Eräät Jörn Donnerin (1933 – 2020) käsikirjoittamista ja ohjaamista elokuvista ovat toistaiseksi katsottavissa Yleisradion Areena-palvelussa, maksutta. Sekin, mikä ei ole, Baksmälla (1973), nähtiin kertalähetyksenä keväällä, ensimmäistä kertaa televisiossa.
On käsittämätöntä, että Donner sai 1960- ja 1970-luvulla elokuvistaan kerta toisensa jälkeen murska-arvostelut ensi-iltakritiikeissä. Ymmärtäjiä oli vähän. Ainakin Suomessa. Mitä kriitikot oikeastaan odottivat? Eeppistä elokuvarealismia? Donnerin elokuvia on moitittu hajanaisuudesta, sirpaleisuudesta, milloin mistäkin. Mutta se, mikä näyttää sirpaleisuudelta, on osa ja varmaan tarkkaan mietitty osa elokuvakerrontaa. Esimerkiksi Baksmällassa päähenkilöt kertovat toisilleen menneisyydestä yhtä ja toista. Pariskunta on elänyt avoliitossa pitkään. Ensimmäinen elokuvaversio aiheesta oli Donnerin käsikirjoittama ja ohjaama Hellyys (1972).
Krapulaisena hääyönjälkeisenä aamuna, ensimmäisenä naimisissaolopäivänään, vastavihitty pari kertoo ensimmäistä kertaa toisilleen sitä, mitä eivät ennen ole kertoneet. Elokuva(aja) näyttää katsojalle, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Tai päähenkilö kertoo katsojalle. Siksi on mahdollista käyttää samaa näyttelijää kummassakin tuotannossa, sillä asiakas autossa ja nainen ostoskeskuksessa eivät puhu, miespäähenkilö referoi keskustelut. Tästä henkilön kerronnasta siirrytään pian kameran kerrontaan.
Kamera näyttää katsojalle loput ja suurimman osan siitä, minkä henkilö – kaunistellen tai vääristellen – kertoo toiselle. Kamera kuvaa sen, minkä henkilö kertoo joko sellaisena kuin se hänen muistoissaan näyttäytyy tai sellaisena kuin se näyttäytyy kerronnan kuulijalle, joka – siis elokuvassa – ei kenties tunne lainkaan niitä henkilöitä ja tilanteita, joista kerrotaan. Mainittakoon, että Baksmällassa kuvaajina olivat Kari Sohlberg ja Pirjo Honkasalo. Hellyydessä vain edellinen. Kuvallisesta lopputuloksesta vastaa myös leikkaaja: Donnerin filmien luottoleikkaaja oli dokumenttifilmeissäkin Erkki Seiro.
Diskurssianalyyttisesti tämä on mielenkiintoista, koska syntyy moninkertainen diskurssiviidakko: henkilön diskurssi muuttuu dramatisoiduksi diskurssiksi, toisen henkilön esittämäksi diskurssiksi, jonka kamera kuvaa, ei kuvaile vaan tallentaa kuvaksi, kuin todistuskappaleeksi siitäkin, mitä henkilö jättää kertomatta. Mikseivät kriitikot tätä ymmärtäneet? Mitä he odottivat? Olihan tätä keinoa käytetty jo vanhemmassa elokuvakerronnassa.
Baksmälla sisältää paljon kauneutta: upeita maisemia, suomalaisen talven valoa, eteläisen kesän valoa, kuten myös Sixtynine (1969). Ulkokuvien, siis maailman kauneus asettuu jyrkkään ristiriitaan sisäkuvien tunkkaisuuden kanssa, joka näyttää ihmisten sisäisen ankeuden. Kumpikin elokuva sisältää myös kauneuden kaipuuta, kosketuksen ja hellyyden etsintää.
