Vanhoillislestadiolaisuuden liepeille on syntynyt ties kuinka paljon erilaisia varjoyhteisöjä liikkeestä irtaantuneiden keskuudessa. Itse olen ollut muutamissa mukana. Niissä keskustellaan entiseen uskonyhteisöön liittyvistä kokemuksista, annetaan ja saadaan vertaistukea, haetaan yhdessä etäisyyttä huumorin avulla ja tutustutaan muihin vanhoillislestadiolaisen uskon jättäneisiin, välillä järjestetään myös yhteisiä tapaamisia.
Yksi vakioaihe näissä porukoissa on sukujuhlat. Kerrotaan, minkälaista niissä on ollut, kysellään kannattaako niihin mennä ja mitä vastata puhutteluihin ja käännytysyrityksiin. Osalla on ihan hyviä kokemuksia niistä mutta joillakin todella traumaattisia. Riippuu suvuista ja paikkakunnista, mutta myös tuurista, ketä juhlissa sattuu olemaan paikalla.
Vaikka nyt ei puhuttaisi ihan traumaattisistakaan kokemuksista, niin lähes kaikki entisen uskonyhteisön jäsenten tapaamiset ovat jollakin tasolla jähmeitä. Vaikka puhuttelua ei tulisikaan, viileä ilmapiiri jo puhuu puolestaan: hyväksyisin sinut täydellisesti, jos olisit uskovainen. Pelkkä muut pelastuksesta ulossulkeva käsitys aiheuttaa tuon jähmeyden, viileyden, ei siinä auta yritys ”rakastaa epäuskoistakin”, kuten liikkeen parissa kehotetaan tekemään.
Mietitäänpä nyt seuraavaa tilannetta. Liikkeen jättänyt Esko-Kalevi on saanut kutsun sukulaisensa ylioppilasjuhliin. Hän saa paniikkioireita jo kutsua lukiessaan. Kädet tärisevät, sydän tekee volttia rinnassa ja jalat menevät hyytelöksi. Hänelle kuitenkin vakuutellaan, miten ihanaa olisi jos hän tulisi, miten tärkeää se olisi tuoreelle ylioppilaalle.
Esko-Kalevi tietää, mitä tuleman pitää. Teeskentelyä kaikki tyynni hyväksymisen suhteen: kaikki olisi sitten vasta hyvin ja täydellisesti, jos hän olisi uskovainen. Turha puhua ja esittää muuta. Seuroihin pyytämiset, yhteisön kuplan sisällä tapahtuvista asioista puhuminen, kuten tulevat suviseurat, Siionin laulujen soiminen taustalla, uskovaisen arvomaailman esille tuominen, epämääräiset vihjailut ja utelut, joidenka tarkoitus on tuomita tietynlaista elämää ja udella, elääkö uskosta osaton ties miten syntistä elämää.
Mummon kohtaaminen edellisissä sukujuhlissa hautajaisissa on Esko-Kalevin tuoreessa muistissa liiankin hyvin. Läheisen kuoleman ja hautajaisten yhteydessä ”epäuskoisen” tila korostuu ja saa näyttäytymään lohduttoman tuskalliselta. Siksi tulee suorastaan pakottava tarve pelastaa sielu hukkumiselta ja varmalta helvetin tulimereltä. Rakkaudesta lähimmäistä ja hänen kuolematonta sielua kaikki puhuttelut ja käännytysyritykset johtuvatkin, ainakin näin uskotellaan itselle ja muille. On usein varmaan myös totta.
Usko sinäkin Esko-Kalevi kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, niin pääset kuoltuasi taivaaseen niin kuin Eeli-pappakin! Jätät ne hommoudet ja kaikki muutkin hömpötykset pois ja alat ellää niin kuin ihmisen pittääkin. Ei siellä maailmassa oo mittään, mistä kannattaa kiinni pittää, usko on kaikista tärkeintä!
Ote Päivämies-lehdestä
”Uskonsa kieltäneen kohtaaminen
Kun kohtaamme uskosta osattomia henkilöitä, meillä olisi hyvä olla rohkeutta puhua myös uskomisen asioista ja pyytää heitä seuroihin ja nuorteniltoihin. Uskomisen asioita ei kuitenkaan ole tarpeen tuputtaa.
Oma käyttäytymisemme ja suhtautumisemme elämään ja tämän ajan ilmiöihin voi puhutella uskosta osattomia. Meille saatetaan esittää kysymyksiä uskoomme liittyen. Saamme rukoilla ja luottaa siihen, että näissäkin tilanteissa Jumala antaa oikeita sanoja.
