Kai Sadinmaan erottaminen pappisvirasta on taas nostanut esiin Suomen luterilaista kirkkoa vaivaavat ongelmat ja ristiriidat. Sadinmaa on jo pidempään harjoittanut kansalaistottelemattomuuskampanjaa piispoja vastaan. Nyt valtaapitävät iskivät takaisin erottamalla Sadinmaan papinvirasta, koska hän oli kyseenalaistanut kirkon virkahierarkian ja kiistänyt pappien yksinoikeuden jakaa ehtoollista.
Luterilaista kirkkoa vaivaa joukko päällekkäisiä kirkon, yhteiskunnan ja valtion suhdetta koskevia ongelmia. Perusongelmana on se, että kirkko ei ole missään vaiheessa päässyt irti sääty- ja maalaisyhteiskunnan patriarkaalisuudesta, turvallisuushakuisesta hengellisyydestä ja pyrkimyksistä hengellisen esivallan asemaan. Tämän seurauksena kirkko on osoittautunut kyvyttömäksi mukautumaan modernisoituvaan yhteiskuntaan, ja reformaation opit uskonsisältöjen ensisijaisuudesta ja yleisestä pappeudesta on vesitetty.
Suomen luterilainen kirkko on ajautunut takalukkoon, kun arvojen liberalisoitumisesta johtuvat kulttuurisodat ovat halvaannuttaneet kirkollisen demokratian määräenemmistösäädösten takia. Tämän seurauksena eri kirkolliset toimijat ovat tuoneet takaisin vanhojen kirkkojen tyylisen vaatimuksen kirkollisesta auktoriteetista, joko hallitakseen sisäisiä kiistoja tai palauttaakseen opillisen ja eettisen konservatismin.
Nämä muutokset ovat erityisen tuhoisia, koska Suomen luterilainen kirkko on jo pitkään ollut hiekalle rakennettu temppeli. Kirkko on osin menettänyt evankeliumiin nojaavan identiteettinsä, koska se on oikeuttanut itsensä siirtymäriittejä tarjoavana kansankirkkona evankeliumin, kristillisen maailmankuvan ja hengellisyyden tarjoaman uskonnollisen sisällön sijasta. Nykyisin kirkko on ajautunut toksiseen yhdistelmään opillista liberalismia ja rakenteellista konservatismia.
Kirkollinen valtatyhjiö on täyttynyt autoritaarisella piispanvallalla, kun piispat hallitsevat kirkkoa ukaaseilla Weimarin tasavallan malliin. Voidaankin sanoa kirkon joutuneen Weimarin vankeuteen, kun piispat johtavat sitä poikkeustilavaltuuksin, ja korkeakirkollisuus kierouttaa jo kirkon keskeisiä oppeja.
Asioiden ei tarvitsisi olla näin. Sekularisaatio etenee, kun kirkko tarjoaa edelleen perinteisiin ja siirtymäriitteihin nojaavaa turvallisuushakuista hengellisyyttä. Aiemmin kirkko pystyi tarjoamaan hengellistä turvaa elämän epävarmuudesta johtuvaan jatkuvaan sielunhätään. Sekularisaatio liittyykin juuri tällaisesta eksistentiaalisesta turvattomuudesta vapautumiseen.
Elin- ja sivistystason kasvu on poistanut elämän epävarmuuden aiheuttaman ahdistuksen ja vapauttanut ihmiset ajattelemaan itse, mikä on johtanut arvojen liberalisoitumiseen. Hyvinvointivaltio on myös korvannut uskonnollisen perinteen aseman turvan tarjoajana. Kirkko olisikin voinut pelata kätensä toisin ja tarjota ihmisille merkitystä elämään uskon tarjoaman vision kautta, rakennuspuita oman moraalisen identiteetin rakentamiseen Jeesuksen tarjoamien mallien pohjalta, näihin nojaavan yhteisön ja kristillisen humanismin arvoja esimerkiksi diakonian keinoin toteuttavan yhteiskunnallisen tahon.
