John Simon, Mahdoton sota. Kansikuva. Siltala.

Suomenjuutalaisten matka kolmeen ”erillissotaan”

”Suomen täytyy olla ainoa maa minne juutalaiset on tuotu pakolla. Muihin paikkoihin juutalaiset tulivat joko siksi, että heidät oli ajettu pois muualta koska olivat juutalaisia, tai olivat pyrkimässä jonnekin voidakseen ansaita rahaa, mutta ensimmäiset Suomeen tulleet juutalaiset olivat sotilaita, jotka marssitettiin tänne tietämättöminä edes minne olivat matkalla.”

Näin muistelee perheensä ja samalla ensimmäisten Suomeen asettuneiden juutalaisten alkuvaiheita Benjamin, täysin palvellut hatuntekijä ja sotaveteraani. Hän oli yksi niistä juutalaisnuorukaisista, jotka joutuivat jatkosodan aikana käsittämättömään tilanteeseen: he suomalaisina sotilaina sotivat yhdessä rintamassa ja yhteistä vihollista vastaan juutalaisvihamielisen Saksan kanssa. Silloinkaan juutalaiset sotilaat eivät voineet tietää, mihin olivat matkalla.

Benjaminin muistelut ja hänen perheensä tarina on yksi John Simonin kirjan Mahdoton sota – kun suomenjuutalaiset taistelivat natsi-Saksan rinnalla (Siltala 2017) pääjuonista. Kirja ei kuitenkaan ole suomenjuutalaisen veteraanin muisteluteos. Se on tietokirjan ja kaunokirjan yhdistelmä, muistelmateosten ja tutkimuskirjallisuuden sekä haastattelujen pohjalta koottu tarina, jossa fiktiiviset päähenkilöt on rakennettu todellisten henkilöiden kertomuksista ja kokemuksista ja sijoitettu oikeaan historiaan. Benjaminia ja hänen perhettään ei siis sellaisinaan ole ollut olemassa, vaan hänen kuvitteellinen kertomuksensa kulkee rinnakkain Suomen ja suomenjuutalaisten historiaa käsittelevien tietokirjallisten jaksojen kanssa.

Mahdoton sota -kirjan kirjoittaja John Simon on 25 vuotta Suomessa asunut Koneen entinen tiedottaja. Hänen kiinnostuksensa aihetta kohtaan nousi siitä merkillisestä tosiseikasta, että toisen maailmansodan aikana kansallissosialistisen Saksan rautaristeillä palkitsemien suomalaisten sotilaiden ja lottien joukossa oli myös suomenjuutalaisia. Tämä tapahtui siis samanaikaisesti, kun natsit paikallisine avustajineen murhasivat muualla Euroopassa miljoonia juutalaisia. Simon koki, että ymmärtääkseen tätä mieletöntä ja ristiriitaista asetelmaa hänen piti selvittää, miten ja mistä juutalaiset tulivat osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Kirjan päähenkilön Benjaminin ja häntä edeltäneen kahden polven elämä onkin suomenjuutalaisten historia pienoiskoossa. Se kulkee keisarillisen armeijan kasarmeilta ensin oikeudettomaksi ja pitkän kansalaisoikeustaistelun jälkeen lain edessä tasavertaiseksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa sekä lopulta taistelemaan itsenäisyydestä natsi-Saksan rinnalla.

Benjamin on keskiverto juutalaispoika Viipurista. Hänen isoisänsä Pesach oli Venäjän keisarilliseen armeijaan pakkovärvätty juutalainen nuorukainen, joka päätyi kotiseudultaan kantonistikouluun ja lopulta suorittamaan pitkää asepalvelustaan Suomen suurruhtinaskunnan alueelle. Autonomian aikana Suomessa vallitsivat Ruotsin vallan aikaiset lait, joiden mukaan juutalaiset saivat asettua asumaan vain tiettyihin Ruotsissa sijaitseviin kaupunkeihin. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla Suomessa ei siis käytännössä asunut juutalaisia.

