Sydänten piispa Irja Askola.

Sydänten piispa – rohkea nainen, runoilija ja teologi

”Olisiko jo varaa siihen,
että houkuttelemme
toisemme huomaamaan:
erilaiset
eivät ole vähemmän
kuin kaltaisemme ”

(Irja Askola: Jos olet, ole nyt 2006)

Sydänten piispa Irja Askolasta kirjoitetaan uudessa muistelmakirjassa hyvin sydämellisesti, ystävän kynällä, hänestä kerrotaan ystävien suulla. Samalla kerrotaan myös siitä suuresta sydämettömyydestä ja julmuudesta, jota Suomen historian ensimmäinen naispuolinen piispa joutui kohtaamaan.

Kirjassa puhuvat Askolan ystävät ja kollegat, ihmiset, joilla on monia hyviä muistoja ja tuoreita näkökulmia. Siinä on kauttaaltaan positiivinen, suora, rehellinen ja elämänmakuinen sävy. Kirjassa puhuu paljon myös Askola itse. Kirja on yhtäältä elämäkerta ja toisaalta muistelmateos, hetkittäin se tuntuu myös fanipostilta. Ja ehkä jossakin määrin anteeksipyynnöltä siitä, että Askola piispana jäi niin yksin?

Nostamme tässä arviossa esiin asioita, jotka meitä puhuttelevat, koskettavat ja saavat miettimään lisää. Joku toinen kiinnittäisi varmaan huomiota aivan eri asioihin.

Piispan polku

Irja Askolan tie Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäiseksi naispuoliseksi piispaksi on kerrottu usein aiemminkin. Lapsuus, karjalaisuus, isän kuolema, äidin uutteruus, vasemmistolaisuus, Lauritsalan seurakunnan tätien ystävällisyys. Hän sai lapsuudestaan ja nuoruudestaan eväitä, joita on selvästi kyennyt käyttämään ja jalostamaan elämänsä ja uransa aikana. Vastaanottaminen, ystävällisyys, oikeudenmukaisuus, tervetulleeksi toivottaminen.

Myöhemmin opinnot ja työtehtävät veivät kansainvälisille toimikentille. Askola ei välttämättä ollut kaikille suomalaisille kovin tuttu tullessaan valituksi piispaksi. Hänen piispanpolkunsa ei ollut tavanomainen, seurakunnan töitä, yliopistoa, dogmatiikkaa tai kirkonhallintoa. Se oli kansainvälisen ja ekumeenisen toimijan polku, hän kasvoi korkoa ja oppi ajattelemaan globaalisti esimerkiksi Chicagossa, Afrikassa ja Genevessä.

Toisaalta aika Järvenpään seurakuntaopistolla oli verkostoitumisen ja oman äänen löytämisen kannalta tärkeä. Askolasta tuli erinomainen organisaattori. Samoin vuodet juuri perustetun Espoon hiippakunnan ensimmäisen piispan Mikko Heikan erityisavustajana olivat erinomainen korkeakoulu ja perehdytys piispan tehtävään ja kapitulin toimintaan. Hyvien esimiesten vaikutusta korostetaan kirjassa muutenkin: vastuut ja osaaminen kasvoivat tehtävien mukana, luottamuksen ilmapiirissä.

Mystiikka ja Taize

Irja Askolasta puhuttaessa on syytä mainita myös Anna-Maija Raittila ja Taize. Hän on itse sanonut oman mustavalkoisen uskonsa saaneen Taizessa värit. Kokemus on tuttu meille muillekin eteläranskalaisessa pienessä kylässä nuoruuttamme viettäneille ja Anna-Maija Raittilan taikapiiriin tavalla tai toisella päätyneille.

Taizen ekumeenisen veljestön hengellisyys on samanaikaisesti hyvin käytännöllistä ja yhteiskunnallista. Autetaan niitä, jotka tarvitsevat apua, mennään heikoimpien ja köyhimpien luo, seistään sorrettujen rinnalla, puhutaan heidän puolestaan vääryyksiä vastaan. Se on yhtä aikaa yksityistä – omaa sisäistä matkaa, hiljaisuutta, mietiskelyä – ja yhteisöllistä, jaettua, kohtaamisten uskontoa.

Tähän eletyn uskonnon muotoon ja toimijuuteen Irja Askola tutustui Anna-Maija Raittilan kautta jo nuorena opiskelijana. Se sävytti hänen myöhempää uraansa – myös piispan työtään. Hän oppi katsomaan asioita monesta eri suunnasta, eri ihmisten kautta. Samalla henkilökohtaisen hengellisyyden, hiljaisuuden ja retriittien maailma tuli hänelle tutuksi.

