Uspenskin katedraali. Kuva: Wikipedia.

Suomen ortodoksinen kirkko on kriisissä

Tämän saa sanoa ääneen, ilman että se nähdään kirkon pilkkana.

Se on hyvä tehdä selväksi heti alkuun, ihan teologisesti.

“Kirkko on jumalihmisen Kristuksen ruumiina itse jumalinhimillinen. Vaikka Kristus on täydellinen jumalihminen; kirkolla ei kuitenkaan vielä ole täydellistä jumalihmisyyttä. Se taistelee maan päällä synnin kanssa. Kirkon inhimillinen luonto on jumaluuteen sisäisesti liittyneenäkin kaukana siitä, että se kaikessa ilmaisisi ja vastaisi Kristusta.”

Khaled Anatolios on aiheesta huomauttanut, että kirkossa Kristuksen “jumalallinen uskollisuus usein kohtaa inhimillistä epäonnistumista ja petosta”.

Ylempi lainaus on Venäjän ortodoksisen kirkon virallisesta yhteiskuntaopista, ihan sen teologisesta aapisosasta.

Kyse ei siis ole jostain pehmoisesta teologiasta.

Anatolios osaltaan muistuttaa, että vain Kristuksessa jumalallinen ja inhimillinen on yhdistynyt hypostaattiseksi unioksi. Samaa ei voi sanoa kirkosta.

Kirkko on sekä hyvässä että pahassa kirkko. Myös silloin kun se on ”kaukana siitä, että se kaikessa ilmaisisi ja vastaisi Kristusta”.

Kirkolla on merkittävä rooli ortodoksisessa kristinuskossa. Kirkollisuus on läsnä kaikessa.

On siksi täysin ymmärrettävää, että kirkosta halutaan lähtökohtaisesti ajatella hyvää.

Ongelmaksi tämä kuitenkin muuttuu, kun aletaan vaikenemaan ongelmista.

Ongelmia on riittänyt hallinnon, talouden, johtamisen ja työhyvinvoinnin alueilla. Moraaliset ja hengelliset ongelmat ovat oma lukunsa.

Vuosien ja ehkä vuosikymmenten ajan Suomen ortodoksisessa kirkossa on vaiettu. On jopa puhuttu vaikenemisen kulttuurista. Pinnan alla on myös pelokas ilmapiiri.

Myönteinen julkisuuskuva on osaltaan edesauttanut vaikenemista. Se on ollut omanlaisensa riippuvuuden kierre.

Tilanne on nyt kriisiytynyt. Ongelmia ei enää saada pysymään piilossa. Toki kirkon viestintä yrittää käskystä pitää jonkinlaista kulissia pystyssä.

Tässä vaiheessa vaikeneminen on valinta. Juuri se mahdollistaa paljon. Erityinen vastuu on papistolla.

Kirkon jäsenillä on täysi oikeus todeta, että nyt riittää. Heitä ei tule tästä vihjailevasti leimata ulkopuolisiksi.

Keskustelu ei aina ole nättiä. Se kuuluu asiaan. Kirkon johdon ja vastuuhenkilöiden tulee sen kestää. Se kuuluu asemaan ja nykyiseen somettuneeseen maailmaan.

Syksyllä piispat joutuivat Konstantinopolin patriarkan kuultavaksi. Kyse oli historiallisesta tapahtumasta. Toki tätäkin yritettiin viestinnällisesti vääntää mieleiseksi.

Median syyttäminen disinformaatiosta oli säälittävää. Ei media siitä pelästy, pikemminkin innostuu.

Kriisi on ilmeinen. Se on kuitenkin mahdollisuus. Se on latteutenakin totta.

Itse olen aika kyyninen, erityisesti kirkon suhteen laitoksena. Kuitenkin jaksan yhä toivoa, että joku johdossa ottaisi kopin kriisistä.

Kriisin avoin myöntäminen olisi ratkaiseva alku. Ei selityksiä, eikä teflonteologiaa.

Tarjolla olisi, uskallan jopa väittää, historian kirjoihin jäämistä. Tällä hetkellä historiaan on piirtymässä nolo luku kirkon johdon pienuudesta.

Kriisin muodostaneet kasautuneet ongelmat eivät tietenkään niiden pelkällä myöntämisellä häviä.

Ongelmat vaativat muutoksia. Paljon on tehtävä työtä. Ehkä henkilövaihdoksia. Aivan varmasti ulkopuolinen apu on myös tarpeen.

Ymmärrän hyvin, että mukana on henkilökemioita. Ihmiset eivät myöskään mielellään myönnä mokanneensa.

Alku on vaikein.

Luulen, että kriisin myöntämiseen vastattaisiin laajalti myötätunnolla ja ymmärryksellä.

Vaihtoehto on jatkaa tuttuun tyyliin. Vaikenemalla.

 

Artikkelikuvassa Uspenskin katedraali.


Avatar photo

Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on sairaanhoidon opiskelija ja teologian maisteri.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.