Tsaari Aleksanteri II lyhensi palvelusaikoja ja antoi kotiutuville sotilaille luvan asettua asumaan palveluspaikkakunnilleen 1850-luvun lopulta lähtien. Päätöksen seurauksena Pesach ja hänen kaltaisensa palveluksesta vapautuneet sotilaat perheineen muodostivat suomenjuutalaisen vähemmistön. Pesach löysi ammatin käytettyjen vaatteiden korjaajana ja myyjänä. Hän eli usein toimeentulon rajamailla, kuten suurin osa tuon ajan juutalaisista. Myös hänen poikansa Mendel päätyi työskentelemään vaatteiden parissa ja oli hattutehtailijana lähellä jopa keskiluokkaistua, kunnes tsaarin Venäjän luhistumista seurannut kaaos vei sekä markkinat että yrittäjän toimeentulon. Unelma omasta yrityksestä säilyi, vaikka taloudelliset realiteetit pitivät Mendelin valmistamassa hattuja toisen palveluksessa, ammatissa, jossa jatkoi myös hänen poikansa Benjamin. Autonomian aikana ja itsenäisyyden alussa juutalaisten tie kohti suomalaisen yhteiskunnan vakavaraisempia kerroksia oli kaikkea muuta kuin helppokulkuinen.

Kenttäsynagoga Syvärinjoen rintamalla. Kuvitusta Simonin kirjasta.

Kenttäsynagoga Syvärinjoen rintamalla. Kuvitusta Simonin kirjasta.

John Simonin kirjassa fiktiivisen tarinan ja historiaosuuksien vuorottelu on taiten rakennettu. Kuvitteelliset henkilöt kohtaavat todellisia ihmisiä todellisissa tilanteissa. Benjaminin ja hänen lähipiirinsä elämät kytkeytyvät oikeastaan lähes kaikkiin niihin tapahtumiin tai ilmiöihin ja erityispiirteisiin, joista Suomen juutalaisyhteisön historia on tullut tunnetuksi. Esimerkiksi isoisä Pesach ja hänen vaimonsa Feige olivat niitä epäonnisia, jotka tarttuivat Suomen viranomaisten seulaan 1880-luvun lopulla: heidät karkotettiin 34 viipurilaisen juutalaisperheen tavoin Venäjälle. Benjaminin isä Mendel pääsi osallistumaan Helsingissä vuonna 1906 järjestettyyn kolmanteen sionistiseen konferenssiin, joka loi uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.

Benjaminin ystävä ja kilpakosija David oli puolestaan yksi niistä Helsingin juutalaisnuorista, jotka kutsuttiin syksyllä 1938 Abraham Stillerin avuksi Helsingin satamalaiturille kantamaan natsien juutalaisvainoja paenneiden vähäisiä matkatavaroita. David tyrmistyi muiden läsnäolijoiden tapaan, kun sisäministeri Urho Kekkosen päätöksellä Suomi kieltäytyi ottamasta vastaan juutalaispakolaisia. Siis myös niitä, jotka olisivat todistettavasti olleet vain kauttakulkumatkalla.

John Simon käy kirjassaan läpi koko suomenjuutalaisten historian pääpiirteet aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Koska kirjoittaja on tietoinen myös alan uusimman tutkimuksen tuloksista, voi Mahdotonta sotaa lukea yleistajuisena päivityksenä vuonna 1989 julkaistuun Taimi Torvisen kirjaan Kadimah – Suomen juutalaisten historia.

Simonin kirja tuo osansa Suomen ja suomenjuutalaisten sekä Euroopan ja holokaustin historiaan liittyvään merkilliseen ja kiistanalaiseen kysymykseen: voiko oikeasti olla niin, että Suomi ja Suomen suhtautuminen juutalaisiinsa oli toisen maailmansodan aikana poikkeustapaus? Onko mahdollista, että sama maa, johon juutalaiset tuotiin pakolla, oli mahdollisesti ainut valtio Euroopassa, joka ei suostunut heitä luovuttamaan edes vaatimusten edessä?