Päivässä ehtii tapahtua paljon. Ihminen kasvaa lyhyessä ajassa. Puhuen ja muistellen. Se mikä krapulaisena aamuna tuntuu toivottomalta, on ennen iltaa huuhtoutunut pois. Arkikin muuttuu juhlaksi, eikä kotivakuutuksien tungetteleva myyjä saa rikotuksi vastavihityn parin odottavaa auvoisuutta, joka filmin lopussa kumpuaa monella tavalla: saunan raukeudessa, ruoanvalmistuksen ja yhteisen aterian pyhyydessä, vuoteen rentouttavassa annissa levon ja lemmiskelyn paikkana.
On valaisevaa verrata elokuvia Hellyys ja Baksmälla. Hellyyden tematiikka on niissä keskeistä. Kutakuinkin samanlaisen juonenkulun elokuvissa on jännittäviä eroja. Pääosaa näyttelee Donner kummassakin itse, mutta esimerkiksi vakuutusasiamiehenä Jukka Sipilä on Hellyydessä vakuuttavampi (vaikkakin rohkeammin karrikoitu) kuin Raffe Bengtssonin esittämä Karlsson Baksmällassa. Eräät ”vähäpuheiset” näyttelijät ovat samoja molemmissa versioissa: asiakas autossa Birgitta Molin ja nainen ostoskeskuksessa Kristiina Mykkänen, kumpikin mykkäroolissa. Hellyyttä kaivataan, osoitetaan ja sen puutteesta kärsitään molemmissa rinnakkaisfilmeissä. Vahvemmaksi varmistukseksi sen tärkeydestä muistuttaa jopa radio-ohjelma.
Ihmetellä täytyy, että tällaiset filosofiset jaksot on Donnerin elokuvien varhaisemmissa kritiikissä monesti sivuutettu. Mielenkiinto on kohdistunut paitsi avoimeen, ennakkoluulottomaan ja aikanaan hyvin rohkean uudistukselliseen seksuaalisuuteen myös elokuvien rakenteeseen, jota on arvosteltu sirpaleisuudesta huomaamatta sitä tarkoitukselliseksi kerrontaratkaisuksi.
Donner on muistuttanut, että häntä viehättää lajien risteytyminen taideteoksissa. Siitä on useita osoituksia hänen elokuvissaankin. Ne tuntuvat usein kulkevan tra(ns), yli; pyrkivän toiseen lajiin, mistä ne lähtevät. Ja palaavan kohta lähtöruotuunsa erotakseen siitä ennen loppua vielä kulkemaan monen muun rajan yli. Mukaan mahtuu samassa filmissä dokumentaatiota, draamaa, melodraamaa, monologia, kuvakerrontaa vailla keskustelua. Sama koskee hänen proosaansa: essee muuttuu fiktioksi ja fiktiivinen narraatio esseemäiseksi pohdiskeluksi, niin kuin hän itsekin aiheesta eksplikoi.
Yksi ihastuttavimpia Donnerin elokuvia on hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa kolmas pitkä filmi – aikalaiskriitikoitakin tyydyttänyt – Täällä alkaa seikkailu (1965). Päähenkilö, arkkitehti Toivo Pajunen (Matti Oravisto) saa vieraakseen rakastettunsa, ruotsalaisen muotisuunnittelijan Anne Englundin (Harriet Andersson). Muistumina on elämää Länsi-Berliinissä, missä he ovat muutama vuosi aiemmin tavanneet.
Harriet Anderson ja Matti Oravisto eliokuvassa Täällä alkaa seikkailu.
Melankolis-lyyrisessä elokuvassa ollaan lentokentällä tai satamassa: lähtemässä, saattamassa, vastaanottamassa, palaamassa, peruuttamassa matkaa. Ulkomaiselle vieraalle näytetään Hyvinkään kaunista, persoonallisen tyylikästä ja tuolloin uutta kirkkoa, joka on suomalaisen modernin kirkkoarkkitehtuurin suuria helmiä. Valo tulee valkean värin tehostamaan tilaan ja näyttää olevan lähteetöntä. Professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelema kolmiomuodon toistolle ja Jumalan kolmiyhteisyyden ajatukselle perustuva pyhättö oli valmistunut 1961, samana vuonna kuin Berliinin muuri oli pystytetty. – Kolmio on myös triangeliaiheisen, mustasukkaisuutta tihkuvan rakkausdraaman perusmuoto, niin tässäkin elokuvassa.
