Lakeuden Sana.

Suomalaisen vihapuheen pitkä varjo

Artikkeli on osa Vartijan tulevaa vihapuhe-teemanumeroa.

”Olen poliittisen korrektiuden uhri. En ole seurannut vallitsevaa kulttuurimuotia, joten olen saanut liberaalien vihat niskaani. Kuitenkin olen argumentoinut kiihkottomasti ja kohtuullisesti välillä kohdellen kritiikkini kohteitani jopa sangen ystävällisesti. Maahamme saapuneet pakolaiset eivät ole avun ja suojelun tarpeessa. Katsokaa vaikka kuinka hyvinvoivia he ovat hyötyen jatkuvasti maamme kustannuksella! Liberaalit näennäisdemokratian puolustajat väittävät minun polkevan vapautta ja oikeuksia, mutta minä kerron teille, mitä todellinen vapaus ja oikea oikeus ovat!”

Nämä turhautumisen ilmaukset voisivat hyvin olla modernista vihapuheesta tilille vaaditun nettikirjoittelijan purkauksia – mutta itse asiassa ne ovat peräisin viime vuosisadan alkupuolelta. Vihapuhe liitetään usein nykyiseen sosiaalisen median aikakauteen, ja ajankohtaisen vihapuheen ilmentymät vaikuttavat suoraan päivänpolitiikan arkeen. Edelliset vapaasti stilisoidut lainaukset ovat peräisin kahdelta suomalaisen vihapuheen klassikolta, Rafael ja Gunnar Lindqvistiltä. Antisemitismi on niin salaliittoteorioiden kuin vihapuheen prototyyppi, ja tässä vihapuheen lajissa isä ja poika Lindqvist olivat edelläkävijöitä. He vaikuttivat merkittävästi panoksellaan antisemitismin laajempaan levitykseen Suomessa.

Runoilija, toimittaja ja venäläisen kirjallisuuden kääntäjä – Rafael Lindqvistin meriittilista oli jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä huomattava. Fyren–pilalehden numerossa 13 vuonna 1908 hän julkaisi ”Karrikatyrer”otsikolla artikkelin, jossa aiheena oli ”judegråteriet” tai ”juutalaissurkuttelu”, kuten asia ilmaistiin Lindqvistin artikkelin 35 vuotta myöhemmin julkaistussa suomenkielisessä versiossa. Tämä surkuttelu oli Lindqvistin mukaan täyteen kukoistukseen puhjennut kulttuurikukkanen, jota ei voinut kritisoida loukkaamatta vallitsevaa kulttuurimuotia. Sanamuodot ovat sadan vuoden takaisia, mutta Lindqvistin tapa esittäytyä poliittisen korrektiuden uhrina kulttuurisodassa tuo mieleen 2020-luvun luvun nettikeskustelun argumentoinnin.

Vuonna 1943 Rafael Lindqvist oli pitkäjänteisen vihapuheen tuottamisensa ansiosta suomalaisen antisemitismin grand old man. Rintamamies–lehdessä 7. 5. 1943 hän heittäytyi nostalgiseksi. Hän katsoi 35 vuotta aikaisemmin julkaisemansa kirjoituksen olevan edelleen ajankohtainen kirjoittaen ”komissarien, alikomissarien ja politrukkien verenhimoisesta juutalaisesta haaskalintuparvesta” idässä, sekä lännessä vaikuttavasta ”juutalaisesta rahavallasta”, joka oli ”lietsonut esiin maailmansodan”. Lindqvist syytti juutalaisia niin kommunismista kuin kapitalismista pitäen juutalaisia syypäinä toiseen maailmansotaan. Lindqvist allekirjoitti Rintamamies-lehdessä suomeksi uudelleenjulkaistun artikkelin Fyrenistä tutun Sepia-nimimerkin sijaan suomalaisittain ”Antti Semit”. Hän palasi vielä aiempaan kirjoitteluunsa esittäen oman vihapuheensa ”kiihkottomana” ja ”muutamin paikoin jopa juutalaisystävällisenä”.