Kirkon riidat ovat niin pahoja, että kirkkoa yhdistää enää valtiokirkkostatus. Lopputuloksena on valtaorientoitunut korkeakirkollisuus, jossa tavoitteena nähdään lähinnä kirkollisen auktoriteetin ja kirkollisverojen takaaminen.
Liberalismi vs. konservatismi?
En pyri asemoimaan tässä kirjoituksessa itseäni liberaali/konservatiivi-akselille, vaikka positioni on monella tavoin autoritaarisen uuskonservatismin vastainen. Ehkä lähin analogiani on politiikassa autoritaarista oikeistoa liberaalioikealta ja perusarvoista käsin kritisoiva Kirsi Piha. Kirjoitussarja pyrkii taustoittamaan eri liberalismin ja konservatismin muotojen sijoittumista yhteiskunnan murrokseen. Kärjistäen sanottuna:
1) Opillinen liberalismi sovittaa kristinuskon 1700- ja 1800-lukujen valistuksen maailmankuvaan, kun taas opillinen konservatismi pitää kiinni joko kirkkoisistä (”klassinen kristinusko”) tai 1600-luvun puhdasoppisuudesta (”tunnustuksellisuus”). Konfliktina on kristinuskon ja valistuksen maailmankuvien vastakkainasettelu.
2) Arvoliberalismi hyväksyy liberaalit arvot kirkon toiminnan pohjaksi, kun taas arvokonservatismi pyrkii pitämään kiinni uskonnollisesta auktoriteetista ja perinteistä. Konfliktina on 1960-luvulla alkanut yhteiskunnallinen konflikti avoimen yhteiskunnan liberalismin ja oikeistopopulistisen autoritarismin välillä.
3) Rakenteellinen liberalismi hyväksyy moninaisuuden, ruohonjuuritason toiminnan ja maallikkoaktivismin kirkossa. Se myös painottaa kirkollista demokratiaa tai jopa presbyteeristä matalakirkollisuutta. Rakenteellinen konservatismi on taas korkeakirkollista ja painottaa joko sääty-yhteiskunnan patriarkaalista pappisjohtoisuutta tai jopa vanhojen kirkkojen mukaista sakramentaalista pappeutta ja vahvaa piispanvirkaa. Konfliktina on 1700-luvun kiista korkeakirkollisen sääty-yhteiskunnan ja matalakirkollisen pietismin välillä.
Uskoninstituutioiden kehityksestä
Kirkon opillisen perustan huojumiseen ja kirkolliseen vallan väärinkäyttöön on kiinnitetty huomiota kirkollisessa keskustelussa. Samuli Suonpää ja Sadinmaa ovat arvostelleet autoritaarista piispanvaltaa. Sammeli Juntunen on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkon tunnustuksellisen pohjan heikkous on vaarassa ajaa Suomen kirkon 1500-luvun Borgia-paavien tielle. Näiden ongelmien yhteispeli muodostaa luterilaisen kirkon Weimarin vankeuden.
Ongelmien syiden selvittäminen edellyttää kirkon historian pitkän kaaren näkemistä. 100- ja 200-lukujen rappeutuvassa Rooman valtakunnassa kirkko omaksui klassisen korkeauskonnon mallin: hierarkkisen johtajuuden, johtajien tulkitseman pyhän tradition, jäsenten elämää ohjaavan normiston ja uskonnon ja sivilisaation perustan yhdistäminen. Kirkon rakenteesta tuli patrimoniaalinen tai jopa patriarkaalinen.
Lisäksi uskonto ja suku tarjosivat ihmisten elämän kiintopisteet. Uskonto tarjosi ihmiselle turvaa ja yhteiskuntaa ylläpitävän verkoston, kun sukuyhteisön voimat eivät riittäneet. Vanhan kirkon lisäksi myös samassa historian vaiheessa syntyneet rabbiininen juutalaisuus ja klassinen islam omaksuivat tämän mallin.
Kansallisvaltio nousi Euroopassa yhteiskunnan merkittävimmäksi valtatekijäksi 1300—1600-luvuilla, kun kuninkaat ja parlamentit keskittivät feodaaliyhteiskunnassa hajalla olleen vallan itselleen. Reformaatio merkitsi keskiajan kirkollisuuden loppua, ja se muutti organisoidun korkeauskonnon mallia 1500-luvulla. Yleinen pappeus ja jokaisen oikeus lukea Raamattua mursivat tradition aseman ja tarjosivat vaihtoehtoja kirkon hierarkialle herätysliikkeiden nousun kautta.
