Suden hetken (Vargtimmen) juliste.

Suden hetki – miehuuden piina

Ingmar Bergmanin mestariteoksiin lukeutuva Suden hetki (Vargtimmen, 1968) on ehkä jäänyt monien hänen muiden mestariteostensa varjoon. Elokuva lukeutuu kuitenkin Bergmanin parhaimpiin ja henkilökohtaisempiin elokuviin. Suden hetkessä Bergman tuo valkokankaalle lapsuutensa pelot, jotka ovat vainonneet häntä aina taiteilijaksi siirtymiseen saakka. Menneisyyden demonit ovat vainonneet ohjaajaa koko tämän elämän ajan. Patoumat tuodaan katsojan silmien eteen kaikella voimalla. Painajaisten ja sisäisten demonien kuvaus on Bergmanin uran ainoa varsinainen kauhuelokuva.

Suden hetki ei ole kuitenkaan mikään perinteinen kauhuelokuva. Elokuva ei sisällä perinteistä ulkopäin tulevaa pahaa, vaan pahuus nousee ihmisen omasta alitajunnasta. Yliluonnollisesta kuvastosta huolimatta elokuvaa käsittelee demoneita psykologisessa mielessä. Joskus ihmisen patoutuneet pelot ja ahdistukset saavat yliluonnolliselta tuntuvan otteen ja muodostavat mielessä jopa persoonallisen pahan. Bergman käsitteli henkistä kauhua jo suuressa mestariteoksessaan Persona – Naisen naamiossa, 1966). Suden hetkessä angsti on nyt ottanut demonin hahmon.

Suden hetken valmistuessa Bergman oli arvostuksensa ja valtansa huipulla myös kansainvälisesti. Edellisellä vuosina olivat syntyneet suuret mestariteokset Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957) ja Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957). 1960-luvulle tultaessa syntyivät heti suurta arvostusta saaneet Neidonlähde (Jungfrukällan, 1960) ja Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961), jotka voittivat peräkkäisinä vuosina parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarit. Vuonna 1966 valmistui Persona Naisen naamio, jossa Bergman käsitteli traumaattisten kokemusten vaikutusta identiteettiin ja sen muuttumiseen. Suden hetki on temaattisesti monella tapaa Personan sisarteos. Molempien elokuvien keskushahmot ovat taiteilijoita, jotka kärsivät henkisestä romahtamisesta. Ihmismielen pimeitä puolia tutkitaan kuin mikroskoopilla tavalla, jollaista ei aikaisemmin länsimaalaisessa elokuvassa totuttu näkemään.

Syvästi ahdistunut taidemaalari Johannes Borg – aiemmin tänä keväänä menehtynyt Max von Sydow – ovat yhdessä raskaana olevan vaimonsa Alman (Liv Ullmann) kanssa päättäneet muuttaa kauas eristyksiin järjestäytyneestä maailmasta pienelle saarelle. Johanneksen tavoitteena on saada työskennellä rauhassa ja saada inspiraatiota toteuttaa taidettaan.

Elokuva on suurelta osin kuvattu samoilla paikoilla kuin Seitsemännen sinetin tunnettu kohtaus, jossa ritari pelaa shakkia kuoleman kanssa. Bergman palaa rikospaikalle, ja kuoleman äärellä liikutaan tässäkin elokuvassa. Elokuvan saari vaikuttaa katsojalle aluksi olevan täysin autio koruton saari Ruotsin ulkorannikolla. Maalatessaan saaren kallioilla ja luodoilla Johannes kuitenkin kohtaa saaren muita asukkaita.

Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa eivät ole miellyttäviä, ja katsojalle jää vapaus tulkita, tapahtuiko niitä todellisuudessa, vai olivatko ne Johanneksen mielikuvituksen tuotteita tämän vajotessa hulluuteen. Eräänä päivänä Johannes on kallioilla kalastamassa kun nuori poika ilmestyy hänen vierelleen tarkkailemaan Johannesta. Pojan läsnäolo alkaa ärsyttää Johannesta niin paljon, että ärtymys eskaloituu väkivaltaan ja pojan kuolemaan. Mutta oliko poika todellinen? Oliko poika Johannesta vainoava demoni?