Arkkitehti Toivo käy Annen kanssa lapsuudenkodissaan, idyllisessä puutalossa, tapaamassa lapsuudesta tuttua työläispariskuntaa, joka vielä muistaa hänet. Senni Nieminen sai vanhan työläisvaimon roolistaan sivuosa-Jussin 1966. – Kaikuna Toivon lapsuudesta Anne kuulee mielessään Toivon äänen (”Tämä on kotikaupunkini, enempää en voi sinulle antaa”) käveleskellesään kesäisessä suomalaisen kaupungin maisemassa. Lapset – kuin muistona ajasta, jolloin seudulla oli kadulle nimen antanut Lastenkoti – leikkivät ja laulavat: ”…kissa tuli vastaan,/ Kissa hyppäs kiikun päälle/ ja kiikutteli lasta:” Lapset eivät ymmärrä Annen kysyessä, puhuuko heistä kukaan ruotsia. Eräs lapsista sanoo jotain elegantille naiselle, joka joutuu toteamaan, ettei ymmärrä maan kieltä.
Elokuva etsii kadonnutta aikaa, ja se löytyy. Eri ajat ovat ihmisessä yhtä aikaa läsnä – ja tässä filmissä myös. Käy toteen T. S. Eliotin (1888 – 1965) kvartettorunoelman Burnt Norton (1935) ensimmäisen osan ensimmäiset säkeet: ”Sekä nykyhetken aika että mennyt aika/ ovat kenties läsnä tulevassa ajassa,/ ja tuleva aika on menneessä ajassa.” (Suom. Sinikka Kallio-Visapää, 1949.)
Seikkailu ei oikein ota alkaakseen, paitsi ironisessa merkityksessä. Juhannustakin vietetään: ihmiset odottavat seikkailua, mutta yleensä se tulee odottamatta, jos on tullakseen. Päähenkilön nimi on Toivo, mutta hän tuntee elämässään toivottomuutta. Sota tunkee Lapin sodassa haavoittuneen Toivon muistoihin. Elokuva näyttää, että vaikka ihmisillä on kaikki tavara, mitä voi toivoa, he ovat levottomia ja onnettomia. Ihmisellä on vapautta, jos antaa itselleen vapauden, opettaa köyhä kalastaja (Pehr-Olof Sirén). Ilman toisten apua ei voi elää sekään, joka kärsii liiasta ihmispaljoudesta ympärillään ja luulee löytäneensä kahdenkeskisen paratiisin.
69 Sixtynine (1969) lienee Donnerin eroottisimpia elokuvia. 69 viittaa paitsi eroottiseen asentoon partnereiden välillä myös elokuvan valmistumisvuoteen. Lisäksi – ajankohtaan täysin uskottavasti – pankkivirkailija Tuulan (Ritva Vepsä) nauttima kahvi ja pulla kahvilassa maksaa 69 penniä. Arkipäivän hienoa huumoria. Sitä Donner ei hoksannut, että olisi pannut (!) jonkun henkilönsä matkustamaan pikajunalla numero 69!
Tässäkin elokuvassa etsitään hellyyttä. Sitä löytyy pankkivirkailija Tuulan rakastajalta, gynekologi Timo Paasilta (Jörn Donner) tai jääkiekko- ja jalkapallotuomari Jukka Virran (Sven-Bertil Taube) rakastajattarelta, ralliajaja Kristiina Koivulta, jota näyttelee Seija Tyni, mutta jonka repliikit puhuu Tarja Markus. – Toistuvana aihelmana elokuvassa on Kirka Babitzinin esittämä musiikki: kappale ”Voin haaveesi täyttää” laulaa Claes af Geijerstamin sävelmällä ja Pertti Reposen suomalaisin sanoin hellyydestä, läheisyydestä ja uuden ystävyyden löytymisen välttämättömyydestä. Läheisyys palaa Jukan ja Tuulankin välille.