Valtio taas nousi turvan tarjoajaksi ja nationalismin myötä myös ensisijaiseksi kiintopisteeksi. Sivilisaatiot kuten länsimainen sivistys taas rakentui maallisten globaalien verkostojen varaan. Luterilaisissa maissa reformit kuitenkin tyypillisesti rajoittuivat kirkon oppiin, ja valtio korvasi paavin kirkollisen hierarkian huipulla.
Kirkko hengellisenä esivaltana
Näin luterilaisuuden akilleenkantapääksi on jäänyt yhdistelmä opillista reformismia ja hallinnollista konservatismia. Suomalaisen luterilaisuuden juuret ovat pitkälti 1600-luvun puhdasoppisuudessa ja 1700- ja 1800-lukujen pietismissä. Puhdasoppisuus asetti kirkon pitkälti tavallisen kansan holhoajaksi.
Kirkko opetti alamaiset lukemaan, toimimaan kuninkaan alamaisina ja elämään hallinnollisten kirkkojärjestysten mukaisesti kirkollisen rangaistuksen uhalla. Papit olivat myös kansan yläpuolella olevan hallintovaltion eli esivallan edustajia ja näin selvästi osa valtiollista yläluokkaa.
Suomalainen luterilaisuus ei ole koskaan päässyt täysin irti patriarkaalisesta hengellisestä esivallasta. Pietismi taas haastoi alamaismentaliteetin yleisen pappeuden pohjalta, mutta nojasi maalaisyhteiskunnan ukkojen valtaan. Pietismin sidonnaisuutta vanhoihin arvoihin kuvastaa se, että Pohjanmaan körttiläisyys toimi 1930-luvulla Suomen uskonnollisena oikeistona.
Nyttemmin pietismin rooli pappisvallan vastavoimana on vielä entisestään heikentynyt, kun osa pietisteistä etsii ”klassisesta kristinuskosta” tukea modernisaatiota vastaan. Klassinen kristinusko merkitsee kuitenkin paluuta kirkkoisien uskontulkintaan ja sitä kautta Rooman ja Bysantin kirkkokäsitykseen.
Kansankirkko: uudistus perinteen ehdoilla
Sodan jälkeinen kansankirkollisuus pääsi irti joistakin vanhan esivaltakirkollisen mallin autoritaarisista piirteistä. Voidaan kuitenkin katsoa, että se pikemminkin uudisti valtiokirkollista mallia kuin edisti uskonnollista monimuotoisuutta. Kirkon virallinen valtiollinen asema (eli käytännössä valtiokirkkostatus) jäi edelleen voimaan, vaikka kirkon itsehallinto on vahvistunut asteittain.
Lisäksi kirkko otti mallikseen keskitetyn hyvinvointivaltion, ja profiloi itsensä siirtymäriittien tarjoajaksi. Kansankirkon käsite voidaankin määritellä: kansankirkko on valtiokirkko, jolla on osittainen hallinnollinen autonomia ja jonka keskeinen toimintakeino on soveltaa 1900-luvun hyvinvointivaltion malleja uskonnollisten siirtymäriittien tarjoamiseen.
Kansankirkollisuus on kuitenkin onnistunut vahvistamaan luterilaisen kirkon vahvoja puolia. Kaarlo Arffman on korostanut, että köyhäinhoidon kehittäminen on ollut yksi luterilaisuuden vahvuuksista. Kirkollinen diakonia on pystynyt paikkaamaan hyvinvointivaltion ongelmia, ja se myös nykyisin tärkeä syy kuulua kirkkoon. Fokus diakoniaan kuitenkin vahvistaa kirkon napanuoraa valtioon: palveluntuotanto vaatii valtavia taloudellisia resursseja, mikä taas tekee kirkon osin riippuvaksi verotusoikeudesta.
