Uspenskin katedraali. Kuva: Wikipedia.

Suomen ortodoksinen kirkko on kriisissä

Tämän saa sanoa ääneen, ilman että se nähdään kirkon pilkkana.

Se on hyvä tehdä selväksi heti alkuun, ihan teologisesti.

“Kirkko on jumalihmisen Kristuksen ruumiina itse jumalinhimillinen. Vaikka Kristus on täydellinen jumalihminen; kirkolla ei kuitenkaan vielä ole täydellistä jumalihmisyyttä. Se taistelee maan päällä synnin kanssa. Kirkon inhimillinen luonto on jumaluuteen sisäisesti liittyneenäkin kaukana siitä, että se kaikessa ilmaisisi ja vastaisi Kristusta.”

Khaled Anatolios on aiheesta huomauttanut, että kirkossa Kristuksen “jumalallinen uskollisuus usein kohtaa inhimillistä epäonnistumista ja petosta”.

Ylempi lainaus on Venäjän ortodoksisen kirkon virallisesta yhteiskuntaopista, ihan sen teologisesta aapisosasta.

Kyse ei siis ole jostain pehmoisesta teologiasta.

Anatolios osaltaan muistuttaa, että vain Kristuksessa jumalallinen ja inhimillinen on yhdistynyt hypostaattiseksi unioksi. Samaa ei voi sanoa kirkosta.

Kirkko on sekä hyvässä että pahassa kirkko. Myös silloin kun se on ”kaukana siitä, että se kaikessa ilmaisisi ja vastaisi Kristusta”.

Kirkolla on merkittävä rooli ortodoksisessa kristinuskossa. Kirkollisuus on läsnä kaikessa.

On siksi täysin ymmärrettävää, että kirkosta halutaan lähtökohtaisesti ajatella hyvää.

Ongelmaksi tämä kuitenkin muuttuu, kun aletaan vaikenemaan ongelmista.

Ongelmia on riittänyt hallinnon, talouden, johtamisen ja työhyvinvoinnin alueilla. Moraaliset ja hengelliset ongelmat ovat oma lukunsa.

Vuosien ja ehkä vuosikymmenten ajan Suomen ortodoksisessa kirkossa on vaiettu. On jopa puhuttu vaikenemisen kulttuurista. Pinnan alla on myös pelokas ilmapiiri.

Myönteinen julkisuuskuva on osaltaan edesauttanut vaikenemista. Se on ollut omanlaisensa riippuvuuden kierre.

Tilanne on nyt kriisiytynyt. Ongelmia ei enää saada pysymään piilossa. Toki kirkon viestintä yrittää käskystä pitää jonkinlaista kulissia pystyssä.

Tässä vaiheessa vaikeneminen on valinta. Juuri se mahdollistaa paljon. Erityinen vastuu on papistolla.

Kirkon jäsenillä on täysi oikeus todeta, että nyt riittää. Heitä ei tule tästä vihjailevasti leimata ulkopuolisiksi.

Keskustelu ei aina ole nättiä. Se kuuluu asiaan. Kirkon johdon ja vastuuhenkilöiden tulee sen kestää. Se kuuluu asemaan ja nykyiseen somettuneeseen maailmaan.

Syksyllä piispat joutuivat Konstantinopolin patriarkan kuultavaksi. Kyse oli historiallisesta tapahtumasta. Toki tätäkin yritettiin viestinnällisesti vääntää mieleiseksi.

Median syyttäminen disinformaatiosta oli säälittävää. Ei media siitä pelästy, pikemminkin innostuu.

Kriisi on ilmeinen. Se on kuitenkin mahdollisuus. Se on latteutenakin totta.

Itse olen aika kyyninen, erityisesti kirkon suhteen laitoksena. Kuitenkin jaksan yhä toivoa, että joku johdossa ottaisi kopin kriisistä.

Kriisin avoin myöntäminen olisi ratkaiseva alku. Ei selityksiä, eikä teflonteologiaa.

Tarjolla olisi, uskallan jopa väittää, historian kirjoihin jäämistä. Tällä hetkellä historiaan on piirtymässä nolo luku kirkon johdon pienuudesta.

Kriisin muodostaneet kasautuneet ongelmat eivät tietenkään niiden pelkällä myöntämisellä häviä.

Ongelmat vaativat muutoksia. Paljon on tehtävä työtä. Ehkä henkilövaihdoksia. Aivan varmasti ulkopuolinen apu on myös tarpeen.

