Risto Oikarinen, Piispa.

Surrealistisia näkyjä Helsingin piispalassa

Nyt on huikeeta menoa Helsingin piispalassa. Runoilija-kirjailija-teologi Risto Oikarinen on kirjoittanut railakkaan romaanin Piispa, jossa karnevalistinen yhden illan ja yön kuvaus yhdistyy syvältä kouraisevan tarkkaan kirkkopoliittiseen analyysiin.

Piispassa kuljetaan Helsingin tuomiokapitulin, yliopiston Tiedekulman ja Korkeavuorenkadun piispalan Bermudan kolmiossa. Henkinen kolmio puolestaan vedetään Länsi-Suomen rukoilevaisuuden, sielukkaan Alfa Romeon logoa hallitsevan käärmepedon ja Punavuoren kattojen yllä loistavan äärettömän tähtitaivaan rajattomuuteen.

Mikään ei kuitenkaan ole miltä näyttää, mutta yhtä hyvin kaikki voi olla juuri sitä. Jos ei täsmällisesti, niin ainakin sinne päin.

Esimerkiksi tämä Piispa, siis romaanin vähän jo raihnainen päähenkilö. Kovin on tuttuja piirteitä Suomen ensimmäisessä naispiispassa, kolmikymppisenä nousevana tähtenä ohi miesten piispahissiin hurmoksessa huudettuna ja nyt jo eläkkeelle siirtymistä odottavana väsähtäneenä laumansa paimenena.

Mutta ei se ole mikään näin helppoa ja yksiselitteistä. Vaikka piirteitä on, ei ole tämä henkilökuva Helsingin piispasta, kenestäkään heistä. Kaukana siitä.

Välillä unohtuu hengitys

Risto Oikarinen maalaa niin tarkkaan piirrettyjä surrealistisia kuvia Suomen kirkon nykymenosta ja sielunmaisemasta, että välillä hengitys unohtuu. Taivaallisten näkyjen ja estotta viettelevien eroottisten kielikuvien trooppiset väristykset saavat ihokarvat nousevaan lukijalla siinä missä piispallakin.

Yksi jännite syntyy heti piispan hellästä lapsuudenmuistelusta. Miten jäyhänä, ankarana ja ahdasmielisenä pidetyn Länsi-Suomen rukoilevaisuuden pinnan alla sykkii avoimen hienovaraisesti seksuaalisuudesta nautiskeleva parisuhde – ainakin siis tulevan piispan lapsuudenkodissa, jossa isä ja äiti viikonloppuna aloittavat iltapäivän soidinmenot. Eikä mitkä tahansa, vaan kesken kotiaskareiden ja tuvan pöydän äärellä toisilleen säkeitä virsistä ja Halullisten sielujen hengellisisistä lauluista vuorotellen laulaen.

Eikä ole kyllä mitään rajaa näiden esileikkien kuvauksessa. Näin aloittaa isä veisaamisen:

”Kyll´, Jeesus, silmäs näkee,

mik´ ompi haluni;

ja kuinka mieli tekee

mun köyhän sieluni!”

Monien saman sävyisten virsikirjasta poimittujen ja Laulujen laulun innoittamien säkeiden jälkeen kaikki huipentuu äidin kutsuun:

”O jospa ainoo turvani,

yhdistyisit mun kanssani,

sen perään mielen palaa! Tule jo!”

Siis ihan totta. Tällaistakin voi herkimmillään ja kauneimmillaan olla eroottinen kristillinen perhe-elämä. Rukoilevaisuudessa! Lukitun makuuhuoneen hämyssä. Tämän voi vain kuvitella – ja sananmukaisesti nähdä sielunsa silmin kuin suomalaisen kansallisromanttisen kauden taiteilijan taulusta.

Nämä minun lapseni

Ei siis ihme, että ensimmäinen piispalan makuuhuoneen seinälle ripustettu taulu on isältä lahjaksi saatu kehystetty juliste, Marc Chagallin tunnettu maalaus Aabraham ja kolme enkeliä. Monitulkintainen maalaus perustuu Vanhan testamentin kertomukseen Aabrahamin ja Saaran luona vierailleista kolmesta miehestä, Herran enkeleistä – siis näistä lähettiläistä, jotka tulivat kertomaan 90-vuotiaalle haluttomaksi rupsahtaneelle lapsettomalle Saaralle vielä tulossa olevasta odotuksen ajasta ja äitiydestä.