Runoilijan kutsumus

Askolasta tuli varhain myös runoilija. Sydänten piispa -kirjassa uudet luvut alkavat Askolan omilla runoilla. Ne on valittu erittäin huolellisesti ja ovat yksinkertaisesti hienoja. Hän on taitava sanallistamaan uskoa herkästi ja intuitiivisesti.

Askolan runot ovat usein arkisia, niissä puhutaan tutuista asioista, ne ovat käytännöllisiä, elämän makuisia. Samalla ne avaavat raikkaita ikkunoita ja tuoreita näkökulmia. Ne ovat syvästi hengellisiä ja usein teologisia, mutta niiden teologisuus ei asetu samanlaisiin raameihin kuin piispoilta usein odotettujen väitöskirjojen ja tieteellisten opinnäytteiden. Runoissaan Askola on henkilökohtainen ja koskettava – kenties tavalla, jota ei ole osattu piispalta odottaa.

Suomen kirkossa on vaikuttanut viime vuosina toinenkin runoilijapiispa, entinen arkkipiispa Kari Mäkinen. Ehkä runo tekstinmuotona ja taiteenlajina on sellainen, että siihen on helppo kiteyttää myös vaikeita tuntoja ja nostaa esiin aiheita, joista ei välttämättä haluaisi puhua suoraan. Metaforien tulkinnassa on tilaa.

Toivottavasti Askolan runot saavat tämän kirjan myötä myös uusia lukijoita, tai me, joilla ne kirjahyllystä löytyvät, kaivamme ne uudestaan esiin. Voisiko olla aika myös Askolan valittujen runojen kokoamiselle yksien kansien väliin?

Naisena ja feministinä

Suomen kirkossa naisten asema, tasa-arvo ja feminismi ovat olleet haastavia kysymyksiä kauan – ja ovat sitä yhä edelleen. Edistystä on tapahtunut, mutta erityisen tasa-arvoisena ei kirkkoa voi edelleenkään pitää. Patriarkaaliset rakenteet, asenteet ja hierarkiat elävät syvässä, vaikka yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlaakin vietettiin jo ajat sitten.

Askola mainitaan kirjassa yhdeksi varhaisimmista kirkollisista feministeistä, jotka olivat tuomassa maahan feministiteologiaa ja tukemassa naispappeutta. Hänellä oli hyvät kansainväliset yhteydet ja hän seurasi pohjoismaista ja laajasti eurooppalaista keskustelua. Järvenpäässä hän järjesti monenlaisia tapahtumia ja toi mielenkiintoisia feministivieraita Suomeen. Myös Askolan runoissa feministinen äänensävy on vahva.

Feminismin vanhoja tunnuslauseita on henkilökohtaisen poliittisuus. Askola joutui kokemaan ensimmäisen, ainokaisen, lasikaton rikkojan raskaan taakan. Hän joutui luomaan mallin sille, kuinka ollaan naisena piispan roolissa, maassa, jossa sitä roolia ei ennestään ollut. Jäljessä tulevilla on väistämättä helpompaa.

Nainen piispana horjutti perinteisiä miehisiä valtarakenteita. Se oli toisenlaista toimijuutta, Irja Askola ei asettunut malliin. Hänen perinteisestä poikkeavat toimintatapansa ja mielipiteensä herättivät pelkoa, ja miespiispat tiivistivät rivejään pelätessään ”vallan” luisuvan kirkkokansalle. Mitä siitäkin seuraisi, jos kristityt alkaisivat elämällään määritellä kristillisyyttä oikean dogmatiikan sijaan? Ehkä naisilla ei ole (vielä) perinnettä piispuuden tuomasta kirkkoruhtinuudesta?

Askolan feminismi edustaa pitkää linjaa, johdonmukaista sitoutunutta työtä. Se ei välttämättä ole feminismin historiassa uraauurtavaa, mutta koska kirkon keskustelut ovat tunnetusti aina 10-20 vuotta muuta yhteiskuntaa jäljessä, on Askola omassa kontekstissaan ollut edistyksellinen.

Kirkon kevät

Kirjan ydin, kiinnostavin ja suorastaan jännityskertomuksen tavoin mukaansa tempaava jakso on kuvaus vuoden 2010 Helsingin hiippakunnan piispanvaalista. Sen mukana pystyy uudelleen aistimaan ja muistamaan silloisen kirkon kevään ja innostuksen.