Kansankirkollisuus myös jätti ”koko kansan” painotuksellaan voimaan yhteyden suomalaisuuden ja luterilaisuuden välille. Se myös otti pohjakseen modernisoidun patriarkaalisuuden, kun kirkko ja pyrki ohjaamaan kansalaisten hengellistä elämää standardoitujen siirtymäriittien kautta. Lisäksi kirkon tuotteeksi jäi taaskin turvallisuuden ja jatkuvuuden tarjoaminen rituaalien kautta.
Opillinen liberalismi ja hallintokonservatismi riistäytyvät käsistä
Kirkon yhdistelmä opillista liberalismia ja hallinnollista konservatismia riistäytyi käsistä 1960-luvun modernisaation myötä. Sekä puhdasoppisuus että pietismi nojasivat vahvasti konservatiivisiin ja miltei kirjaimellisiin raamatuntulkintoihin ja edustivat sääty-yhteiskunnan eetosta.
Siirtymä teollisuusyhteiskuntaan ja demokratian nousu tasa-arvoistivat suomalaisen yhteiskunnan. Luterilaista kirkkoa vaivaavat pitkittyneet kiistat yhteiskunnallisesta modernisaatiosta kuten tasa-arvoisista avioliitoista, vastauksista sekularisaatioon, modernin tekniikan käyttöönotosta ja naisten pappeudesta.
Kaupungistuminen tyhjentää pienet maaseurakunnat. Kiistat naispappeudesta ja tasa-arvoisesta avioliitosta johtuvat arvojen liberalisoitumisesta. Yksilöllistyminen ja uskonnollisen valinnanvapauden nousu näkyy keskustelussa kaupunkilaisten oikeudesta valita itse se seurakunta, johon he haluavat kuulua. Jokerina pakassa on myös kysymys kirkon ja valtion erosta, joka oikein toteutettuna loisi Suomeen uskonnollisen etsinnän markkinat.
Ongelmien ytimessä ovat kirkolliskokouksen määräenemmistösäännökset. Oppia tai etiikkaa koskevien linjausten muuttaminen edellyttää kolmen neljäsosan (!) enemmistöä kirkolliskokouksessa. Tämä on johtanut luterilaisen kirkon samaan tilanteeseen kuin Weimarin tasavallassa oli: juuri liberalisaatiota ja modernisaatiota koskevat keskustelut ajavat parlamentin takalukkoon. Demokraattisen vallan takalukko taas luo valtatyhjiön, joka luo tilan autoritaariselle hallintovallalle ja sitä kautta kirkon Weimarin vankeudelle.
Naispappeus hyväksyttiin jo vuonna 1986, mutta silti kirkossa kiistellään vielä vanhauskoisten pappien oikeudesta kieltäytyä toteuttamasta messua yhdessä naispapin kanssa. Tasa-arvoiset avioliitot taas torjuttiin uudessa kirkolliskokouksessa, kun konservatiiveilla ja suoranaisilla homovihaajilla on uudistusten torjumiseen tarvittava neljäsosan (!!!) vähemmistö.
Näin kirkko on halvaantunut yhteiskunnan muutoksessa. Määräenemmistösäädös onkin johtanut kulttuurisotien muuttumiseksi kirkon sisällissodaksi samaan aikaan kun yhteiskunta liberalisoituu. Kirkon ongelmat koskevat yhä useammin modernisoituvan yhteiskunnan arvokonflikteja, ja sekä konservatiiveilla että liberaaleilla on blokkaamiseen tarvittava neljäsosan määrävähemmistö.
1980-luvun raamattukeskustelu ja kirkon tunnustuksellinen identiteettikriisi
Toinen tärkeä merkkipaalu matkalla kirkon Weimarin vankeuteen on ollut Raamatun arvovallan ja kirkon katsomuksellisen identiteetin kriisiytyminen. Suomalainen raamattukeskustelu käytiin pitkälti perinteisen saksalaisen liberaaliteologian (Rudolf Bultmann) ja Heikki Räisäsen radikaalin raamattukritiikin pohjalta.