On tärkeää, että emme hylkää kavereita, jotka ovat ajautuneet uskossaan ahtaalle. Epäuskoiset kaverit ja muut läheiset ovat yhtä lailla rakkaita ja tarvitsevat hyväksyntää ja tasavertaista kohtelua. Näihin kohtaamisiin voi pyytää neuvoa muilta uskovaisilta.”
Niin, tässä on nyt tullut esille kaksi eri maailmaa, jotka eivät kohtaa ja osu yksiin. Jotta tilanne edes hieman paranisi, maailmojen tulisi keskustella avoimesti keskenään. Miltä kenestäkin tuntuu ja miksi. Sitten ei ehkä tarvitsisi turvautua oman maailman jäseniin saadakseen tukea ja turvaa, eikä enää pelätä kohtaamisia toisen maailman ihmisiä kohtaan.
Molemmat osapuolet pelkäävät
On tietenkin yksilöllisiä eroja, kuka arkailee tai pelkää ja kuka ei, mutta enimmäkseen ainakin uskonyhteisöjen liepeillä pelätään jollakin tasolla toisen maailman kohtaamisia. Kuten tuosta Päivämiehen kirjoituksestakin tulee ilmi, siinä rohkaistaan puhuttelemaan uskosta osattomia. Ei se ole kaikille helppoa, mutta yhteisö ja usko vaatii sitä, ettei uskovainen tule osalliseksi epäuskoisen synneistä jos ei puhuttele. Myös hätä kuolemattomasta sielusta pistää puhuttelemaan, sekä suivaantuminen siitä, kun toinen ei usko. Se ottaa niin sanotusti luonnolle.
Valitettavasti tuntuu ja näyttää siltä, että osa uskovaisista suorastaan nauttii puhuttelemisesta ja käännyttämisestä.
Minulla on valta Jumalan lapsena ja autuuteen johtavien tietämysten haltijana auttaa sinut taivastielle. Minulla on sinusta tästä syystä henkinen ja hengellinen niskalenkki, eikä sinun tule kuin nöyränä kuunnella, mitä minulla on sanottavana ja mielellään uskoa sanani. Jos puolustaudut tai haastat sanani, olet katkera tai eriseurainen uskovaisten vainooja ja pilkkaaja ja näin ollen katkera. Eipä sitten helmiä sioille. Jos ei Jumala avaa tuntoasi, niin ei sitten kukaan. Jätän sinut Saatanan haltuun.
Jotkut liikkeestä erkaantuneet eivät ole halunneet jättää läheisiään, vaan ovat alusta lähtien osallistuneet sukujuhliin, vierailleet, käyneet suviseuroissa ja ottaneet vastaan puhuttelut mukisematta sen kummempia ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos” -periaatteella. He saattavat laulaa Siionin lauluja toisten mukana helposti, olla vähän kaikessa mukana ja jopa ”palvella” uskovaisia. Heistä puhutaankin liikkeen sisällä, että he saattavat saada loppumetreillä parannuksen armon, kun suhtautuvat niin hyvin uskovaisiin ja palvelevat heitä pyyteettömästi. Joskus tällaisissa tapauksissa on käynytkin niin, että uskovaisten palvelija on kuolinvuoteellaan tehnyt parannuksen. Sitten on ihasteltu, miten Jumala siunasi kuollutta. Tietty uskoahan ei voi ansaita, mutta tässä kohtaa Jumala ottaa sen huomioon, ehkä.
Samaan aikaan siis, kun uskovaiset neuvovat toisiaan puhuttelemaan epäuskoisia, monet liikkeestä erkaantuneet valmistautuvat sydän väräjävänä sukujuhliin. Juhlakutsun saatua aletaan valmistautua sinne menemään. Ostetaan mahdollisimman hyvä lahja ja kauniit kukat, pukeudutaan kauniisti, halutaan olla ärsyttämättä ketään ja käyttäytyä kauniisti. Jätetään korvakorut korurasiaan, laitetaan vain kevyt meikki tai ei ollenkaan ja ketään loukkaamaton juhla-asu. Ehkä otetaan myös tällaisia tilanteita varten hankittuja rauhoittavia lääkkeitä, jotta mahdollisten puhutteluiden johdosta ei ihan romahda. Sitten saadaankin kaiken jälkeen saavillinen jäävettä niskaan. Se on yksinkertaisesti moukkamaista ja väärin.
Puhuttelut ja käännyttämisyritykset pannaan
Jotta ihmiset eivät niin kovin kärsisi erilaisten maailmojensa kohtaamisissa, niin eikö olisi yksinkertaisin ratkaisu olla puhuttelematta ja käännyttämättä? Kyllä olisi. Ei tarvitsisi enää rohkaistua puhuttelemaan, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä joutuvansa puhuteltavaksi. Missä siis mättää?