Kun Irja Askolasta puuhattiin piispaa vuonna 2010, into ja energia oli käsin kosketeltava. Oli tapahtumassa jotakin aidosti uutta. Askolan tukena ja takana oli kansanliike, joka tempasi mukaan niitäkin, jotka eivät kuuluneet kirkollisiin sisäpiireihin. Askolan valinta merkitsi monille toivoa, muutosta tasa-arvon ja yhteisöllisyyden ja maallikoiden mukaan ottamisen suuntaan. Kampanjan väri oli vaalea vihreä, kevään ja toivon väri.

Irja Askola symboloi monenlaista uutta, ei pelkästään sukupuolensa takia. Mukaan kansanliikkeeseen tuli ihmisiä erilaisista taustoista, he toivat oman osaamisensa, äänensä ja tavoitteensa. Keskeistä oli ihmisten, maallikkojen, kirkon jäsenten merkitys, se mitä nämä tuovat ja tarvitsevat – ei siis niin, että kirkko olisi vain itseään ja työntekijöitään, vaan nimenomaan jäseniään varten. Tämä oli – ja yhä on – Suomen kirkossa uutta.

Millainen piispa, millainen johtaja?

Irja Askolan johtajuus on ollut mukaan kutsumista, ovien avaamista, tervetulleeksi toivottamista.
Piispantarkastukset ovat muuttuneet kohtaamisiksi ja yhteisiksi keskusteluiksi, jumalanpalveluselämää on uudistettu voimakkaasti. Ekumenia ja globaalit ajatukset ovat Askolalle tärkeitä, mutta merkityksellistä on myös paikallisyhteisöt, lähellä olevien kohtaaminen.

Irja Askola uudisti piispa-instituutiota ja toi sitä 2000-luvulle. Hän näytti, että piispakin voi olla läsnä ihmisten arjessa, myös suhteessa seurakuntiin, niiden työntekijöihin ja jopa seurakuntalaisiin, kaikkinainen pönötys ja hierarkiat vähenivät. Keskeistä on ajatus siitä, että jokainen on arvokas ja merkityksellinen. Valittamisen sijasta Askolan johtajuus on välittämistä, kohtaamattomuuden sijasta kohtaamista.

Voi miettiä, onko piispa kirkkoa, seurakuntaa ja pappeja vai koko kaupunkia, aluetta ja sen ihmisiä varten? Voisiko olla kumpaakin? Helsingin piispana Askola astui kapitulista ja symboliselta kirkon mäeltä lähemmäs elämää ja kaupunkia, raitiotievaunuihin ja päiväkoteihin. Toisaalta oli niitäkin, jotka vastustivat hänen mukaan ottavaa toimintatapaansa – ehkä polarisaatio kirkon sisällä myös lisääntyi?

Median lemmikki

Askolan piispanvaalikampanja siirsi suomalaisen kirkollisen julkisuuden ja tiedonvälityksen uuteen aikaan, se siirsi sen sosiaalisen median ja vuorovaikutuksen aikakaudelle. Sama jatkui Irja Askolan toimiessa piispana. Tästä oli hyötyä kummallekin, kirkolle ja medialle.

Irja Askolan ei ole tarvinnut joidenkin muiden piispojen tavoin harmitella median vähäistä kiinnostusta. Hänelle media on näyttäytynyt työtoverina, aktiivisena ja asiantuntevana, rakentavana voimana. Hyvään suhteeseen tarvitaan luonnollisesti kaksi. Askolalla itsellään on ollut mielenkiintoista, ajankohtaista ja ihmisiä koskettavaa sanottavaa. Hän on moderni, hänellä on kyky keskustella, ajatella ja kuunnella, hän oli median kanssa taitava.

Askolalle media oli yhteistyökumppani, jota hän käytti sanomansa levittämiseen tavalla, josta tavallinen kirkon jäsenkin saattoi olla ylpeä. Hänen seuraajansa sen sijaan näyttää käyttävän mediaa omien kasvojensa ja piispanhiipan näkyvyyteen – vaikkapa vain komediaohjelmissa, vailla uskonnollista sanottavaa. Sellainen aiheuttaa meissä kirkon tavallisissa jäsenissä lähinnä noloutta ja myötähäpeää.

Askolalla oli myös ympärillään nuoria osaavia ihmisiä, jotka auttoivat ottamaan haltuun uudenlaisia toimintatapoja. Kun järkyttävä törkyposti alkoi tulvia hänen siunattuaan miesparin lähetystyöhön, syntyi saman tien myös tukikampanja: tuhansia postikortteja ilmaisemaan tukea Irjalle.