Luterilaisuus nojaa yksin Raamattuun, ja lisäksi Suomen luterilainen raamatuntulkinta on ollut yltiökonservatiivista aina 1950-luvulle asti. Bultmann vaati jo lähtökohtaisesti Raamatun eksistentiaalista uudelleentulkintaa valistuksen maailmankuvasta käsin. Sodan jälkeen Suomeen kehittyi tilanne, jossa raamatuntutkimus pohjasi saksalaiseen liberaaliteologiaan mutta kirkon oppi Raamatusta joko pietistisen tai puhdasoppisen fundamentalismin perintöön. Räisänen vaikutti valtavasti kirkon raamattulinjauksiin, koska hän tarttui juuri fundamentalismin ja radikaalin raamattukritiikin väliseen ristiriitaan.
Nykynäkökulmasta Räisäsen pamfletit voivat vaikuttaa jopa manikealaisilta: vastakkain olivat fundamentalismi ja raamattukritiikki, yliluonnollinen ilmoitus ja luonnollinen uskonto sekä ylä- ja alakristologia. Räisäsen metodologinen pyrkimys peluuttaa raamatunkohtia ja katsomuksellisia perinteitä toisiaan vastaan johtaa myös puhtaaksi viljeltynä eri maailmankuvien ja kirjallisten lähteiden relativismiin tai skeptisismiin. Lisäksi Räisänen kritisoi kristinuskoa sisältöperusteilla, kun hän väitti Raamatun ristiriitaisuuden ja kirjaimellisten epätarkkuuksien puhuvan sen jumalallisuutta vastaan ja tulkitsi Jeesuksen puheiden temppelin hävityksestä ennustavan pikaista maailmanloppua. Näin luterilaiselle kirkolle ominainen evankeliumiin nojaava identiteetti ja Raamatun arvovalta kirkossa kriisiytyivät.
Räisänen sai jo 1980-luvulla päteviä konservatiivisia vastauksia, joista tärkein on varmaan Tuomo Mannermaan vastine. Mannermaa kiinnittää huomiota Räisäsen ajattelun katsomuksellisiin taustaoletuksiin. Jumalallisen ja inhimillisen vastakkainasettelut, profetioiden kirjaimellinen tulkinta ja vaatimus Raamatun eheydestä juontavat ilmeisesti juurensa Räisäsen fundamentalistisesta taustasta. Mannermaa syyttikin Räisästä käännetystä fundamentalismista.
Mannermaan voitto raamattukeskustelussa osoittautui kuitenkin Pyrrhoksen voitoksi kahdesta eri syystä. Ensiksi, Räisänen oli jo sanonut julkisesti sen, mitä sekularisoituva yleisen mielipiteen osa halusi kuulla, joten vahinko Raamatun arvovallalle oli jo tapahtunut. Toiseksi, Mannermaan Luther-koulukunta on rakentanut luterilaista identiteettiä keskustelemalla ortodoksisten ja roomalaiskatolisen kirkon kanssa ja sijoittanut Lutherin osaksi kirkon klassista teologiaa. Perinteen korostus ja vanhoista kirkoista saadut vaikutteet ovat vahvistaneet kirkollisen auktoriteetin asemaa Suomen luterilaisessa kirkossa.
Kirkko vajoaa Weimarin vankeuteen
Kansankirkolliset vastasivat siis kirkollisen arvovallan kriisiin pyrkimällä asemoimaan kirkon osaksi hyvinvointivaltiota sosiaalipalveluiden tarjoajana. Tällöin kuitenkin kirkon tuotteeksi tulevat pikemminkin siirtymäriitit kuin sen uskonnollinen sisältö. Konservatiiviset pietistit ovat yhä enemmän siirtyneet vahvan kirkollisen auktoriteetin kannalle juuri kirkollista perinnettä ja kirkkoisiä korostavan ”klassisen kristinuskon” myötä. Tämä muutos osaltaan johtuu raamattukeskustelujen vahvistamasta kirkollisen arvovallan asemasta kirkon konservatiivisessa siivessä.
