Outi Salovaaran artikkeli Long Playssa.

Suomen ortodoksinen kirkko on yhä kriisissä

Suomen ortodoksisessa kirkossa on paljon hyvää. Vakavia ongelmia on kuitenkin myös. Itse puhun kriisistä.

Kriisin yleismääritelmä sopii tilanteeseen hyvin. ”Kriisi on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi”, selittää Wikipedia.

Vuoden aikana on mediassa ilmestynyt useita juttuja erityisesti kirkon hallinnon ja johdon ongelmista. Jutut ovat olleet aiheesta. Monet virheistä ja väärinkäytöksistä ovat olleet aikamoisia.

Outi Salovaaran Long Playn juttu “Monia armorikkaita vuosia” oli alku. Lukuisia muita juttuja ilmestyi sittemmin, muun muassa Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Viimeksi mainitussa ilmestyi taannoin Tommi Niemisen ansiokas laaja juttu “Kolmen piispan skisma”. Valtiotieteellisen yhdistyksen lehti Politiikasta käsitteli samoihin aikoihin raadissa monipuolisesti kriisiä jutussaan “Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa”.

Salovaara totesi Long Playn juttunsa sivuhuomiossa, että kirkossa on tullut tavaksi “pimittää julkisia asiakirjoja perusteetta jopa koomisuuteen asti”. Hänen mukaan se “lienee osa yleistä keskustelemattomuuden ja pimittämisen kulttuuria”.

”Avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen on jokaisen kirkkoherran, piispan ja papin asia”, Salovaara tähdensi.

YLE:n otsikko vuosien takaa on harvinaisen surullinen. Siihen kiteytyy paljon. Tapahtumat ovat esillä Salovaaran jutussa. Kaikki on siinä pettänyt. ”Ortodoksien kirkkoherra hukkasi kuitit, laiminlöi työnsä ja katosi maisemista – seurakuntalaiset joutuivat siivoamaan sotkut”, kuului otsikko.

Vuoden takainen Salovaaran juttu sai aikaan kolme puheenvuoroa, nopeaan tahtiin. Tämä korostaa jutun käänteentekevyyttä.

Arkkipiispa kommentoi ensin ja myöhemmin myös suurimpien seurakuntien johtajat. Kaikki kertoivat olevansa sitoutuneita uudistuksiin ja muutoksiin.

Hyvällä hallinnolla on myös hengellinen ulottuvuus. “Jotta voimme edistää kirkon hengellistä elämää, meidän on kyettävä vastaamaan myös meille julkisoikeudellisena yhteisönä asetettuihin vaatimuksiin”, tähdensi arkkipiispa hyvin.

Julkisoikeudellisen yhteisön vaatimukset eivät ole uusia. Eikä niitä onneksi tarvitse keksiä uudelleen.

Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, tai olla lisäkoulutuksen varassa, että vaikkapa asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia, pöytäkirjojen tulee olla ymmärrettäviä, ja määräaikaisille työsopimuksille tulee olla lailliset perusteet.

Hallinnon uudistus tai syvempi toimintakulttuurin asennemuutos ovat sitten ihan oma lukunsa. Toivottavasti molemmissa edetään.

Kaikki jäsenet ovat kutsuttuja mukaan muutokseen. Yksittäisten jäsenten pienisuuri osallistuminen olisi elintärkeä kirkolle. Tämä ei rajoitu vain kriiseihin. Eihän kirkko oikein ole kirkko ilman jäseniään. Se jäsentyy jäsenissään.

Yksi edellytys tälle on kirkon ja sen seurakuntien vilpitön halu olla avoimia ja läpinäkyviä.

Lähtökohtaisesti on ”sopivin tavoin annettava riittävät tiedot yleistä mielenkiintoa herättävistä vireillä olevista seurakunnan asioista, niitä koskevista suunnitelmista, asioiden käsittelystä ja tehdyistä ratkaisuista”, kuten sekä ortodoksinen että luterilainen kirkkojärjestys asian asiallisesti ilmaisee.

Tietoa ei siis tule antaa mahdollisimman vähän ja välttelevästi vaan riittävästi ja sopivin tavoin. Avoimuus on jotakin ihan normaalia.

Jäsenet saavat odottaa hyvää, palvelevaa, vastuullista ja ammattimaista toimintaa kirkolta ja sen seurakunnilta.

Tällainen toiminta vahvistaisi luottamusta ja loisi toivoa. Puhe Jumalasta olisi myös silloin paljon uskottavampaa.

 

Katso myös: Lars Ahlbäck, Suomen ortodoksinen kirkko on kriisissä. Vartija 7.12.2020.

Artikkelikuvassa Outi Salovaaran Long Play -jutun kansikuva.


Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.