Rohkea puolustaja

Askolan piispakaudella yhteiskunnassa ja kirkossa keskusteltiin paitsi sukupuolten välisestä tasa-arvosta, myös sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Askolalle ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus olivat itsestään selviä arvoja, joiden puolesta hän myös rohkeasti ja linjakkaasti toimi. Ne olivat perua Geneven vuosilta, ja niiden puolustamisessa hän oli todella paljon muuta Suomen kirkkoa ja piispakuntaa edellä.

Irja Askola vihki homon papiksi ja siunasi homoparin lähetystyöhön. Hän siunasi hautaan aidsiin kuolleen. Kaikki tämä on normaalia papin työtä, kristityn elämään kuuluvaa arkea. Maassa, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema oli kuitenkin huono, ja kirkossa, jossa sateenkaarijäsenten asema on vielä huonompi, tämä oli kuitenkin radikaalia, liberaalia, suuren kohun ja mediahuomion kohteena. Myöskään Askolan seisominen turvapaikanhakijoiden ja sorrettujen rinnalla ei aina miellyttänyt kaikkia.

Kohtaamista ja nuotiopiirejä

Kun Askola toimi piispana, hän jatkoi kampanjansa aikana tutuksi tullutta mukaan kutsuvaa ja erilaisia ihmisiä yhdistävää toimintaa. Piispalassa pidettiin tilaisuuksia, joita kutsuttiin nuotiopiireiksi. Eri taustoista tulevat ihmiset olivat mukana samanarvoisina, ei omaa asemaansa korostaen, ja toivat jotakin yhteiseen piiriin.

Dialogiset keskustelut, joissa ihmiset kohtaavat epämuodollisesti, ovat myöhemmin yleistyneitä työvälineitä monissa työyhteisöissä, mutta Askola oli tässä(kin) aikaansa edellä. Hän oli kansainvälisen, ekumeenisen ja globaalin uransa aikana jo oppinut kohtaamaan ihmisiä ihmisinä, samalta tasolta. Kaikenlainen kirkon ihmisille valittavan tyypillinen ”auttaja”-henkinen ylemmyys puuttui hänen toiminnastaan.

Askolan toiminnan ydintä on kohtaaminen, kohtaamisten mahdollistaminen. Se, ja ihmisistä huolen pitäminen on hänen omien sanojensa mukaan ”kirkon ydinbisnestä”. Hän kuului myös vaikuttajanaisten Akkasaunan aktiiveihin, ja on sitä kautta tuonut kirkon ja uskonnon kysymyksiä myös laajemmin yhteiskuntaan.

Kiusaamista ja ohikatsomista

Oli siis aikanaan yllätys, että Askolasta tuli piispa – tietyt kirkolliset porukat olivat toivoneet toisin ja valmistelleetkin asiaa. Aivan järkyttävää on lukea, että oli jo olemassa jopa istumajärjestys virkaanastujaispäivällistä varten sillä ajatuksella, että tuomiorovasti Poutiaisesta olisi tullut piispa. Ja tämän paperin tuore piispa Askola siis joutuu ensimmäisenä työpäivänään näkemään!

Kun Askola sitten saa julmaa ja törkeää, ihon alle menevää vihapostia, häntä ei kollektiivisesti puolusteta, enemmänkin tuntuu vallitsevan ”sitä saa mitä tilaa”- tyyppinen mentaliteetti. Kun lukee kirjasta siitä, kuinka ”piispojen enemmistö” toimii ja jättää hänet vaille tukea, tulee mieleen, että olisi ehdottomasti peiliin katsomisen ja anteeksipyynnön paikka. Tai vähintään sietäisi hävetä! (Kirjasta onneksi saimme lukea, että jotkut ovat sentään niin pyrkineet tekemäänkin.)

Kirkon misogynia ja homofobia, julmuus ja arroganssi toimintatapoina kukoistavat siis myös kirkon ylimmässä johdossa rakkauden ja ymmärryksen sijasta. Toki tämä on selkeästi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys, ja kysymys siitä, mitä työpaikkakiusaamiselle yhteisesti tehdään, missäkin ja milläkin tasolla. Kirkon ylin johtokin siis tarvitsee siihen selkeät toimintamallit, yhteistä työnohjausta kenties.

