Ian Fraser ”Lemmy” Kilmister
24.12.1945–28.12.2015
Tapani Rytöhonka, kiitollisuudella
Rakkaus ja viha ovat molemmat suuria. Mutta suurin kaikista on uhma.
– Vilho Lampi
Get your teeth into a small slice
of cake of liberty
– Ian Dury: Sex & Drugs & Rock & Roll
Never let logic rule over determination
Oikeassa oloa voinee tavoitella vain heittäytyen.
Ajateltaessa vakavasti arvotettaviksi yltävien tekojen tulevan tehdyiksi tiedostamatta ja tekijänsä ymmärtämiksi jälkikäteen, vaistonvaraisuus on hyve ja toiminnan perustaksi päätyessään moraalinen valinta. Toki muulle kuin omavaraistaloudelle rakentuvissa, siis oikeastaan kaikissa omistamisen käsitteen sen meidän ymmärtämässämme muodossa synnyttäneen neoliittisen vallankumouksen jälkeisissä yhteisöissä on liikuttava viisaasti. Väärä – valhe – on niissä valtaa, sen hankintaa ja ylläpitoa; oma legitimiteettinsä ja teknologiansa, joiden haastaminen on yksilölle riski.
Väärä tuottaa itseään. Se palkitsee prosessinsa näkyvimpiä liehakoita, ja on itse oma palkintonsa. Siinä maksuvälineen käyttöönotto konkreettisesti poisti lajiltamme mahdollisuuden moraalista tarkastelua kestävään yhteisörakenteeseen. Ja koska jopa ajasta, jolloin eurooppalaisen yhteisön oletettua moraalia määrittelevä ja sanktioiva auktoriteetti pyrki ainakin jossain määrin suitsimaan sen arvopohjaa opettamalla muun muassa koron ottamisen synniksi, on jo kovin kauan, eurooppalaisesta länsimaiseksi ja sittemmin globaaliksi laajentuneen yhteisöllisyyden luonnetta tarjottua syvemmin aistivan yhteisön jäsenen, kansalaisen, on työläs tasapainottaa henkilölleen välttämättömiä itsesuojelua ja itsekunnioitusta, perusturvallisuutta ja omanarvontuntoa.
Ihminen, joka on tietoinen väärästä, eikä karista tätä tietoisuuttaan, tapaakin elää kauniin, mutta harmin ja riesan täyteisen elämän. Hänen arkikokemustaan keventänee olennaisesti vain mahdollinen huumorintaju, englanninkielen ”humour”-sanan elämänasenteen sisältävässä merkityksessä. Kollektiivista vapautumista infrastruktuurista elämänkokonaisuudeksi todentuvasta kurjuudesta ei useista päinvastaisista esityksistä ja joistain sellaisten käytännön kokeiluistakin huolimatta ole, täysin teoreettista kaiken maksuvälineen käytön universaalia hylkäämistä lukuunottamatta.
Yksilön vapautuminen, ”ison vapauden” sijasta ”pieni vapaus”, sen sijaan on.
Taiteellinen lahjakkuus ja – sen orgaanisena osana – intohimo tuon lahjakkuuden työstämiseen eivät vapauta vain taiteilijan omaa henkilöä, vaan ennen muuta hänen elämänpiiriään. Ne tuottavat olemista, joka pyrkii jakamaan itseään, toisin sanoen kiistää arvonsa jäädessään vain luojansa kokemukseksi.
Mikäli käy niin, että jakamista tapahtuu – sitä vastustavia tendenssejä on sen kaikissa vaiheissa ja kaikissa niihin liittyvissä toimijoissa – ja taiteilijan yhteisössä tunnistetaan, otetaan vastaan kutakuinkin kuvattua reittiä kulkien tehtyjä teoksia, on reaktio niihin usein yllättävänkin omistautunut, vimmainen, väkevä, Pietarinkirkossa koetusta Stendhal-syndroomasta 130 desibelin äänenvoimakkuudessa ja presto-tempossa puhdistautumiseen. Teoksen vastaanottaja myöntää yhteisönsä moraalisen tyhjiön ja kaipaa sen täyttämistä, toki edelleen usein tiedostamattaan. Oikean peräänkuuluttaminen jaettavaksi on taiteilijan vaistonvaraista tietoisuutta vastaanottajasta ja tarvetta välittää hänelle hyvää – ja tarjotun, viaksi opitun, mutta hyveeksi koetun löytäminen ja siinä pidättäytyminen spirituaalista, näkyvää todellisempaa tapahtumista sen kummallekin osapuolelle.
Niin Kilmisterin oma kuin siihen rinnasteinen musiikki – Jerry Lee Lewis, Stooges, Suicide, Birthday Party, The Cramps – onkin kuultava muussa kuin ”pop”-musiikin teeskennellyn lapsenmielisessä kontekstissa, ylenkatsottava levityskanavia, jotka se on pakotettu ”popin” kanssa jakamaan. Se, että kaivatun tuottavaa taidetta on lupa – ja tämä pätee hyvin juuri Kilmisterin elämäntyöhön – olennaisilta osin luonnehtia vulgaariajattelussa kavahdetuin antagonismin, vihan ja väkivallan käsittein, ei muuta sanottua eikä etenkään mitätöi vastaanottajan vapautuksen kokemusta.
My job is to make people walk a foot taller
Jenny said when she was just five years old
our parents are the death of us all
Two TV sets and two Cadillac cars
ain’t gonna help us at all
Not at all.
Then one fine morning she puts on a New York station
she don’t believe what she heard at all
She started dancing to that fine, fine music
her life was saved by rock and roll
Despite all the computations
you could just dance to a rock and roll station
And it was alright.
-Lou Reed: Rock and roll
Post scriptum: The easiest way to survive is not to give up
Väliotsikot: Kilmisterin haastatteluista vuosilta 1976–2015.
Koko Kilmisterin Motörhead-yhtyeen nimissä levytetty tuotanto on saatavilla, samoin keskinkertaisen Head Cat -ryhmän ja joidenkin pienempienkin sivuprojektien äänitykset. Kilmisterin nuoruudentöistä Sam Gopalin ja Rockin’ Vickersin musiikki ei ole huomionarvoista, Hawkwindin on, mutta omalla tahollaan; Kilmister ei ollut ryhmän keskeinen luova voima.
Vaikka Motörhead-albumien taso on kauttaaltaan korkea, kokonaisuutta on kenties hedelmällisintä lähestyä suurin piirtein kronologisesti. Ensimmäiseksi hankinnaksi tavataan suositella varhaista, myyntilistojenkin ykkössijalle noussutta No sleep ’til Hammersmith -konserttiäänitettä.
Kirjoittaja Tapani Rytöhonka on kuvataiteilija, vapaa kirjoittaja ja YTM. Artikkelikuvassa Lemmy Kilmister. Kuva: Goran Beg/Flickr (CC)