Joka sitten puolestaan johdattaa Helsingin piispan pohtimaan omaa itse valittua lapsettomuuttaan, samalla tavalla lapsettomien Jeesuksen ja Paavalin jalanjäljissä kulkemista. ”Minä seurasin heidän valmistamaansa tietä: Helsingin hiippakunnan lampaat olivat minun lapsia, ja siinä oli perhettä kylliksi. Olin tuntenut kutsumusta lauman kaitsijaksi, en äitiyteen. ”

Enemmän kuin sanojen summa

Siis tällaisia kaaria, niitä on suorastaan tulvimalla Risto Oikarisen romaanissa. On morsiusmystiikkaa, Liisa Eerikintyttären näkyjä, Eurajoen hyppyherätystä, Laulujen Laulusta lainattuja eroottisia metaforia. Mutta on myös tämän päivän kirkkopolitiikkaa, poteroihin kaivautumista, seurakuntaelämän ei aina niin syvällistä todellisuutta, viininhuuruisia fantasioita.

Teologina ja kirjoittamisen opettajana Oikarinen hallitsee terminologian ja draaman kaaren. Hän kirjoittaa runoilijan täsmällisyydellä niin että jokaiseen lauseeseen on ladattu suurempia ja syvempiä merkityksiä kuin vain sanojen summa.

Esimerkiksi, näin entisenä autotoimittajana, on hykerryttävää, minkälaisella tarkkuudella kaksi alfistia – Helsingin piispa ja presidentin entinen autonkuljettaja – keskustelevat piispan siunaaman presidentin hautajaiskahvilla Alfa Romeon keulalla olevan logon symboliikasta, logosta, jossa yhdistyvät Milanon kaupungin tunnukset Pyhän Ambrosiuksen punainen risti ja käärme. Siis keskustelivat siitä, onko logoon kuvattu lapsi suussa olevan käärmepeto syömässä vai synnyttämässä lapsen.

Tarinoita on monia, mutta kaikki väärin, huomautti autonkuljettaja piispalle. Peto, joka kiemurtelee Alfa Romeon logossa, on ekstaasiin vaipunut Olympias synnyttämässä Aleksanteri Suurta. Sillä tämä Dionysios kulttiin kuulunut Olympias – siis Aleksanteri Suuren äiti – palvomalla rakasti käärmeitä, kuten historioitsija Plutarkhos kirjoitti ajanlaskumme alussa, todisti presidentin autonkuljettaja.

Siis sivumennen sanottuna – ihan ohi romaanin – juuri tämä samainen Plutarkhos, jonka kirja Mielen tyyneydestä oli pääjohtaja Tytti Yli-Viikarin kainalossa, kun hän juuri äskettäin poistui eduskunnan kuulemisesta. Joten kyllä autonkuljettajan version täytyy olla tosi, sanoisin.

Ei, et toimi väärin

Harvoiksi ovat kuitenkin eläkeikää lähestyvän piispan intohimot ja kaaret vuosien mittaan käyneet: jäljellä ovat autot, joilla on sielu – niitä olivat Alfa Romeo Giulia Biscionen lisäksi museorekisterissä oleva Volvo 262C, mutta virka-auto Skoda Superb oli vain väline siirtyä tylsästi paikasta toiseen. Mutta sielukas on myös  Piispan toinen heikkous, italialainen punaviini – eikä hän tunne häpeää siitä, että sitä on vaatekaapin perälle piilotettuun varastoon ostettu kirkollisverovaroilla.

Mutta ne ovat kuitenkin vain pintaa, tärkeimpiä ovat tähdet Punavuoren yllä ja kysymyksistä perimmäinen, ”toiminko väärin, kun saarnasin asioista, joihin en itse uskonut”.

Siihen piispa vastaa itselleen: ”Ja universumi oli vastannut minulle ei, et toimi. Kosmisen lohdun perspektiivistä ei ollut väliä, uskoinko henkilökohtaisesti vai en. Vain se oli tärkeää, mitä nyt-hetkessä tapahtui. Jos lampaani saivat minulta tässä ja nyt voimaa elää, olin eettisesti kuivilla. Teologista ongelmaa ei ollut, sillä piispan ateismi ei vaikuttanut Sanan ja Sakramenttien toimintaan.”

