Runoilija, esseisti ja kääntäjä Jukka Koskelainen kutsuu lukijan kulttuurimatkalle Saksaan. Koskelaisen kanssa tehty grand tour pohjoiseen sivistysmaahan on persoonallisen matkatoverin seurassa tehty yritys ymmärtää saksalaisuutta erityisesti saksalaisen kirjallisuuden avulla.
Kyseessä on älyllinen matka, mutta ei vain älyllinen. Matka on vahvasti myös tunteellinen, vaikka kirja ei sisällä ainuttakaan kuvaa, ja kansikuvakin on äärimmäisen tylsä: Saksan kartta lipun väreissä.
Järjen ja tunteen dilemma johtaakin saksalaisuuden peruskysymysten äärelle. Saksa ja saksalaisuus ovat sakeanaan aatteita, -ismejä ja -iikkoja. Romantiikka vai valistus? Idealismi vai realismi? Myytit vain arkielämä? Aatteiden dialektiikka on heitellyt paitsi saksalaisia älykköjä myös maata ja maanosaakin puolelta toiselle.
Erityisen vaarallista on ollut, kun saksalainen ajattelu on mystifioitu syvälliseksi ja kulttuuria luovaksi, samalla kun ranskalainen ja englantilainen on leimattu pintapuoliseksi ja pragmaattiseksi, pelkkään sivilisaatioon tyytyväksi. Todellisuudesta irtautuminen ja mytologisointi ovat lopulta saattaneet saada elämää perin juurin tuhoavat mittasuhteet, kuten natsismissa tapahtui.
Koskelainen inhoaa Hitleriä niin paljon, ettei tahdo mainita hänen nimeäänkään, eikä haluaisi suoda kovin paljon huomiota kansallissosialismille. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, siinä määrin natsismi kuuluu Saksan 1900-lukuun – eikä vain siihen.
Koskelainen pohtii kansallissosialismia monesta näkökulmasta. Hänen arvionsa mukaan Thomas Mannin Tohtori Faustus-romaani ei ollut onnistunut yritys selittää kansallissosialismin nousua. Romaanin pääteemahan oli se, että päähenkilö osti paholaiselta menestyksen myymällä kykynsä rakastaa. Eikö kyseessä kuitenkin ollut natsi-Saksankin syvin olemus: kollektiivinen kieltäytyminen ihmisyydestä, lähimmäisen rakastamisesta?
Koskelainen ei tässä yhteydessä viittaa Jean-Paul Sartreen, mutta Sartrekin oli Juutalaiskysymys-esseessään sitä mieltä, että antisemiitti torjuu ihmisen osan. Niin taitaa jossain määrin käydä kaikissa fanaattisissa aatteissa, parhaissakin, jolloin ne kääntyvät tuhoaviksi.
Millainen on ihminen pahan aatteen takana? Koskelainen arvelee Hitlerin olleen hahmo, jossa huumoria tai muuta inhimillisyyttä ei ollut enää ”rahtuakaan”. Olikohan näin? Silloinhan Hitlerin teot olisivat selitettävissä, hän ei olisi ollut enää ihminen. Ja me, jotka arvelemme olevamme edelleen ihmisiä, voisimme huokaista helpotuksesta: olisimme jotain kokonaan muuta kuin hän.
Jospa Hitlerissä edelleen oli inhimillisyyttä? Tavattuaan Hitlerin kesällä 1942 presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa, että tämä oli ”lämpimästi tunteva” ihminen. Miltä Hitlerin mielenmaisena mahtoi tuntua Seela Sellasta, joka melko äskettäin esitti Hitleriä teatterilavoilla? Jos Hitler oli ihminen, emme pääse pakoon kysymystä, mikä meidät erottaa hänestä. Sen kysyminen saattaisi olla peräti terveellistä.
Kaikki järjen suhteellistaminen ei kuitenkaan ole pahaksi. Koskelainen arvelee, että ihmisellä on suorastaan tarve hurmioon ja kontrollin menetykseen. Runojakin on suosittu tästä syystä.
Koskelaisen katse Saksaan alkaa pääosin 1700-luvun lopun varhaisromantiikasta, johon viitataan tavan takaa. Ehkä siksi kirjassa kiinnitetään melko vähän huomiota kreikkalais-roomalaisen (tai romaanisen) ja germaanisen kulttuurin törmäykseen tai sulautumisprosessiin. Tästähän löytyisi esseistille sopivia poleemisiakin tulkintoja. Esimerkiksi Helsingissä 1980-luvulla luennoinut dominikaani-isä Martti Voutilainen oli sitä mieltä, että kristinusko meni pilalle germaanisen vaikutuksen takia.
Koskelainen kertoo kyllä roomalaisten ja teutonien välisestä myyttisestä taistelusta Teutoburgin metsässä vuonna 9 jKr. On jännää ajatella, että taistelu käytiin – jos sitä käytiin – Jeesuksen elellessä poikavuosiaan Rooman miehittämässä Nasaretissa.
