”Mistä Kansanlähetys tunnetaan julkisessa keskustelussa? Naispappeuden, homouden ja aborttien vastustamisesta”, sanoo kirkkososiologian professori Eila Helander Suomen Kuvalehdessä. ”Sitä ei tunneta evankeliumin julistamisesta.” Yhdeksi tärkeäksi selitystekijäksi Helander tarjoaa sitä, että moralisoivan muiden ihmisten neuvomisen aika on takanapäin.
Helander on kiistatta oikeassa. Kansanlähetys syntyi 1960-luvulla letkajenkan, vasemmistoradikalismin, keskioluen, minihameiden ynnä muiden sellaisten ilmiöiden maallistamaa Suomen kansaa herättelemään.
Liike on aina vaikuttanut evankelis-luterilaisen kansankirkon sisällä ja on ainakin muodollisesti sitoutunut sen luterilaiseen oppiperintöön, vaikka etenkin lapsikaste, ekumeniatouhut sekä nyttemmin naispappeus ja homoseksuaalien oikeuksien ymmärtäminen ovat tuottaneet henkilökohtaista uskoa, raamatullisuutta ja oikeaa oppia korostaville vitoslaisille ikävää päänvaivaa.
Vitoslainen kirkkokritiikki on monissa yhteyksissä äitynyt sellaiseksi, että on vaikea ymmärtää, tuleeko se kirkon sisä- vai ulkopuolelta. Joka tapauksessa kansanlähetys on mielellään hyödyntänyt porttokirkon tarjoamia taloudellisia ja muita resursseja.
Kansanlähetys on sukupolven mittaisen historiansa aikana elänyt muiden muassa siitä, että se muistuttaa kirkon luopioituneita työntekijöitä ja maallikkoja henkilökohtaisen synnintunnon, parannuksen tekemisen ja tiukasti raamatullisen uskovaisuuden velvoitteista. Sellaiseen liittyy aina myös jonkinlainen kutsumustietoisuus ja yläpuolisuuden tunne.
Ei ole vaikea kuvitella, että vitoslaiset kokevat sitoutuneensa tosissaan oikeaan kristilliseen uskoon samalla kun he näkevät kansankirkkoa maallistavien voimien kiihtyvällä vauhdilla nakertavan sen opillisia ja eettisiä perusteita. Tähän liittyy marttyyriuden kokemus, joka tulee paikoin ilmi natsikortin heilutteluna ja tosiuskovien vainoamiseen liittyvien mielikuvien kehittelynä.
Helander ihmettelee, miksi Kansanlähetys ei kohdista kritiikkiään yhteiskunnallisiin ongelmiin kuten epäoikeudenmukaisuuteen ja itsekkyyteen. Stimulus ei kuvittele olevansa kirkkososiologian asiantuntijaa välkympi, mutta ajattelee kuitenkin, että syy tähän on harvinaisen selvä ja yksinkertainen. Kansanlähetys ei voi nostaa julkisen vaikuttamisensa keskiöön sellaisia asioita, joissa se olisi näkyvästi samaa mieltä kirkon liberaalien ja maallistuneiksi katsomiensa vaikuttajien kanssa. Tällöin vitoslainen pasuuna ei törähtäisi kunnolla, omat joukot eivät enää tunnistaisi oikeaa vihollista eivätkä osaisi nousta taisteluun sitä vastaan.
Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevassa passiivisuudessa on kysymys herätysliikkeen itsensä kannalta uskon ytimestä. Uskovat eivät voi kantaa yhteistä iestä uskottomien kanssa eivätkä siten hämärtää evankeliumia, joka perustuu yksiselitteiseen ja yksinomaiseen saarnaan synnistä ja armosta. Uskovat luopuvat totuudesta ja Jumalan ilmoituksesta, jos he eivät tee kaikille selväksi yksinkertaista sanomaa Jeesuksen sovituskuolemasta. Sitä on julistettava selvin sanoin niin uuspakanoille kuin maallistuneille kristityille, koska ilman henkilökohtaista uskoa Jeesukseen Jumalan oikeudenmukainen viha tavoittaa heidät kaikki ja he joutuvat ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen, jossa on itku ja hammasten kiristys. Tällaisen skenaarion rinnalla yhteiskunnallisista kysymyksistä huolestuminen ei ole ainoastaan jonninjoutavaa ajanhaaskausta vaan suorastaan vaarallista eksytystä.
Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Mika Tuovinen reagoi 25.10. Uusi tie -lehden kolumnissaan Eila Helanderin heittämään haasteeseen. Hän rohkaisee omiaan viittaamalla roomalaiskatolisen lähetystyön muutokseen kohti yksilökohtaista ja evankelioivaa suuntaa.
Ottamatta esiin kiistoja homoseksuaalisuudesta ynnä muusta kiperästä Tuovinen kysyy kansanlähetyksen väeltä: ”Mitä niin tärkeää ja arvokasta olet saanut Jumalalta, että sitä kannattaa jakaa eteenpäin?” Stimulus jää kiinnostuksella odottamaan, millaiseksi Kansanlähetyksen julkinen profiili kehittyy, kun vastaukset Tuovisen esittämään kysymykseen alkavat näkyä liikkeen ja sen edustajien kannanotoissa.
Stimulus
