Professori, opetusministeri, piispa emeritus Gustav Björkstrandin Svenska psalmförfattare iFinland on oivallinen teos suomenruotsalaisesta evankelis-luterilaisen kirkon virsiperinteestä. Virsikulttuuria lähestytään useasta perspektiivistä. Tekijä esittelee virsien historiaa, virsikirjakomiteoiden päätöksiä ja ratkaisuperiaatteita, virren esiintymistä ennen kaikkea Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suomenruotsalaisessa virsikirjassa mutta toistenkin kirkkojen kirjalaitoksissa. Historiallisesti edeten käydään läpi merkittäviempiä virsirunoilijoita ja heidän hengentuotteitaan, alkuperäisiä ja käännöksiä, mutta myös virsien melodioita ja muuta virsikulttuuritoimintaa.
Silloin kun yksittäinen virsi otetaan puheeksi, siitä ilmoitetaan alkusanat koko ensimäisen säkeen osalta. Alkusäehän toimii runon nimenä maallisessakin runoudessa, kun runo on nimetön. Virsiin viitataan paitsi alkusanoilla myös virren numerolla virsikirjassa. Yleensä käytetään tuoreinta virsikirjalaitosta, mutta tarpeen tullen ilmoitetaan myös aiempia esiintymisiä niin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kotimaisissa kuin ruotsinmaalaisissa virsikirjalaitoksissa ja myös Ruotsin kirkon virsikirjoissa. Jos virsi on käytössä vapaakirkollisten yhteisöjen laulukirjoissa, nekin mainitaan, samoin muutamien virsien osalta Norjan ja Tanskan kirkon käyttämät.
Erinomaisen antoisa ja kiintoisa tietopaketti siis näiltäkin osin. Valokuva elävöittää niitä virsirunoilijoita, joista on kirjassa oma luku, kuten myös Björkstrandista itsestään. Joku voisi jälkimmäistä asiaa kummastella, mutta ratkaisu on ymmärrettävä vallankin siksi, että tekijä pystyy virsikirjakomiteatyössä mukana olleena siten tuomaan esiin komiteatyöskentelyssä ilmenneitä, lopullisista komitean päätösratkaisuista poikkeavia kantojaan esimerkiksi virsien teksiasuista.
Uudemissa virsirunoilijoissa on naisiakin. Jo vuoden 1943 psalmbokissa olivat mukana Aina Lagus ja Greta Langenskjöld; myöhempiä naispuolisia virrensepittäjiä ovat Elly Sigfrids, Ull-Britt Gustafsson-Pensar, Gunvor Javén ja Catharina Östman. Vanhimmat virsirunoilijat ovat lähes yksinomaisesti miehiä, monet suomenkielisestäkin virsikirjasta tuttuja: Jacob Tegengren, Joel Rundt, Fredrik Gabriel Hedberg ym. sekä tietenkin Frans Michael Franzén, J. L. Runeberg ja Zacharias Topelius.
Franzén tunnetaan suomenkieliselläkin puolella erityisesti useilla sävelmillä ja ainakin kahtena suomennoksena lauletusta adventtivirrestään Bereden väg för Herran (virsikirjassa Te laaksot, notkot nouskaa ; Armas Maasalon Adventtivesperissä Tie tehkää tulla Herran). Iltavirressä När allt omkring mig vilar (Kun päivä mailleen vaipuu) esiintyy Requiem-teksteistä tuttu ikuisen valon ajatus (Lux aeterna). 1800-luvun Wallinin virsikirjassa Franzénilta oli peräti 22 virttä.
Runebergin virsirunoja on muun muassa En dyr klenod, en klar och ren (On meillä aarre verraton), jossa Sanan puhdistava vaikutus ihmishenkeen vertautuu vesilinnun sukeltamiseen. Som vattenfågeln dyker ned/ i fjärdens klara bölja/ att minsta fläck av stoft därmed/ från sina vingar skölja,/ så tvär sig anden ren och skär/ i ordets djup, det klara. – Topeliuksen tunnettu joululauluruno Gif mig ej glans, ej guld, ej prakt Jean Sibeliuksen sävelmällä on päässyt paitsi suomenruotsalaiseen ja riikinruotsalaiseen myös norjalaiseen ja jopa virolaiseen virsikirjaan. Suomenkieliseen se tuli vasta 1986, ei kylläkään tuttuna ja rakastettuna tuntemattoman tekijän suomennoksena En etsi valtaa, loistoa. Sellaisena se saa, paradoksaalista kyllä, elää jumalanpalveluskäytössäkin niin sanotuissa joululaulukirkoissa, joissa virsien sijasta veisataan joululauluja.