Kunnon esseistin tavoin Koskelainen pyrkii ymmärtämään Saksaa ja saksalaisia niin muiden esittämien analyysien kuin omien havaintojensa avulla. Esseisti saa pohtia maantieteenkin, jopa yksittäisten näköalojen tai niiden puuttumisen vaikutusta ajatteluun. Esimerkiksi näin: Varhaisromantiikka – jota Koskelainen itse asiassa tuntuu pitävän erityisen tärkeänä lähtökohtana kaikelle myöhemmälle saksalaisuudelle – ei saattanut syntyä jossain tasamaan kaupungissa, vaan kukkuloiden Jenassa.
Ei käy kieltäminen, etteikö Saksa olisi eurooppalaisen kulttuurin päälähteitä. Onkohan mikään Euroopan maa tuottanut niin lukuisaa ja moni-ilmeistä kirjailijoiden ja filosofien saattoa? Näyttää lopulta siltä, että jokseenkin kaikki ajattelijat olivat jossain mielessä sekä romantikkoja että järki-ihmisiä. Kenenkään aatteet eivät pelkistyneet yksiselitteiseen uomaan, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Koskelaisen käsittelyssä Goethea, Marxia ja Nietzscheä paljon pölyisemmätkin filosofit ja kirjailijat kuten Schiller ja Hegel alkavat tuntua eläviltä ja mielenkiintoisilta, ja lukija tuntee sivistyvänsä.
Kirjailijoiden ja filosofien välistä rajaa ei ole ehkä tarpeenkaan tehdä, mutta omimmalla alueellaan ja kiinnostavimmillaan Koskelainen mielestäni on nimenomaan kaunokirjailijoista puhuessaan. Joskus turhankin pitkät luennot filosofiasta ja filosofeista voisi jättää filosofien huoleksi.
Koskelaisen huomiot Saksasta ulottuvat nykyhetkeen saakka, myös nykypolitiikkaan. Kuten yleisesti tiedetään, oikeistoradikaali ja muukalaisvihamielinen Alternative für Deutschland (AfD) -puolue on hyödyntänyt entisen DDR:n alueen ihmisten tyytymättömyyttä ja osattomuuden kokemusta. Koskelainen nostaa esiin eräitä puolueen menestykseen liittyviä paradokseja, joita ainakaan Suomessa ei yleisesti tiedetä. Yksi sellainen on, että idässä suosittu puolue on syntynyt lännessä, ja melkein kaikki sen johtajatkin ovat peräisin lännestä. Toinen paradoksi on, että muukalaisvihamielisyys ja AfD:n kannatus on Saksassa yleisintä siellä, missä ulkomaalaistaustaisia on vähiten. Äskettäin muuten selvisi, että Suomessakin maahanmuuttovastaisten perussuomalaisten kannatus on suurinta kunnissa, joissa on vähiten maahanmuuttajia.
Demokratia ei Saksassakaan miellytä kaikkia, osa haluaa auktoriteetin. Demokratia ei olekaan laiskoja varten, se näet haastaa kansalaiset: ”Se ei koskaan pidä täysin lupauksiaan heidän tasavertaisesta kohtelustaan, ja siksi se sysää meidän kaikkien harteille velvollisuuden ainakin yrittää korjata tämä puute,” Koskelainen muistuttaa.
Silloin tällöin Koskelainen tarjoaa lukijalle ilahduttavan persoonallisia huomioita ja tulkintoja. Olavi Paavolainen nosti kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana esiin kansallissosialistisen liikkeen pyrkimyksen rakentaa peräti uusi uskonto. Kirja olisi Koskelaisen mielestä ollut hyvää luettavaa Hannah Arendtille, joka puhui pahuuden banaliteetista ja tarkasteli muiden muassa Adolf Eichmannia nöyränä koneiston osana. Koskelaisen kirja muistuttaa, ettei natsi-Saksa ollut paha vain banaalilla tavalla, vaan myös kunnianhimoisemmin.
Lukijaa palkitaan kiinnostavilla, ajatuksia herättävillä yksityiskohdilla, esimerkiksi tiedolla, että Oswald Spengler äänesti Hitleriä vuonna 1932. Inhimillisiä anekdoottejakin on tarjolla: Kun liittokansleri Angela Merkeliltä toivottiin lennokkaampaa tyyliä, hän tyytyi vastaamaan, ettei ole runoilija. Lapsuudessaan metsissä vaellellut Merkel myönsi käyttäneensä oppimaansa hiljaisuutta – vastustajiensa nujertamiseen.
Koskelaisen lukeneisuus ja uteliaisuus, samoin kuin hiljainen ja rauhallinen, jokseenkin itseään korostamaton tyyli tekevät kirjallisen matkanteon miellyttäväksi. Lukuisat kirjoitusvirheet aiheuttavat pieniä töyssyjä, mutta asia lienee korjattu kirjan uudessa painoksessa. Matkanteko on jopa niin miellyttävää, että lukija jää odottelemaan perisaksalaista Lesungia, josta Koskelainen kertoo. Kyseessä on tilaisuus, jossa kirjoittaja yksinkertaisesti lukee otteita teoksestaan, ja lopuksi on keskustelua. Tilaisuuden jälkeen halukkaat jatkavat ajatustenvaihtoa läheisessä kapakassa. Koskelaisen kirja sopisi tällaiseen sosiaaliseen luentaan erityisen hyvin.
Arvioitu teos: Jukka Koskelainen: Viisi matkaa Saksan sieluun. Aviador 2023. 340 s.