Elokuvan keskeisimpiä eroottisia objekteja on jalka. Nimenomaan jalkaterä (kuten aavistelevammin vielä Hellyydessäkin). Jalkapohjia ja varpaita hyväillään, nuollaan ja kutitellaan, raavitaankin; hellitään, palvotaan ja suudellaan. Aihelma kumpuaa elokuvan nimestä(kin) 69. Elokuvassa myös pestään (hampaita, astioita, asiakasta), kylvetään ja saunotaan, peseydytään ja pesetetään. Sen voi tulkita kuvaavan myös yritystä esiintyä toiselle puhtaampana ja parempana kuin on, siis eräänlaista pahuuden poispesemistä. Samaa kuva-aihelmaa käytti Dino Risi elokuvassaan Venetsia, sinä ja kuu (Venezia, la luna e tu, 1958). Uiminen (tai siihen vertautuva hankikylpy) on mukana useassa Donnerin elokuvassa (Täällä alkaa seikkailu, Sixtynine, Anna, Naisenkuvia, Hellyys).
Sääri on kameran kiinnostuksen kohteena muissakin Donnerin elokuvissa, niin miehen kuin naisen (Hellyys, Baksmälla). Kummankin sukupuolen jalkaterään suuntaa kamera myös Naisenkuvia-elokuvassa (1970): Liisan, (Kirsti Wallasvaara), Pertin (Jörn Donner) ja Jussin (Aarre Elo). Naisenkuvissa on myös paratiisiaihelma samasta hedelmästä haukkaamisineen Ullan (Marianne Holmström) ja Svenin (Henrik Granö) tehdessä eroottista filmiä. Vesimaisema eri muodoissaan yhdistää kaikki tässä käsitellyt Donnerin elokuvat.
Sama tai identtinen miehen jalkapohjakohtaus samoine repliikkeineen toistuu kahdesti eri henkilöiden välillä Sixtyninessa: loppupuolella elokuvaa Kristiina (Seija Tyni) ja Jukka (Sven-Bertil Taube), sitten aivan elokuvan lopussa Ibizalla Tuula (Ritva Vepsä) ja Timo (Jörn Donner). Kummallakin miehellä sama reaktio ja sama repliikki: ”Mitä helvettiä sä teet?”
Moni elokuvaohjaaja on käyttänyt luottonäyttelijöitä. Niin toimivat Ingmar Bergman ja Pier Paolo Pasolini. Donnerin elokuvien vakionäyttelijöitä olivat hänen itsensä ohella Harriet Andersson, Liisamaija Laaksonen, jopa samassa elokuvassa Anna (1970), kun Laaksonen elokuvan suomenkielisessä versiossa dubbaa Anderssonin esittämän Annan. Filmistä on myös ruotsinkielinen laitos, jossa puolestaan Annan repliikkejä lukuun ottamatta muut osat on dubattu. Se on katsomisen arvoinen erityisesti siksi, että siinä kuuluu Harriet Anderssonin näyttelijäntyön ääni. Se toki kuuluu myös monikielisessä elokuvassa Täällä alkaa seikkailu. Muita Donnerin luottonäyttelijöitä näihin aikoihin olivat Kirsti Wallasvaara, Marja Packalén, Jukka Sipilä, Ritva Vepsä ja Pehr-Olof Sirén.
Samat aihelmat toistuvat Donnerilla elokuvasta toiseen. Annassakin vietetään juhannusta. Kesäiseen ulkosaaristoon sijoittuvassa filmissä valo on keskeistä, jopa sanallisesti ilmaistuna. ”Valo houkuttaa ja pelottaa”, sanoo vastikään tohtoriksi väitellyt nukutuslääkäri Anna itsekseen ja itselleen. Arjen tuolla puolen on valoa, vettä, kallioita. Sota on varjostanut nuoruutta, eikä elämisen vapautta ollut. Nyt Anna tuntee viettävänsä kaipuun ja miettimisen aikaa. Katumisen ja surun.
Artikkelikuvassa kohtaus elokuvasta 69 (Sixtynine).