Pyhältä Augustinukselta tuttu ajatus elämästä matkana kuolemaan kaikuu Topeliuksen virsirunossa O mänska, har du väl rätt betänkt (Oi etkö, ihminen, muistakaan) heti ensimmäisessä säkeistössä: Med varje slag som ditt hjärta slår/ mot evigheten ett steg du går. /—/Var gagnlös dag, varje fåfäng stund, / den är ett bortlösat Herrens pund. Björkstrand ei ymmärrettävistä syistä tarjoa tästä suomenkielistä asua, joten otan oikeudekseni siteerata vuoden 1938 virsikirjaa: Jok’ainut askel sun matkallas/ on askel kohti sun kuoloas. /—/ Jok’ainut hyödytön hetkistäs/ on hukkaan tuhlattu leiviskäs. Emil August Hagforsin tanssillisen keinuvaksi muokkaama saksalainen melodia kruunaa iskevän runosanonnan.
Björkstrand mainitsee virren suomentajan olevan ’luultavasti (troligen)’ Juhani Aho ja viittaa lähteenään Tauno Väinölän teokseen Virsikirjamme virret (2008). Ei siinä ymmärtääkseni sellaista esitetä, vaan Ahon todetaan suomentaneen Topeliuksen postuumina ilmestyneen teoksen Lehtisiä mietekirjastani (Blad ur min tänkebok), jonka erään kohdan Väinölä näkee tulevan lähelle mainitun virren sanontaa. Virren suomentajaksi suomenkielinen virsikirja esittää Lauri Pohjanpään, ja suomennoksen olevan vuodelta 1923. Aho kuoli 1921.
Vanhin Björkstrandin esittelemä ruotsinkielinen virsirunoilija on Sigfrid Aronus Forsius (n. 1550–1624), jonka sukunimi Forsius tuli siitä, että hänen perheensä asutettiin tuolloin vielä kovin pikkuruiseen Helsinkiin, latinaksi Forsia (vrt. Helsingfors). Klassikko on yksi hänen ruotsintamistaan virsistäkin, jakamattoman kirkon ajoilta periytyvä Poitiers’n piispan, Veneton maakunnasta kotoisin olleen Venantius Fortunatuksen (530–609) pääsiäishymni Pange, lingua gloriosi; Upp min tunga/ att lovsjunga (alkuaan v. 1608 asussa Sjung, min tunga/ och uppklinga). Se tuli suomenkieliseenkin virsikirjaan jo 1701 ja elää siellä yhä alkusanoinaan: Nouse mieli,/ käänny kieli.
Monelle suomenkieliselle koululaiselle on laulukirjoistakin tullut tutuksi P. J. Hannikaisen iki-ihana sävellys Pyhäaamun rauha, yhäkin kuorojen ohjelmistoihin kuuluva. Teksti on Porvoon piispan Herman Råberghin runo Sabbatsmorgon stilla, ruotsinkieliseen virsikirjaankin päätynyt. Björkstrand analysoi tekstiä eläytyvästi ja ansiokkaasti: Pyhän alkaminen oli juhlahetki. Kun ehtookellot lauantai-iltana kaikuivat, miehet paljastivat päänsä, väki keskeytti työnsä ja kumartui rukoukseen. Kellot kaikuvat pyhäaamunakin. Jordens oro tystnar/ med dess jäkt och strid./ Hör hur när och fjärran/ helga klockors ljud/ kallar trötta hjärtan,/ bjuder frid från Gud. Hannikainen sävelsi ja suomensi runon jo sen ilmestymisvuonna. –
Liekö laululle sittenkin onni, ettei se päätynyt suomenkieliseen virsikirjaan.
Loppuluvussaan Björkstrand kysyy, minne virsi on menossa. Virsiä on perinteisesti osattu ulkoa. Niitä laulettiin ennen kouluissa; nyttemmin ei juuri enää virsiä opeteta, musiikkitunneillakaan. Tietous jopa tunnettujen kirjailijain virsirunotuotannosta heikkenee. Aiemmin virsiä käsiteltiin kollektiivisena kulttuuriperintönä; tekijän asema oikeuksineen on uutta. Björkstrand toteaa myös, että virsien kieli- ja runomuotoasuun kiinnitettiin huomiota, samoin dogmaattisen sisällön yhteensopivuuteen kirkon opin kanssa. Moderni aika on herättänyt kysymyksen, pitäisikö virsikirjassa olla virsiä myös epäilijöille ja etsijöille. – Esipuheessaan emeritus kertoo, kuinka hänelle tuli jo koululaisena läheiseksi virsirunous. Rakkaus siihen on kestänyt ja syventynyt tieteellisen ja muun työn kautta, mitä osoittaa uusinkin julkaisu, josta Svenska Litteratursällskapet i Finland myönsi tekijälle Tollander-palkinnon.
Arvioitu teos: Gustav Björkstrand, Svenska psalmförfattare i Finland. Kyrkohistoriska arkivet vid Åbo Akademi 2022.