Ymmärrän hyvin, että mukana on henkilökemioita. Ihmiset eivät myöskään mielellään myönnä mokanneensa.

Alku on vaikein.

Luulen, että kriisin myöntämiseen vastattaisiin laajalti myötätunnolla ja ymmärryksellä.

Vaihtoehto on jatkaa tuttuun tyyliin. Vaikenemalla.

 

Artikkelikuvassa Uspenskin katedraali.


Lars Ahlbäck

Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


'Suomen ortodoksinen kirkko on kriisissä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 9.12.2020 @ 9.53 Felix

    Mitä ovat ortodoksisen kirkon ”moraaliset ja hengelliset ongelmat”?

    Kirjoitus on kiinnostava, mutta minulle ei-ortodoksi na jäi vähän epäselväksi, mikä tai ketkä tarkasti ottaen ovat ajaneet ortodoksisen kirkon kriisiin.

    Vastaa

    • 9.12.2020 @ 13.54 Lars Ahlbäck

      ”Ongelmia on riittänyt hallinnon, talouden, johtamisen ja työhyvinvoinnin alueilla. Moraaliset ja hengelliset ongelmat ovat oma lukunsa.”

      ”Moraaliset ja hengelliset ongelmat” ovat viittaus siihen, että mukana on myös syvempiä syitä kriisiin. Kaipa silloin voitaisiin puhua perinteisesti synneistä ja siitä kuinka kirkko ”taistelee maan päällä synnin kanssa”. Se siis kamppailee myös itse synnin kanssa ja on siksi ”kaukana siitä, että se kaikessa ilmaisisi ja vastaisi Kristusta”.

      Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Pekka Metson puheenvuoro on lukemisen arvoinen. Ks. https://ortodoksistenpappienliitto.files.wordpress.com/2020/10/suomen-ortodoksinen-kirkko-nyt_pekka_metso_alustus.pdf

      Vastaa

      • 11.12.2020 @ 22.13 Felix

        Lars,

        Ilmeneekö ortodoksisen kirkon (tai muiden kirkkojen) syntisyys ja vajavaisuus myös sen uskonkäsityksissä, moraalikäsityksissä ja tavassa viettää viettää liturgiaa? Voiko kirkko opettaa jossain kohtaa väärin Jumalan olemuksesta ja tahdosta, Raamatusta ja ihmisyydestä?

        Vai ilmeneekö kirkon syntisyys ja vajavaisuus vain teologisesti periferisillä alueilla, kuten hallinnossa, talousasioissa ja johtamistavoissa?

        Vastaa

      • 12.12.2020 @ 18.50 Lars Ahlbäck

        ”[K]irkko on erehtymätön vain ’täyteydessään’ […], joka muodostuu paikallisseurakuntien globaalista yhteydestä”, toteaa arkkipiispa Leo (Ortodoksisen kirkon opinkäsityksiä, 2017).

        Venäjän ortodoksinen kirkko totesi vuonna 2020, että ”kirkko Kristuksen yhtenäisenä ruumiina ei voi tehdä syntiä tai erehtyä”.

        Nämä ovat pari esimerkkiä viime vuosilta opetuksesta ortodoksisen kirkon erehtymättömyydestä. Niissä on paljon pohdittavaa.

        Ortodoksinen kirkko ei varmasti itse käyttäisi sanoja ”syntinen kirkko” itsestään. Ei edes mainitsemasi teologisesti perifeerisissä asioissa.

        Ei edes katolinen kirkko niin tee, vaikka se opettaa näin: ”Kristus […] oli ’pyhä, viaton ja tahraton’ (Hepr. 7:26) eikä synnistä mitään tiennyt (2 Kor. 5:21) […] kun taas Kirkko sulkee syntisiä omaan helmaansa, on samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistuksen tietä.” (Lumen Gentium, 8.)

        P.S. Pohdin syntistä kirkkoa äskettäin täällä https://www.kotimaa.fi/blogit/meidan-syntimme-ovat-kirkon-synteja/

        Vastaa

        • 22.2.2021 @ 13.50 Esko-P. Jormalainen

          Siinähän se suurin ongelma on. Kun joku, vaikkapa kirkko, julistautuu erehtymättömäksi, paradoksi toteutuu – kirkko erehtyy pitämään itseään erehtymättömänä!