Kirkon vastaus modernisaatioon on siis ollut yhdistelmä opillista liberalismia ja institutionaalista konservatismia, kun sekä kirkon sanoma että asema suomalaisessa yhteiskunnassa ovat kriisiytyneet. Opillinen liberalismi asettaa kirkon hengellisen sisällön sivurooliin, ja rakenteellinen konservatismi tekee kirkosta pappisvaltaisen ja virallisiin rakenteisiin tukeutuvan. Sekä Raamattu että kirkolliskokous ovat joutuneet vakaviin ongelmiin kirkollisen auktoriteetin lähteinä.
Kirkollisen legitiimin vallan puutteen korvaa piispallinen autoritarismi. Piispojen virkatoimien arvioimiseen sopiikin oikeusvaltion käsite. Oikeusvaltio voidaan lyhyesti määritellä: oikeusvaltiossa valtion toimivalta perustuu lakiin ja sen arvovalta perustuu demokratiaan ja ihmisoikeuksiin. Kirkossa lisäksi täytyy ottaa huomioon opetusten ja virkatoimien perusteltavuus Raamatulla ja kaikkien kristittyjen oikeus tulkita Raamattua.
Kirkollinen oikeusvaltio on kuitenkin romahtanut kirkolliskokouksen demokratian mukana. Tilanne muistuttaa Weimarin Saksaa. Saksassa parlamentti joutui takalukkoon 1930-luvun lamaa, demokratiaa koskevien riitojen takia, jolloin presidentti hallitsi asetuksilla, ja sittemmin Hitler nousi valtaan.
Kirkossa taas kirkolliskokous on takalukossa modernisaation takia, jolloin päätökset kirkon toimintatavoista jäävät yksittäisten piispojen ja kirkkoherrojen vastuulle. Tällöin kirkon linjausten tekeminen jää yhä enemmän toimeenpanovallan vastuulle. Tämä merkitsee kuitenkin jatkuvaa ukaaseihin perustuvaa hätätilahallintoa, eikä kirkollinen toimeenpanovalta ole enää vastuussa kenellekään.
Piispojen hallinnon mielivaltaisuudesta saa hyvän kuvan vertaamalla suhtautumista lestadiolaisiin, samaa sukupuolta oleviin avioliittoon vihkijöihin ja Sadinmaahan. Piispat ovat suvainneet 100 000 jäsenen fundamentalistista lestadiolaista herätysliikettä, vaikka se ei tunnusta Suomen luterilaista kirkkoa kristilliseksi kirkoksi ja terrorisoi jäseniään Talibanin tavoin hoitokokouksilla. Piispat ovat myös siirtyneet tapauskohtaiseen harkintaan samaa sukupuolta vihkineiden pappien rankaisemisessa, kun arvoliberalismi on suosittua kirkon rivityöntekijöiden keskuudessa. Yksittäiset toisinajattelijat sitä vastoin saavat heti pannabullan, kuten Sadinmaalle kävi.
Tilanteen vakavuutta ei voi alleviivata riittävästi. Oikeusvaltiossa lait pätevät kaikille, mutta kirkossa piispat soveltavat niitä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden pohjalta. Tämä on kuitenkin hallintoautoritaarisen systeemin määritelmä: toimeenpanovalta ei perustu lakien tasapuoliseen valvontaan, vaan se on kohonnut demokratian ja lakien yläpuolelle toteuttamaan omaa poliittista agendaansa mielivaltaisesti.
Tilannetta pahentaa vielä jatkuvasti julkisuuteen tihkuvat tiedot vakavasta piispanvallan väärinkäytöstä: piispojen puhutaan kiusaavan toisiaan työpaikalla, yksittäiset piispat ovat tunnettuja trumpilaisista ulostuloista, ja tietyt piispat ovat saaneet tuomioita korruptiosta. Tapaukset ovat yleisessä tiedossa.
Korkeakirkollisuus korruptoi kirkon opin
Kirkollisen vallan väärinkäyttö on myös alkanut kierouttaa kirkon oppia. Luther aikanaan polemisoi sakramenttien ottamista Rooman kirkon valtajärjestelmän osaksi. 1500-luvun katolisuus piti yllä pappien ja maallikoiden statuseroa jakamalla täyden ehtoollisen vain papeille. Lisäksi sakramentin vaikuttavuutta ei liitetty Jeesuksen profeetallisen symbolien (kaste, ehtoollinen) ja uskovan vuoropuheluun, vaan kirkon pappisvirka ja kurinpitokeinot nähtiin olennaiseksi osaksi kirkon sakramentaalista järjestelmää.