Yksin

Piispan tehtävä on yksinäinen tehtävä, niin kuin johtajien tehtävät yleensäkin. Ensimmäiselle naiselle, joka eli yksin, tehtävä oli moninkertaisesti haastava. Aiemmilla piispoilla oli ollut puolisoittensa tuki. Askolalla oli kyllä sukua ja ystäviä, ja apua esimerkiksi piispalan tilaisuuksien tarjoilujen osalta. Mutta ilmeisesti oli myös vaikeutta pyytää apua ja delegoida tehtäviä.

Hänellä oli myös suuri tarve näyttää, että nainen piispana pärjää. Tämä meni kohtuuttomuuksiin esimerkiksi siinä, että hän ei sairastuessaan jäänyt sairauslomille vaan hoiti vaativaa virkaansa syöpähoitojen lomassa.

Jäämme miettimään, miksi hän jäi niin yksin? Kansanliikkeen voimalla piispaksi nostetulla ja sosiaalisesti hyvin lahjakkaalla ihmisellä luulisi löytyneen apua ja tukea, työnohjausta, kuuntelevia korvia. Onko vahvuuden ja selviämisen eetos niin vahva, kirkossakin? Toki tämä voi selittyä myös luonteenpiirteillä – sosiaalisuudestaan ja runojensa omakohtaisuudesta huolimatta Askola lienee myös aika yksityinen.

Yksin oli siis myös ristinsä kannettava. Hän kertoo halunneensa kuulla, mitä sanottavaa vihapostinkin lähettäjillä oli. Varmasti monille olikin merkitystä sillä, että piispa kuunteli ja vastasi. Mutta silti tulee väistämättä mieleen, että eihän piispan yksin olisi tarvinnut koko valtakunnan asukkaiden sielunhoitaja tai aggressioiden kohde olla. Kuuntelijan ja vastaajan rooliin olisi hyvin voinut opettaa vaikka paikallisseurakuntien väkeä. ”Kantakaa kuormaa heikkojen, kulkekaa tietä Kristuksen”. Kyllä, mutta se kulkeminenhan on yhteisöllistä – niin kuin Askolan toiminta muutenkin on ollut.

Oliko myös niin, että kirkollisella kansanliikkeellä ei ollut kykyä nähdä, ettei muutokseen riitä se, että nostetaan ”valtaan” kyvykäs keulakuva, johtaja? Sitä johtajaa on myös kannateltava, autettava, tuettava vastuun kantamisen arjessa. Ei kukaan lopulta saa yksin mitään muutoksia aikaan.

Täydellistä kirkkoa
ei ole näkyvissä.
Vain keskeneräinen
ja kasvukivuissaan.

Se kestää
ristiriitojaan ja erimielisyyksiään
paremmin kuin pakotettua yksimielisyyttä

Se liikkuu
kaikenlaisten rajojen yli
kansallisten ja asenteellisten

Se pitää ovensa auki,
varmuuden vuoksi takaikkunankin.
Aina on heitä,
jotka eivät tohdi astua paraatipuolen kautta peremmälle.
Juuri heidän kasvonsa ja koko kertomuksensa
kirkko tarvitsee
kasvaakseen kokonaiseksi.”

(Irja Askola, Pyhän kanssa piilosilla, 2014)

Jälkeenpäin? Tasa-arvopalkintoa ja muuta

Kun Suomi täytti 100 vuotta vuonna 2017, Naisjärjestöjen keskusliitto lanseerasi kampanjan 100 tasa-arvotekoa. Irja Askolan aloitteesta kirkkoon perustettiin silloin uusi Kirkon Tasa-arvopalkinto, josta on tullut joka toinen vuosi jaettava perinne.

Syksyllä 2022 kuohui asian tiimoilta taas: palkinnon nimeen lisättiin yhdenvertaisuus, mutta palkintoa ei voitu kirkkohallituksen esityksistä huolimatta nimetä Irja Askolan mukaan, vaikka kirkolla on esimerkiksi emeritus arkkipiispa John Vikströmin nimeä kantava liikuntapalkinto! Askolaa piti kiusata ja nöyryyttää vielä jälkikäteenkin! Kannattaisikohan tämä asia sentään korjata? Eikä korjaukseksi riitä pelkästään se, että Askola itse sai viime vuonna kyseisen palkinnon.

