhteisöstä erottamisen jälkeen haluaa kertoa muutamalla kuvaavalla sanalla, ne ovat: halveksittu ja hyljätty. Näitä tunnelmia ei kirjasta valitettavasti välity.
Sen sijaan siitä oli aistittavissa jonkinlainen yritys aikaansaada ymmärrystä hoitokokousvääryyksiä ja väärintekijöitä kohtaan. Minusta se on täysin tarpeetonta. Jos hoitokokouksista ei puhuta niin kuin ne tapahtuivat, silloin ei ole mahdollista oppia niistä ihan mitään, ja pahimmillaan ne jatkuvat, niin kuin on käynyt.
Voi kun kirjailija olisi hoksannut pistää Taivaslaulun rakastetut hahmot kunnon hoitokokouspyörteisiin, niin lukijat olisivat saaneet kokea luissaan ja ytimissään, miltä sellainen oikeasti tuntuu, ja ymmärtäneet, miten väärää sellainen toiminta on!
Kaikki hoitokokousuhrit olisivat ansainneet sen, että Viljan ja Aleksin kautta olisi saatu ymmärrystä sille, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa oikein tapahtui noina karseina vuosina. Rauhala olisi kyllä osannut sanan jalon säilän uhrien kokemusten ilmaisemiseksi. Miksi hän ei käyttänyt tilaisuuttaan hyväkseen? Ei voi kuin harmitella.