Sadinmaa-gaten teologisissa perusteluissa oli keskeistä, että kirkon pappisvirka ja sakramentit kiedotaan läheisesti yhteen. Piispa Teemu Laajasalon perusteet Sadinmaan erottamiselle muistuttavat jo Lutherin kritisoimaa käsitystä papista välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä: jos pappisvirka nähdään olennaisena sakramenttien toimittamisen kannalta, on palattu malliin, jossa kirkollinen järjestelmä toimii armon välittäjänä eivätkä symbolit ja usko riitä itsessään. Tiina Kristoffersson kuvaa suoraan, mistä asiassa on kyse:
”Kyse on siitä, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon teologiassa ehtoollinen on sakramentti, pyhä toimitus, jonka toimittamiseen tarvitaan pappi. Ehtoollisessa pappi siunaa leivän ja viinin – –
Ymmärsin tuossa hetkessä, että todellinen syy sille, etten enää käy ehtoollisella luterilaisessa kirkossa on se, että ehtoolliselle mennessäni tunnustaisin luterilaisen kirkon papeilla olevan jotain sellaista, jota kenelläkään muulla kristityllä (tai ihmisellä yleensä) ei ole: yksinoikeus armon välineenä toimimiseen.
– – hän (Sadinmaa) tunnustaa sen, ettei papeilla ole yksinoikeutta armon välikappaleena toimimiseen. Siinä luterilaisuuden ydin. Armo on joko kaikille tai se ei ole kenellekään. Jokainen kristitty on lähimmäiselleen pappi.”
Reformaatio näyttäisi siis tehneen täyden kierroksen Suomen luterilaisessa kirkossa, kun sakramentit ovat jääneet weimarilaisen järjestelmän vangeiksi. Pappisvallan ongelmista on keskusteltu paljon ja osuvasti roomalaiskatolisen kirkon pedofiliaskandaalien yhteydessä esim. Vartijassa, ja myös Kari Kuulan kolumneissa. Nämä ilmiöt näyttävät kuitenkin olevan kaikkien perinteisten hierarkkisten organisoidun uskonnon mallien ongelmana.
Skandaalien syynä on useiden kommentoijien mukaan liiallinen korkeakirkollisuus. Kirkko itsessään nähdään pyhänä instituutiona ja Jumalan pyhyyden välittäjänä. Tällöin kirkossa on mahdollista käyttää valtaa ilman vastuuta. Vanha hierarkiaan ja pyhään traditioon nojaava korkeauskonnon malli onkin aina vakavassa vaarassa johtaa kirkon itsensä korottamiseen, jonka mukaan kirkolla ja sen johtajilla on yksinoikeus puhua Jumalan nimissä.
Uudistumisen mahdollisuus
Uskonnollisilla yhteisöillä on kuitenkin voimavaroja vastustaa vaarallisia kehityskulkuja. Rooman kirkko on uudistanut itseään varovasti Vatikaani II:n seurauksena korostamalla kollegiaalisuutta, vahvistamalla maallikoiden asemaa ja avaamalla itsensä uskontodialogille. Näin se on irtautunut vaatimuksista monopoliin.
Luterilainen kirkko taas voi vahvistaa reformaation periaatteita. Tärkeimpänä periaatteena on taata Raamattuun nojaava keskustelu ja riippumattomat valtakeskukset kirkossa, jotta herrat eivät pääse riehumaan Jeesuksen opetusten vastaisesti. Luterilaisessa kirkossa keskustellaankin jo kirkon muuttamisesta jumalanpalvelusyhteisöjen verkostoksi ja kirkolliskokouksen toimintakyvyn palauttamista. Tämä mahdollistaisi Alister McGrathin esiin nostamien protestantismin vahvuuksien kuten Raamatun uudelleentulkinnan ja siihen perustuvan uudistumiskyvyn tuomisen osaksi luterilaista kirkkoa.