No kun Iso Kirja kehottaa puhumaan Jumalan valtakunnasta ja varoittamaan syntistä hänen synneistään, jotta ei ole osallinen niistä ja joudu toisen syntien tähden kadotukseen. Lisäksi hätä rakkaan ja läheisen ihmisen menettämisestä tulimereen on monen kohdalla todellinen, ahdistava, tuskallinen pelko.
Tuossa Päivämiehen kirjoituksessa kehotetaan olemaan tuputtamatta uskoa. Mistä tietää, milloin puhuttelu on tuputtamista ja milloin ei? Se on rakkaat aina tuputtamista. Jos ihminen on tehnyt päätöksen jättää uskonyhteisö, kaikki puheet, jotka tähtäävät lähtijän muuttamaan ajatuksiaan, on tuputtamista. Lähtijä tietää, mistä luopuu ja tietää myös sen, että takaisin voi tulla, sitähän hoetaan usein saarnoissa ja kanssa keskusteluissa: Isän kodin ovet ovat avoinna yöllä ja päivällä, mihin vuorokauden aikaan tahansa voit soittaa tai tulla jos sielunhätä yllättää. Tämän pitää riittää, kaikki muut puhuttelun etiäisetkin on syytä polkea suonsilmäkkeeseen.
Kun joku päättää jättää vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön, sanot vain: olet aina tervetullut takaisin.
Esko-Kalevi
Onneksi Esko-Kalevin vanhemmat eivät tuomitse hänen liikkeestä erkaantumistaan ja homoutta. He ovat nähneet sen kaiken kivun ja kamppailun, mitä Esko-Kalevi on joutunut elämässään käymään. He myös tietävät, etteivät monet uskovaiset tulisi koskaan hyväksymään heidän poikaansa sellaisena kuin hän on. Siitä on useita esimerkkejä. He poikansa rakastamina vanhempina eivät edes toivo Esko-Kalevin osallistuvan sukujuhliin, he pelkäävät kovin hänen puolestaan. He eivät halua kenenkään satuttavan heidän rakasta poikaansa. He tietävät, että uskonyhteisö ei ole heidän lapselleen turvapaikka, jossa hyväksyttäisiin sellaisenaan ja mitään ei tarvitsisi pelätä.
Esko-Kalevi rohkaistuu kuin rohkaistuukin sisarentyttärensä ylioppilasjuhliin. Kun hän onnittelee päivänsankaria, hänet kaapataankin lämpimään ja lujaan syleilyyn ja hän kuulee sulosointuja korvaansa: Ihana kun tulit, olet mun paras eno ja älä välitä muiden mielipiteistä ja sanomisista ihan mitään.
Välillä itselle pelottavaan tilanteeseen kannattaa mennä, vaikka kuinka pelottaisi. Vaikka vain sen yhden rohkaisevan lauseen tähden.
Tuo Päivämiehen kirjoitus on ristiriitainen. Ensin kirjoituksessa kehotetaan puhuttelemaan uskosta osattomia ja lopuksi kehotetaan rakastamaan heitä, hyväksymään ja pitämään tasavertaisina. Puhuttelu ei perustu millään tavalla tasavertaisuuteen ja hyväksyntään. Toisiaan kunnioittava keskustelu sen sijaan perustuu. Puhutella, kovistella, herätellä ja käännyttää; niissä yritetään aina ottaa toisesta henkistä niskalenkkiä, nujertaa toisen näkemykset, joskus jopa halvennuksen höysteellä ja nöyryyttämisellä.
Uskova voi kysyä, haluaako toinen keskustella, mutta silloin pitäisi olla valmis oikeasti kuuntelemaan ja perustelemaan myös omat näkemykset ja mielellään Isoon Kirjaan perustuen, jos sen sanotaan olevan oppien ja näkemysten lähde.
Noista vanhoillislestadiolaisuuden varjoliikkeistä saisi hurjan hyvää settiä, jos niitä vaan haluttaisiin julkisuuteen tuoda. Miten hyviä sketsejä esimerkiksi siellä syntyykään. Tapaamiset aloitetaan alkurukouksella, puheella tulkkauksineen ja kaikenalaisella laulunpoljennalla. Paljosta on hyvä ammentaa ja huumorin höysteellä tulee maukas soppa. Puhuttelutkin osataan ulkoa ankarine äänenpainoineen.
Huumori auttaa käsittelemään kipeitä asioita, mutta aina sekään ei auta. Siispä: puhuttelut pannaan!
Keskitytään sukujuhlissa juhlan päähenkilöön eikä kenenkään sieluntilaan.
Artikkelikuvassa: Glasgow Botanic Gardens. Kibble Palace. Edwin Roscoe Mullinsin veistos Cain or My Punishment is Greater than I can Bear (Genesis 4:13). Lähde: Daniel Naczk, CC BY-SA 4.0 via Wikimedia Commons.