Myöhemmin paljastuu, että saarella sijaitsee valtava goottilainen aatelislinna – kuin suoraan Edgar Allan Poen teoksista, jonka asukkaat kutsuvat Johanneksen ja Alman illastamaan kanssaan. Illallinen alkaa mukavissa merkeissä, mutta pian kaikki Johanneksen elämässä alkaa romahtaa. Johannes joutuu kohtaamaan menneisyytensä – peitetyt himonsa ja vihansa. Kontrollin menetys johtaa pitelemättömään raivoon ja mielen romahtamiseen. Lopulta Johannes katoaa selittämättömästi. Palataan siihen, mistä elokuva alkaa: Alma selittää katsojalle, miten Johannes on selittämättömästi kadonnut jättäen taakseen vain päiväkirjan. Mysteeri jää auki.

Elokuvan nimi tulee hetkestä yön ja aamunkoiton välissä, jolloin painajaiset tuntuvat kaikkein todellisimmilta, demonit ovat ottaneet vallan. Se on myös hetki, jolloin suurin osa lapsista syntyy. Bergmanin ainoa kauhuelokuvan hirviö tulee ihmisen – ja ehkä tarkemmin miehuuden – uumenista. Bergmania on usein pidetty naisten ohjaajana. Lukuisissa hänen elokuvissaan keskushahmona toimii nainen tai naisia. Naisten maailma tuntuu myös kiinnostavan Bergmania enemmän kuin pintapuolisesti asettamalla päähenkilöksi naisen. Bergman on tunne-elämän kuvaaja, ja häntä tuntuu selvästi kiinnostavan naisten mielenliikkeet miehiä enemmän. Perinteisesti miehisinä pidetyt aiheet loistavat Bergmanin elokuvissa poissaolollaan. Ihmisiä kuvataan tunne-elämän kautta.

Suden hetken pääosissa ovat Liv Ullmann ja Max von Sydow. Kuva: Wikipedia.

Suden hetken pääosissa ovat Liv Ullmann ja Max von Sydow. Kuva: Wikipedia.

Suden hetki on tästä tavallaan poikkeus mutta samalla se liikkuu Bergmanin teemojen syvässä ytimessä. Monista Bergmanin elokuvista poiketen Suden hetkessä kuvataan miehuutta. Bergmanin on usein tulkittu laittavan paljon itseään elokuviensa hahmoihin, eritoten niiden naisiin. Tässä elokuvassa paljon Bergmania itseään on Johanneksen hahmossa. Bergmanin monissa teoksissa näkyy vahvasti kirkkoherra-isän ankaran kurin alla vietetty lapsuus. Kuinka isällä oli tapana pukea Ingmar tai hänen veljensä hameeseen, kun nämä olivat syyllistyneet johonkin vääryyteen. Henkinen nöyryyttäminen jätti varmasti pitkän jäljen. Suden hetkessä on kohtaus, missä Johannes on meikattu feminiiniseksi. Johanneksen mielenterveyden hajotessa, myös hänen seksuaalinen identiteetti muuttuu.

Suden hetki on mielenkiintoinen elokuva siinäkin mielessä, miten se peilaa naisen ja miehen rooleja. Päältäpäin näyttää siltä, että Johannes ja Alma jakavat perinteisen mallin: Johannes tekee työtä ja Alma laittaa ruuan ja hoivaa. Kuitenkin Alma on kaksikosta rationaalisin – se joka yrittää järjen avulla selvittää tapahtumia Johanneksen vajotessa hulluuteen.

Ingmar Bergman oli henkeen ja vereen taiteilija, jolla oli poikkeukselliset kyvyt poikkitaiteellisuuteen kirjallisuudesta teatteriin ja elokuvaan. Bergman ei tiennyt muuta. Samoin on Johanneksen kanssa: hän kutsuu itseään taiteilijaksi, koska hänen elämälleen ei ole parempaakaan nimeä. ”Taiteessani ei ole muuta implisiittistä kuin pakollisuus”, Johannes toteaa. Luterilaista työmoraalia? Syyllisyyttä ja hengellistä kriisiä käsitellessään Suden hetki on luterilaisin kauhuelokuva, minkä elokuvahistoria tuntee. Sen surrealistinen unenomaisuus on vaikuttanut vahvasti David Lynchistä aina viimevuotiseen The Lighhouse-elokuvaan saakka.

Artikkelikuvassa elokuvan juliste.


Tuomas Hurme

Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'Suden hetki – miehuuden piina' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 8.5.2020 @ 12.37 Matti Taneli

    Hei hyvä Tuomas Hurme,

    Hieno analyysi tärkeästä elokuvasta.

    ystävällisesti Matti Taneli

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.