Kaljurottien alistamat

Universumin ulottuvuuksiin ja taivaan tähtien tarkkailuun Piispan oli johdattanut kollega, ortodoksi-isä ja Helsingin piispa Jefrem, jonka kulttuurikeskus Sofia oli tarjonnut piispalle pakopaikan vaikeimpina hetkinä. Sillä ei piispahissiin ohi miesten pujahtanut piispa ollut helpolla päässyt. Edelleen hiertävät naispappeus ja sen vastustajat, joiden keulakuvaksi on noussut Kallion kappalainen, piispan pastorin uran ensimmäinen kollega samaisesta seurakunnasta.

Suorastaan ilkeäksi yltää Oikarisen kuvaus, kun hän päästää Piispan mielikuvat valloilleen vertaamalla yhä voimissaan olevia naispappeutta ja muita uudistuksia vastaustavia fundamentalisteja Sir David Attenboroughin luontodokumentissa vilahtaviin kaljurottiin. Siis kaljurotta, tuo Kallion kappalaisen näköinen karussa autiomaassa pääasiassa maan alla elävä ja siellä eksponentiaalisesti sikiävä otus.

Toki on kaljurotta ilkeä vertaus. Mutta niin herkullisen totta etenkin mennen tullen alistettujen naisten näkökulmasta – siis heidän, joita miespuoliset työtoverit eivät vieläkään hyväksy samalle puolelle alttarikaidetta. Heille kaljurotat ovat edelleen ajankohtaisia, yhä suuremmassa määrin. Kirkossa, jossa vuodesta 1986 ei ole ollut ei miestä, ei naista, pappeja vain.

Näihin fundamentalisteihin ei piispa malta olla ottamatta kantaa piispalan katolle, tähtien tarkkailuun piipun juureen rakentamastaan piilopaikasta:

”Jo pieni annos tähtiharrastusta ja kosmologiaa olisi silmät avaava rokote pahimmille fundamentalisteille, jotka yhä jaksoivat uskoa sokeasti Raamatun erehtymättömyyteen. Mutta ei, mitkään nykytieteen tulokset eivät kääntäneet fundamentalistien päätä. He torjuivat tieteen, koska pelkäsivät syvällä sielunsa sopukoissa, etteivät kestäisi maailmankuvansa romahtamista – jos Raamatussa sanottiin, että tähdet olivat enkeleitä ja Herran taivaallinen sotajoukko, niin ne olivat, ja piste.”

Syvällä käydään, ilon kautta

Vuosaaren Kulttuurikeskus Sofiaan piispa siis pakenee pahimpina päivinään kaljurottien vainoa. Sieltä hän löytää yhä uudestaan paitsi tähtitaivaan ulottuvuudet myös oman paikkansa piispana. Näin Oikarinen kirjoittaa:

”Tärkeimmän tukeni olinkin saanut toisesta kirkkokunnasta. Vaikka ortodoksikirkko ei hyväksynyt naispappeutta, Helsingin ortodoksipiispa Jefrem sympatisoi minua avoimesti, ja oli hänen ansiotaan, että en jämähtänyt teologisesti passiiviseksi edustuspiispaksi ja merkittävien miesten hyödylliseksi idiootiksi vaan sain levättyä, luotua nahkani ja lunastettua takaisin oman paikkani seurakuntien ja pastoreiden ylimpänä kaitsijana.”

Syvällä siis käydään. Mutta ilon kautta. Tämä karnevalistinen matka kannattaa käydä. Loppuun asti.

 

Kuuntelin Risto Oikarisen Piispan äänikirjana. Se toi siihen täysin oman ulottuvuuden. Siitä suuri kiitos kirjan lukijalle Leena Nuoralle, jonka tapa lukea oli hienovireisen eläytyvää.

Arvioitu teos: Risto Oikarinen: Piispa. Otava 2021.

 

 


Hannu Kuosmanen

Kirjoittaja

Kirjoittaja on eläkkeellä olevan Kotimaan ja Uuden Suomen kirkollistoimittaja sekä autoalan toimittaja ja tiedotuspäällikkö. Hän oli 1970-luvulla myös Vartijan toimitusneuvoston jäsen.


'Surrealistisia näkyjä Helsingin piispalassa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.