Kirjallisuuskriitikkona ja -tutkijana tunnettu filosofian tohtori Eija Komu rakentaa ensimmäisen runokokoelmansa Karjalainen legenda (2023) yhtäältä vuodenaikojen vaihtelulle. Hallitseva tai ainakin lähtökohtainen teema on syksy.
Syksy on perinteisesti eron ja päättymisen elegistä vuodenaikaa. Kesäromanssit kuihtuvat kukkineen suven ja lakastuvien lehtien myötä. Mutta syksy on myös uuden sadon aikaa: kypsyvät viljat, marjat, hedelmät. Puhuteltu runoissa voi olla omenapuu; sellaiseksi yksinäisyys on pelkistynyt kadotetun lemmityn myötä – joka ei kenties ole vielä saapunutkaan. Komu rohkenee käyttää peruslyyristä, konventionaalia kuvastoa, mutta hän tekee sen tuoreesti. Syksyn yksinäisyydessä on jäljellä kumppanista enää selkä. Onko se poislähtevän rakastetun vai puun kylki? Kylki on uunillakin. Se lämmittää talven kylmyydessä, kumppanin korvikkeena.
Epäonninen suhde soi miehen äänenä korvissa; naisen osa on paradoksaalisesti Martan ja Marian: aktiivisen, työn uuvuttaman tai passiivisen, miestä palvovan ja kaipaavan. Kumppani voi olla myös kivi. elementtinä mitä ikuisin ja kestävin. Lapsuus heittelee kivileipiä veteen. Kirjan kannessa on teemoihin sopivasti Ruskealan marmoria Laatokan Karjalasta. Ruskeala on tunnettu Otrakkalan louhimosta. Sen marmoria on käytetty Pietarissa mm. Marmoripalatsissa, Kazanilaisen Jumalanäidin ikonin katedraalissa ja Iisakin kirkossa sekä Helsingissä Suomen yleisradion entisessä toimitalossa Kasarmintorilla. Sodanvastaisuus kaikuu lisäksi vaikkapa Ranskasta: Brest ei unohda Barbaraansa. Ja sielläkin satoi.
Muistumia on siis Jacques Prévertiltä ja muualta sellaisesta runoudesta, joka ei ole karttanut eikä kauhistunut avointa tunteellisuutta. Paitsi eurooppalaista ja karjalaista Komun runoteoksessa on jotain kaukoitämaista, klassisesti japanilaista tai kiinalaista miniatyyria.
Päivänkakkaran terälehdet lupaavat – ja pettävät lupauksensa. Mutta uutta kevättä ja kesää ne vahvasti ennustavat: petollisen papinkauluksen keskellä paistaa aurinko. Syksyllä ”pilvet alkavat liitää/ matalalla ja sataa itkua”. Syksy enteilee univeraalisti kuolemaa ja martautta; kaukana odottavaa kevättä kohti on kuljettava lumista tietä, niin kuin mytologiset uskomukset todistavat.
Uskomusvariantit ovat kansanperinteessä monesti keskenään ristiriitaisia. Komulla ”Marjatan yössä [—] on kesän viimeinen yö/ käki muuttuu haukaksi/ nyt uskaltaa/ kuolla”. Neitsyt Marian kuolinpäivää 15.8. on pidetty kesälintujen poismuuttopäivänä. Tämä syys-Maria on ollut myös elonleikkuun aloituspäivä.
Heinänniiton puolestaan sai aloittaa, kun käelle oli tarttunut ohran vihne kurkkuun, eikä käki pysty enää kukkumaan. Eli viljankasvu on jo sen verran pitkällä. Tällaista myyttitarinaa kertoi vanhempieni ja isovanhempieni sukupolvi vielä puoli vuosisataa sitten. Tämä on tyypillinen etiologinen myytti; se ilmoittaa syyn, miksei käki enää loppukesällä kuku. Tosiasiassa käellä on tuolloin jo poikaset, eikä soidinmenoja enää tarvita – ja muuttomatka on edessä. Maalaiskansan myyttisovellukset ovat kehittyneet eri puolilla erilaisiksi senkin vuoksi, että pohjoisempana on heinänteko aloitettu myöhemmin.
Käen haukaksi muuttumisen ajankohdaksi on eräin paikoin hahmotettu (heinä-)Maijan päivä, joka on suomalaisessa nykyalmanakassa 2.7. Tätä jo 800-luvulta tunnettua, visitaationkin nimellä kutsuttua juhlapäivää on vietetty sen muistoksi, että Neitsyt Maria meni tätinsä Elisabetin luo ja sai tietää hänenkin olevan raskaana. Ks. Luuk. 1: 39 – 55. Päivä viittaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymään, siis uuden elämän sikiämiseen. Se yhdistää maataloustöihin liitettynä elämän ja kuoleman, kuten toki Neitsyt Marian kuolinpäiväkin elokuun puolessa välissä Marjatan päivänä.
Arvioitu teos: Eija Komu: Karjalainen legenda. Ntamo 2023.