          Vastaa

  2. 13.12.2020 @ 9.06 Felix

    Syntisyys ja erehtymättömyys eivät vain oikein sovi yhteen. Kirkon olisi oltava aidosti jompaakumpaa. Tuntuu siltä, että tradition nimeen vannovat kirkot puhuvat aina tilanteen ja tarpeen mukaan, vailla johdonmukaisuutta, kirkon erehtymättömyydestä tai syntisyydestä.

    Ongelmallista on myös väittää, että kokonaiskirkko on aina synnitön ja erehtymätön mutta sen yksittäiset jäsenet eivät koskaan. Miten kirkko voisi olla enemmän kuin osiensa summa?

    Vastaa

    • 13.12.2020 @ 13.34 Lars Ahlbäck

      Aiheellinen on huomiosi. Kiitos siitä.

      Niissä on paljon pohdittavaa -lauseeni yllä oli (kömpelö) tapa todeta suunnilleen samaa. Pulmia riittää.

      Jännite on ollut kristinuskon mukana koko ajan. Kirkkohistoria on täynnä pohdintaa (ja vääntöä) siitä. Eikä se myöskään ole yksin perinteisten kirkkojen pulma.

      Oma lukunsa on kirkon moniulotteisuus. Kuulema vain UT:ssa on yli 90 kuvausta kirkosta. Teologian myötä niitä on tullut lisää, eikä loppua näy. Osa on hyviä ja osa ontuvampia. En esim. ymmärrä, mitä ortodoksiteologi Cyril Hovorun tarkoittaa kutsumalla kirkkoa ”a … spherical living reality”.

      Vastaa

  3. 13.12.2020 @ 20.26 Felix

    Mielestäni jännite syntisyyden ja erehtymättömyyden välillä on sikäli vain perinteisten kirkkojen ongelma (tarkoitan siis kirkkoja ja kristinuskon suuntauksia, jotka uskovat saaneensa haltuunsa valmiin, kattavan ja erehtymättömän totuuden Jumalasta ja luodun todellisuuden luonteesta), että ainoastaan niiden itseymmärrykseen kuuluu piinkova usko oman yhteisön kollektiiviseen erehtymättömyyteen ja synnittömyyteen ja ”uskon talletuksen” muuttumattomuuteen.

    Liberaaleissa ja progressiivisissa kristinuskon muodoissa, joita esiintyy lähinnä protestanttisuuden piirissä, voidaan avoimesti ja kriisiytymättä myöntää, etteivät kirkko ja sen traditiot (Raamattu mukaan lukien!) ole millään tavalla synnittömiä ja erehtymättömiä. Niiden pyhyys, jos sellaista on, ilmenee aivan muulla tavoin. Kirkkoa ja sen traditioita saa tarpeen tullen ja perustelluista syistä kritikoida ja modifioida. Se voi joskus merkitä sovinnaisten ja oikeaoppisina pidettyjen uskomusten ja moraalikäsitysten radikaalia uudelleenarviointia ja romuttamista. Kristinusko nähdään kehittyvänä ja erilaisia metamorfooseja läpikäyvänä hengen liikkeenä, joka ei missään nimessä ole tullut valmiiksi 300-luvulla tai myöhemminkään.

    Tästä ei seuraa, että jokin aika, esim. meidän aikamme, korjaa menneen ajan teologiset vääristymät lopullisella tavalla. Kukin aika korjaa vain sen, mikä sillä hetkellä näyttää parhaan tiedon ja kokemuksen – joka on kumuloituvaa pääomaa – vastaiselta. Mitään ajattomampia, kattavampia ja objektiivisempia Totuuksia on aikaan ja paikkaan sidotun, äärellisen ihmisen turha metsästää ja kuvitella saaneensa haltuun.

    Vastaa

    • 13.12.2020 @ 21.46 Lars Ahlbäck

      Kiitos kommentista. Osaltani joudun lopettamaan. Vuorotyö hoitoalalla vie osansa.

      Huomiosi ovat mielenkiintoisia, mutta jo aika lailla etäällä Suomen ortodoksisen kirkon kriistä.

      Se ja muut perinteiset kirkot elävät mainitussa jännitteessä, riippumatta onko jossain muualla vapaampaa tai miten siellä kristinusko nähdään.

      Vastaa

      • 13.12.2020 @ 23.49 Felix

        Joo, ihan totta. Tekstini meni kyllä off topic. Pahoitteluni ja kiitos vastauksista – ani harva artikkelin kirjoittaja täällä vaivautuu kommentoimaan ja keskustelemaan yhtään mitään.

        Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.