Rafael Lindqvist käytti antisemitistisen vihapuheensa välineenä toimittamansa pilalehden lisäksi käännöstyönä vuonna 1919 ruotsiksi julkaisemiaan Siionin viisaiden pöytäkirjoja. Lindqvistin nimimerkillä Sepia julkaisemat pöytäkirjat saivat kriittisen tyrmäyksen Alma Söderhjelmiltä. Söderhjelm piti huolestuttavana, että salaliittoteoriaa juutalaisten maailmaherruuspyrkimyksistä propagoiva väärennös oli saavuttanut lukijoita niin ministerien ja hallitusneuvosten kuin ompelijattarien ja kauppa-apulaisten keskuudessa. Söderhjelmin mielestä maassa, joka vastikään oli myöntänyt juutalaisille kansalaisoikeudet, ei ollut sijaa antisemitistiselle provokaatiokirjallisuudelle. Sepia eli Lindqvist vastasi Söderhjelmille Fyrenissä hapokkaasti luonnehtien Söderhjelmiä ”juutalaisten itkijänaiseksi”, ”sokeaksi humanistikanaksi” ja ”naisen logiikan edustajaksi” julkaisten myöhemmin vielä lisäksi kaksi huolellisesti runomittaan sommiteltua pilkkalaulua Söderhjelmista. [1]

Moneen kertaan salaliittoteoriaksi ja väärennökseksi osoitetut pöytäkirjat saavuttivat Lindqvistin käännöksinä lopulta merkittävän levikin. Söderhjelmin mukaan niitä ei pelkästään myyty, vaan pöytäkirjat kiersivät lainana kädestä käteen. Ne omaksuttiin laajalti oikeistolaisissa piireissä ”isänmaalliseksi” lukemistoksi.[2] Poliittisista puolueista erityisesti IKL omaksui antisemitismin sellaisena kuin se esiintyi pöytäkirjoissa. Pöytäkirjoja sai myös tilata suoraan Isänmaallisen kansanliikkeen toimistosta.[3]

Niin Lindqvistit kuin IKL asettuivat vastustamaan juutalaispakolaisten oleskelua Suomessa 1930-luvun lopussa. Rafael Lindqvist julkaisi lehdessään valokuvia pakolaisista ja esitti heidät pankkiasioille menevinä ja rahalähetyksiä noutavina hyväosaisina, jotka eivät ensinkään olleet turvapaikan tarpeessa. IKL:n äänenkannattaja Ajan Suunta vastusti myös äänekkäästi pakolaisten vastaanottamista.[4] Pakolaiskysymyksessä vihapuhe alkoi saada konkreettisia implikaatioita.

Rafael Lindqvistin poika jääkäriluutnantti Gunnar Lindqvist kunnostautui myös äärioikeistolaisen politiikan saralla. Hän oli merkittävä vaikuttaja suomenruotsalaisessa natsipuolueessa (Samfundet Folkgemenskap), joka yhdessä IKL:n kanssa toimi taustavoimana suomalaisen SS-pataljoonan värväyksessä keväällä 1941. Gunnar julkaisi myös omaa kansallissosialistista lehteä nimeltä För Frihet och Rätt. Lehden nimi tuli hänen mukaansa siitä, että näennäisdemokraattinen liberalismi (”den skendemokratiska liberalismen”) väitti kansallissosialismin polkevan jalkoihinsa vapauden ja oikeuden, mutta hänen lehtensä tehtävä oli paljastaa liberaalien valheet ja kertoa mistä todellisessa vapaudessa ja oikeudessa oli kyse.[5] SS-pataljoonan taustavaikuttajat ryhmittyivät pataljoonan kotiuttamisen jälkeen Rintamamies-lehden ympärille julkaisten siinä säännöllisesti SS-Aseveljet ry:n omaa osiota. Antisemitismin läpitunkemaa vihapuhetta tuottivat Rintamamieheen ja sen ruotsinkieliseen sisarjulkaisuun Frontmanneniin säännöllisesti sekä isä että poika Lindqvist.

Gunnar Lindqvistin henkilöllisyystodistus. Kuva: André Swanström.

Gunnar Lindqvistin henkilöllisyystodistus. Kuva: André Swanström.