Yksiselitteistä vastausta ei ole. Suomi luovutti natseille juutalaisia, muttei suomenjuutalaisia. Toisaalta on kysyttävä, johtuiko tämä suomalaisten johtajien itsenäisestä ja vankasta tahdosta vai ulkopuolisista olosuhteista, kuten sodan kehityksestä Saksan vääjäämättömän tappion suuntaan. Kansallissosialistien organisoima kansanmurhakoneistohan toimi täydellä voimallaan vasta siinä vaiheessa, kun Suomen sotajohdollekin oli käynyt selväksi, että Saksa tulisi häviämään sodan. Kun pohditaan Suomen suhtautumista juutalaisiin, ei toisen maailmansodan dynamiikkaa eikä sen sotahistoriallista tulkintaa voida ohittaa.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa vallitsevaksi jatkosodan tulkinnaksi muodostui kylmän sodan aikaiseen tasapainotteluun poliittisesti soveltuva erillissotateoria: Suomi kävi omaa sotaansa Saksan rinnalla, olihan mailla yhteinen vihollinen. Kun tilanne kehittyi ei-toivottavaan suuntaan, kääntyi armeijamme vastentahtoisesti ja liian voimakkaan vastustajan vaatimuksesta luhistumistaan odottavaa Saksaa vastaan. Suomi saavutti erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa loppukesästä 1944 ja saksalaiset ajettiin maasta pois.

Jälkikäteen tarkasteltuna tätä tulkintaa on perusteltu muun muassa valinnalla, johon Suomi tahtomattaan joutui: valitsemaan kansallissosialismin ja kommunismin välillä. Valinnan tulos ei sisällissodan ja talvisodan jälkeisessä Suomessa ollut yllättävä. Stalinin ja Hitlerin diktatuurien väliltä Suomi valitsi Hitlerin. Kommunisteja vastaan Suomessa oli sodittu jo kahdesti, niinpä kumppaniksi kelpasi kansallissosialistinen Saksa.

Myös Benjaminin tarina on eräänlainen kertomus erillissodasta. Oikeastaan se huipentuu kolmen ”erillissodan” ristiriitaan, joista ensimmäinen on edellä kuvattu yhteinen suomalaisten sota Saksan rinnalla. Toisena ”erillissotana” voi nähdä suomenjuutalaisten sodanaikaisen aseman erotettuna muista suomalaista. Antisemitismistä kiehuvan Saksan kanssa lisääntynyt yhteistyö sekä Wehrmachtin läsnäolo Suomessa heittivät synkän varjon tulevaisuuden ylle, olisi sodan tulos mikä tahansa. Suomenjuutalaiset, varsinkin ne jotka eivät taistelleet rintamalla, saivat sota-ajan sensuurista huolimatta tietoa siitä, mitä juutalaisille tapahtui Saksassa sekä miehitetyillä alueilla.

Vaara ei rajoittunut Suomessa toteutettuihin ihmisluovutuksiin. ”Jos Saksa voittaa, ja meidät tuhotaan, Saksa kohdistaa vihansa ainoastaan juutalaisiin ja mustalaisiin ja niin poispäin. Mutta jos Venäjä voittaa, se olisi onnettomuus koko Suomen maalle. Silloin olisimme tasavertaisia”, kuten Viipurin juutalaisen seurakunnan viimeinen puheenjohtaja varatuomari Samuel Maslovat kuvasi tilannetta. Suomenjuutalaisilla oli myös oma, muista suomalaisista erillinen asetelmansa sodassa.

Kolmas ”erillissota” liittyy suomenjuutalaisten tulkintaan erotettuna kaikista muista juutalaisista. Sota oli suomenjuutalaisille jotain täysin muuta, jos heitä verrataan minkä tahansa toisen eurooppalaisen maan juutalaisiin. Tähän liittyen Simon käsittelee kirjassaan esimerkiksi sitä mahdollisuutta, että suomenjuutalaiset saattoivat sotia omia sukulaisiaan vastaan, olihan neuvostoarmeijassa paljon juutalaissotilaita ja suomenjuutalaisten juuret Venäjällä. Toisaalta saksalais-suomalaisen armeijan menestys tarkoitti samalla niin sanotun lopullisen ratkaisun etenemistä. Mitä kauemmin Suomi auttoi Saksaa pysymään pystyssä ja pidätteli neuvostojoukkoja pohjoisessa, sitä pidempään löivät liekit keskitysleirien krematorioista. Onkin ymmärrettävää, että tätä mahdotonta ja epäinhimillistä asetelmaa on pakko tarkastella rajatusta näkökulmasta.