Askolan monialainen lahjakkuus, erilaisuus piispojen joukossa ja sitä ennen monille Suomessa melko tuntematon, hieno kansainvälinen ura ja arvostus kansainvälisesti – oliko suomalaisten maalaispiispojen ikävässä käytöksessä myös kateutta, kyvyttömyyttä nähdä laajemmin, tunnistaa ja tunnustaa Askolan arvo? Ei vain arvo piispana, ihmisenä tai runoilijana, vaan myös hänen toimintansa ja ajattelunsa teologinen arvo?

Kirjan sivuilta luemme, että kun Askola puolusti tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, monet miespiispat sulkivat korvansa ja sanoivat ”ei hän ole oikea teologi”. Mikä olisi kristinuskon ytimessä ja kirkon itseymmärryksessä Askolan teologiaa enemmän?

Kaksi kirjaa Askolasta

Irja Askolasta julkaistiin muutama vuosi sitten myös toinen elämäkerta, jonka oli kirjoittanut tietokirjailija Anne Mattson. Teos on tarkka, huolellinen ja mielenkiintoinenkin, mutta Irja Askolan henkeä ei siitä tavoita. Hänestä on kirjoitettu ulkokohtaisesti ja etäältä. Sen ongelmana on, että uskonto, usko, kirkko ja hengellisyys olivat kirjoittajalle ilmeisen vieraita. Niin myös Irja Askolan hahmo jää vieraaksi, eikä oikein asetu niihin seikkaperäisiin, itsestään selviinkin yhteiskunnallisten tilanteiden analyyseihin, joita kirjasta saimme lukea.

Tämä kirja puolestaan on kirjoitettu todella läheltä ja vierestä, Askolaa itseään ja hänen rinnallaan kulkeneita kuunnellen. Heli Pruuki teologina ja psykoterapeuttina, Askolan ystävänä ja aikanaan piispakampanjan tukijana on päässyt kohdettaan lähelle, iholle, sen allekin. Teksti on kirjoitettu läheltä ja luottamuksella. Kirjassa on psykoterapeutin ja kollegan katse: syvällisyys, aitous, sisältö, terävyys, tarkkuus, uskonnollinen ymmärrys. Askola itse puhuu rehellisesti ja luottamuksella.

Hänestä kirjoittavat ystävät, kollegat ja lähipiiri, joille hän on tärkeä ja rakas. Hetkittäin jää miettimään, onko tämä kirjasittenkin se kaipaamamme anteeksipyyntö siitä, että Askola jäi piispana yksin?

Kaunein sana on Tervetuloa

Irja Askola on hyvä kokki ja vieraanvarainen emäntä. Hän on sanonut monesti, että kirkon kaunein sana on ”tervetuloa”. Se on erilaista käytännöllistä teologiaa, kuin mihin Suomen kirkossa on vanhastaan totuttu.

Se on kohtaamisen, ystävyyden, inklusiivisuuden teologiaa, jotakin, jossa on nuotiopiirien lämpöä. Jotakin, missä lapsena tavatut pyhäkoulun kiltit tädit, Taizen kukkulan ekumeenisen yhteisön hiljaisuus ja maailmalla kohdatut inhimilliset ja aidot monien kulttuurien erilaiset kristityt jatkavat olemassaoloaan. Se on kaukana hierarkioista, tärkeilevyydestä, eriarvoisuudesta, vieraannuttavista rakenteista tai oikeassa olemisen ja tuomitsemisen eetoksesta.

 Siinä kuvassa on todellinen kirkon kevät. Se on Askolan tärkein teologinen perintö – ei vain feministinä tai ensimmäisenä naispiispana, vaan ihmisenä, todellisena ekumeenisena johtajana ja esikuvana! Verkostojen rakentajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana, ihmisenä ja rinnalla kulkijana.

Kiitos, Irja Askola. Kiitos, Heli Pruuki. Kiitos kaikki te, jotka kerrotte ja kirjoitatte tässä kirjassa omia muistojanne. Pidetään yhdessä huoli, ettei ”Kirkon Kevät” jää vain 2010-luvun historiaksi ja muistelmateoksen sivuille.

”me muunnamme
ennakkoluulot ajatteluksi
kuvitelmat tosiasioiksi
käskyttämisen vuoropuheluksi
silloin sinä kerrot tarinasi
ja kaltaistesi tarinan”

(Irja Askola: Jos olet, ole nyt, 2006)

 

Arvioitu teos: Heli Pruuki: Sydänten piispa Irja Askola. Helsinki: Tammi 2022. 317 s. + kuvaliite.


Aino-Maija Elonheimo.

Kirjoittaja

Kirjoittajista Outi Elonheimo on lääkäri ja Aino-Maija Elonheimo uskontotieteilijä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.