Antisemitistinen vihapuhe kanavoitui lopulta toimintaan suomalaisen SS-vapaaehtoisliikkeen piirissä. Keskeiset värväyksessä mukana olleet järjestöt olivat selkeästi antisemitististä vihapuhetta aktiivisesti tuottavia toimijoita. SS tarjosi näille suomalaisen vihapuheen lietsojille tilaisuuden siirtyä sanoista tekoihin. Kuten SS-värväys osoitti, voi vihapuheen kutsuhuuto saada karmaisevan konkreettisia ilmenemismuotoja. Vihapuhuja kääntää kuitenkin mustan valkoiseksi. Kun suomalaisen SS-pataljoonan historian uudelleentulkinnasta käytiin äskettäin julkista keskustelua, nosti netin keskusteluissa päätään vanhan vihapuheen uusi tuleminen. Uutisten kommenteissa ja keskusteluissa lämmiteltiin uudelleen vanhoja antisemitistisiä kliseitä.

Perustasoisen vihapuheen mukaan uusia tulkintoja suomalaisista SS-miehistä esittävä tutkija on kommunisti, desantti, kulttuurimarxisti, maanpetturi, neiti, homo, hurri, ammattitaidoton tutkijanplanttu, sensaationhakuinen omaneduntavoittelija ja paljon muuta. Tähän tulee kuitenkin lisänä antisemitistinen salaliittoteoria. SS-miesten uudelleenarvioinnin taustalla vihapuheen lietsojat ovat näkevinään juutalaisen salaliiton ja juutalaisen rahan, jota kumartavat niin tutkijat kuin valtiovalta. Voimme kuvitella miten Sepia, Rafael Lindqvistin myrkkyä tihkuva alter ego, hymyilee pirullisesti jossain manalan loukossa. Hänen pitkä varjonsa lepää edelleen suomalaisen keskustelukulttuurin yllä.

Viitteet

[1] Svenska Tidningen 4.5.1920; Fyren n:o 1–4 1921; Fyren n:o 5–7 1921; Fyren n:o 11–12 1922, nimimerkki Almanzor Jæderskälm.

[2] Myöhempi suomenkielinen käännös lisäsi pöytäkirjojen levikkiä entisestään. Sotilaspiireissä niiden suosio oli kohtuullisen suuri. Esimerkiksi pioneeripataljoonan asevelvollisille suunnatussa lehdessä pataljoonan komentaja esitteli pöytäkirjoja asevelvollisille hyvin perusteellisesti. Ks. Hakku 20.3.1932. (Nimimerkki V.H.V. = Väinö Heikki Vainio, jääkärieverstiluutnantti, pataljoonankomentaja ja myöhemmin jääkärikenraalimajuri); Hakku 20.1.1933. Gunnar Lindqvistin muotokuvalla varustettu mainos julisti Uudessa Suomessa 9.12.1943 ja Helsingin Sanomissa seuraavana päivänä, että pöytäkirjojen uudesta painoksesta oli kymmenessä päivässä myyty puolet ja että kirja oli saatavilla ”kaikissa kirjakaupoissa”. Positiivisia kirja-arvioita pöytäkirjoista julkaistiin niin suojeluskuntien, poliisien kuin opettajien lehdissä. Ks. Savon Miekka: Kuopion suojeluskuntapiirin kuukausijulkaisu no 1 1944, Suomen poliisilehti no 1 1944; Opettajain lehti 24.12.1943. Jatkosodan aikana vuonna 1943 pöytäkirjat julkaisi äärioikeistolainen Siniristi-järjestö, jonka hallituksessa Gunnar Lindqvist istui. Tähän painokseen sisältyi myös laaja Lindqvistin kommenttiosio.

[3] Lakeuden Sana 15.9.1933.

[4] Blinkfyren no 5–6 1938; Ajan Suunta esim. 15.7.1938, 22.2.1939 ja 4.3.1939.

[5] Kansallisarkisto T-16427 För Frihet och Rätt, Kamptidskriften ”För frihet och rätt” (Gunnar Lindqvistin 5.4.1942 päivätty käsikirjoitus).


Kirjoittaja

André Swanström on Åbo Akademin kirkkohistorian dosentti, joka on tutkimuksissaan käsitellyt niin suomalaisia SS-miehiä ja sotilaspastoreita kuin antisemitismiä ja 1700-luvun radikaalipietismiä. Kriitikot ovat tuloksetta yrittäneet lokeroida häntä poliittisesti. Poliittinen sitoutumattomuus ei kuitenkaan merkitse haluttomuutta ottaa kantaa historiantutkimuksen polttavimpiin kysymyksiin. Kuva: Riitta Kantinkoski.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.