Näiden subjektiivisten tulkintojen traagisuus on siinä, että näkökulman muutos tuottaa toisenlaisen tuloksen. Moni nykytutkija on perustellusti asettanut Suomen erillissotateorian kyseenalaiseksi, jälkeenpäin rakennetuksi ja poliittisesti motivoiduksi tulkinnaksi. Varsinkin ulkoapäin tarkasteltaessa Suomi lähti tietoisena hyökkäyssotaan Saksan rinnalla, eikä voi lopputuloksen tai poliittisten tulkintojen vuoksi väistää vastuutaan. Vaikka ylipäällikkö Mannerheim pysäytti Suomen armeijan hyökkäyksen Leningradin puolustuksen ulkoringille eikä halunnut näin osallistua kaupungin varsinaiseen piiritykseen, tapahtui Suomen irtautuminen yhteisrintamasta Saksan heikentymisen ja häämöttävän tappion vuoksi. Sodan toisenlainen lopputulos olisi todennäköisesti johtanut myös toisenlaiseen tulkintaan.

Sama koskee suomenjuutalaisten asemaa muiden suomalaisten rinnalla. John Simon mainitsee kirjassaan kaksi tähän aiheeseen liittyvää tutkija Simo Muirin viimeaikaisista tuloksista nousevaa huomiota: useista lähteistä on löytynyt tietoa siitä, että tilanteen niin vaatiessa suomenjuutalaiset olivat varautuneet pakenemaan Suomesta. Esimerkiksi joidenkin kalastajien kanssa oli sovittu tarvittaessa pikaisestakin venekyydistä Ruotsin puolelle. Toisaalta aika ja realiteetit muuttavat tulkintaa. Suomessa koettua uhkaa ei haluttu korostaa enää tilanteen lauettua, eikä suomalaisten natseille luovuttamien juutalaisten kohtaloa haluttu mukaan mahdolliseen sotarikosoikeudenkäyntiin. Niinpä Helsingin juutalaisen seurakunnan keskuslautakunta laati lokakuussa 1944 muistion, jossa se korosti Suomen myönteistä suhtautumista juutalaisvähemmistöönsä. Suomalaiset viranomaiset olivat muistioon tyytyväisiä, eikä suomenjuutalaisia voitu sodan jälkeen syyttää juutalaisvastaisia toimia korostavien huhujen levittämisestä.

John Simon, Mahdoton sota. Kansikuva. Siltala.

John Simon, Mahdoton sota. Kansikuva. Siltala.

Mahdoton sota -kirja päättyy kuvaukseen, jossa Benjamin matkustaa vuosikymmeniä myöhemmin Israeliin juutalaisten sotaveteraanien tapaamiseen. Hän joutuu kohtaamaan toisen maailmansodan aikana neuvostoarmeijassa palvelleita juutalaisia, joiden näkökulma Suomen ja suomenjuutalaisten asemaan on aivan toinen. Suomalaiset olivat heille vihollisia, jotka olivat liittoutuneet juutalaisia tuhoavan hirmuvallan kanssa. Benjamin uskoo toimineensa oikein suomalaisena, mutta miten hän perustelee kaiken juutalaisena?

Vaikka John Simonin kaunokirjalliset osiot ovat välillä hieman kömpelöitä, hän kykenee tavoittamaan niissä paljon olennaista ja elävöittämään aiheeseen liittyviä järkyttäviä ristiriitoja. Hänen kirjansa onkin monitahoisen ja vaikean historian kuvauksena onnistunut. Se ei pyri esittämään eheää ja särötöntä kuvaa ajasta, jolloin niin moni tapahtuma olisi voinut päättyä aivan toisin. Kirjan päähenkilöiden keskustelujen kautta kuullaan myös Suomessa harvinaisempia äänenpainoja. Kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus, ja Simon jättäytyy diplomaattisesti tutkimuksellisten kiistakysymysten ulkopuolelle. Tarkoista sanavalinnoista voi kuitenkin päätellä sen, ettei keskustelua Suomen ja suomenjuutalaisten sota-ajan historiasta ole vielä käyty loppuun.

Arvioitu teos: John Simon: Mahdoton sota – kun suomenjuutalaiset taistelivat natsi-Saksan rinnalla (Siltala 2017, 591 s.)

 


Paavo Ahonen

Kirjoittaja

Paavo Ahonen asuu Lapalien kylällä Lieksassa, jossa hän kalastaa, hoitaa lampaita ja tutkii kirkollista antisemitismiä.


'Suomenjuutalaisten matka kolmeen ”erillissotaan”' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.