Oli syksy 2009. Haastattelin pastori, kirjailija Hilkka Olkinuoraa, jonka kirja Surun vuosi oli juuri ilmestynyt. Kirja on kirjoitettu ihmiselle, jonka läheinen on kokenut pahan äkkikuoleman. Ajattelin, että olen nähnyt monenlaista, mutta onneksi ei ole tarvinnut kokea, millaista se olisi.
Noin kaksi kuukautta jutun julkaisemisesta sain puhelun, josta en muista jälkeenpäin kuin sen, miten seisoin olohuoneessa kännykkä korvalla. Veljeni oli lähtenyt tästä maailmasta oman käden kautta, niin kuin sanotaan.
Puhelusta alkoi matka, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kuten Olkinuora sanoo, suuri suru nostaa pintaan myös aikaisemmat surut ja menetykset.
Joskus oli vaikeaa sanoa, onko itku, kipu ja ahdistus aikuisen miehen vai lapsen, joka joskus olin. Jouduin pimeisiin luoliin, joita en tiennyt olevan enää olemassakaan. Kannoin syvään iskostunutta kuvaa, jossa olin tehtävässäni epäonnistunut veljeni vartija.
En tiedä, kuinka minun olisi käynyt, jos en olisi käsitellyt vanhoja kipuja jo aikaisemmin. Monet jäävät tai putoavat tällaisessa tilanteessa pitkäksi ajaksi pois työelämän juoksupyörästä. Ymmärrän heitä.
Minulla oli onnea siinäkin, että en joutunut käymään yhden miehen sotaani yksin. Jostakin syystä uskalsin, ainakin hetkittäin, päästää irti ja suostua siihen, mitä minulle tapahtuu. ”Selviydyn jos selviydyn” oli monena aamuna ja iltana vapauttava huokaus. Kun suojaus pettää ja kantavat rakenteet viedään, ei voi vain päättää selviytyvänsä.
Hetkittäin koin, että en ollut pimeässä luolassa yksin. Ymmärsin, että huutava kipu on rukousta, ja että jollakin tavalla Kristus oli se, joka rukoili minussa veljeni puolesta.
Kuukausien kuluessa aloin ymmärtää, miksi mieleni kolusi sisäisten huoneiden perukoita ja seurasi vuosien takaisia muistijälkiä. Se etsi toivoa, mitä tahansa, mikä pitää pinnalla ainakin tämän hetken. Veden varaan joutunut ei kysele, onko häntä tänään kannatteleva laivan kappale peräisin samasta hyttiosastosta, johon oma matkalippu vielä äsken oikeutti.
Jakamani muistikuvat ovat osapuilleen kahdelta ensimmäiseltä surun vuodelta. Nyt edessä on neljäs pyhäinpäivä veljeni kuoleman jälkeen.
Katson ympärilleni ja huomaan, että en näköjään hukkunut myrskyyn. Aallokko on rauhoittunut, enkä enää kamppaile pitääkseni pääni pinnalla. Elämässä on iloa ja kiitollisuutta siitä, että saan olla tänään olemassa.
Mutta uneni kertovat, että en ole vielä hyväksynyt veljeni kuolemaa. Niissä toistuu tilanne, jossa kuolema ja hautajaiset olivat erehdystä ja veljeni onkin elossa. En halua ajatella, mitä on tulevaisuus, jota en saa jakaa veljeni kanssa.
Olen kiitollinen siitä, että veljeni ei antanut minulle elämässään vartijan tai auttajan roolia. Silloinkin, kun tilanne oli vaikea, olin ennen kaikkea veli, ja hän oli minun veljeni.
Siinä kuvassa on sekä surun että ilon kyyneliä.
Taneli Kylätasku
