Stephen Meyer ja apologian tukikepit

Tunnustuksellisen tiedekäsityksen ja fundamentalistisen raamattu-uskon välisen köydenvedon eräs muoto on kiista älykkään suunnittelun teorian ympärillä. Yhdysvaltalaisessa Discovery Institutessa toimiva Dr Stephen Meyer on ID-teorialle omistautunut tieteilijä, jonka bestseller-kirjat ovat luoneet intellektuellin ja apologia-evankelistan aseman. Oppineisuutta, terävää älyä, vahvaa tiedetaustaa ja ilmeisen vilpitöntä tarkoitustaan ei ole syytä vähätellä.

Intelligent Design -teoriasta on kirjoitettu paljon. Areiopagi-verkkolehden useat artikkelit ovat esimerkkejä. Kommentoin seuraavassa ainoastaan tieteenfilosofista ja tieteenhistoriallista teemaa, väittämien kokonaisuutta, jossa näen apologian pyrinnön hairahtuvan sanomansa ylimyyntiin tai mainostajan kiusaukseen, kotiinpäin liioitteluun. Tieteeseen nojaavan apologian piirissä on viime aikoina toistuvasti pohdittu luonnontieteen edistykseen johtanutta kehitystä, tiedekäsityksen ja luonnontieteen metodologian alkuperää ihmiskunnan historiassa. Tieteenhistorian kuvauksessa on kristinuskon ja juutalais-kristillisen katsomusperinteen ansioita tuotu esiin näyttävästi. Tällä tavoin rakennettu konservatiivisen raamattuopin tukema apologian rakennelma on perusteltu mutta hieman vino, pyhäkouluopetuksen suuntaan kallellaan.

Meyer ja Tour

Kaksi tämän hetken näkyvää keskustelijaa tieteen ja uskonnon rajapinnalta kohtasivat ystävällisissä merkeissä; tässä podcast. Professori James Tour ja Stephen Meyer ovat vakaumuksellisia kristittyjä. Tour on pitänyt etäisyyttä ID-teoriaan, kun taas Meyer on asian ”primus motor”. Hienovarainen ero jää taka-alalle yhteisen tavoitteen yhdistäessä mielet. Raamatun kielestä löydetään kuvaus järjestyksen Jumalasta ja luomakunnassa ilmenevästä säännönmukaisuudesta, taivaita ja luontoa koskeva harras mietiskely ja kunnioitus universumin ihmeellisyyttä kohtaan.

Raamatun tekstiavaruuden ja juutalaiskristillisen ajatusperinteen aineksista Meyer tunnistaa mielestään länsimaisen tiedekäsityksen alkuidut ja luonnontieteen menestykseen johtaneet askelmat. Hän näkee VT:n kirjoittajien ja kristinuskon tuottaneen keskeiset luonnontieteen mahdollistaneet oivallukset, protoideat: “divine law giver, God sustaining the universe, divine action holding the world together. Laws of nature are manifestations of Gods character and power, the biblical idea that someone is responsible”. Näistä elementeistä hänen näkemyksensä mukaan alkoi kehittyä ajatus luonnon lainmukaisuudesta, tieteen havaintojen mahdollistamasta luonnon kirjan lukemisesta, ymmärtämisestä ja tiedon kartunnasta. Ja asteittain rakentuva luonnontieteen paradigma.

Hypoteesi ja ihmisen kuva

Sen sijaan, että Stephen Meyer pysähtyisi kunnioittamaan kaiken ihmisen tietämisen ja rationaalisten selityksien ulkopuolelle piiloutuvaa todellisuuden alkusyyn mysteeriä, hän asettaa kuin huomaamatta argumentoinnin pohjaksi pyhäkouluopetuksen kaltaisen jumalakäsityksen. Hän muotoilee apologiaohjelmansa rationaalisen tietoprosessin kaavioksi, jossa lopputulos on annettu. Todistettavana johtopäätöksenä on klassinen arkaainen jumalakäsite. Hänen ohjelmallinen teoksensa on otsikoitu The Return of the God Hypothesis (Jumala-hypoteesin paluu). Syntyy tunne, että ”todistettava” on asetettu projektin lähtökohdaksi, johon päättelyharjoituksen tiedetään johtavan.

Juutalais-kristillisen jumalapuhunnan kaunis runollinen ajatus on ilmaisu ihmisen tajunnallisesta olemuksesta Jumalan kuvana. Meyerin ajattelun kielipelissä on tämän peilikuva, Jumalan hahmottaminen ihmisen kaltaisena tajuisena olentona. Episteeminen uskontofundamentalismi luo antropomorfisen käsitteen, olennon, joka ajattelee, tahtoo, tietää, toimii, tuntee, vihaa, rakastaa. AI-aikakauden kielipelissä voitaisiin puhua sentience-agentista, jolla on äärettömän syvä muisti, rajaton tietokapasiteetti, tiedon prosessointiteho, universumin laajuinen aistikenttä ja koko maailmankaikkeutta koskeva teleologinen tahto, suunnitelma, persoonallinen mieli. Toisin ilmaisten AI-visioiden ja futurististen satujen kaltainen super bigfoot -mahtikone. Mooseksen kirjassa (1:26) muotoiltu luomisen mysteeri kuuluu ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme”. Tämän ajatuksen kääntäminen muotoon ”Nähkäämme Jumala, kuvatkaamme hänet kaltaiseksemme” on melko uskallettu teologian ilmaveivi.

Apologiastrategian huipennus Stephen Meyerin argumentaatiossa on ns. intelligibility axiom, maailmankaikkeutta koskeva ymmärrettävyys-olettama, joka sanoo olennaisesti, että ihmisen tajunnallisuus ja Jumalan tajunta ovat kuin synkronisesti kytkeytyneet viestiyhteyteen, illuminaatioksi kutsutun ominaisuuden välittämänä. Katolisen kirkon katekismuksessa tällainen ihmisen tajuisuuden ja ajattelun sekä Jumalan mielen välinen yhteys on nähdäkseni postuloitu yhdeksi kirkon ja teologian prinsiipiksi. Tätä voi kutsua episteemisen positivismin teesiksi. Ohjelmallinen tiedeoptimismi ja materialistinen realismi nojautuu olennaisesti samankaltaiseen lähtökohtaan, ihmisen tajunnassa pyörivän kognition 4D-mallin ja tosiolevan vastaavuuteen.

Salatun kunnioitus ja turhat kainalosauvat

Juutalaisuuden ja kristinuskon mystiikkaa arvostavassa perinteessä on kunnioitettu Jumalan salattua luonnetta, ”jota ei ole silmä nähnyt eikä yhteenkään sydämeen astunut”. Kaikenlaisten Jumalan kuvien konkretisoinnin kielto on suorastaan juutalaisen uskonnon ”hovietiketin” ensimmäinen sääntö.

Joskus 1960-luvulla uskoakseni teekkarihuumorin ja uskontoa mollaavan ateistisen uhmakkuuden piirissä liikkui vitsiksi tiivistynyt kysymys ”Voiko Jumala luoda niin ison kiven, jota hän ei jaksa nostaa?”. Tämä pilkaksi tai virnistykseksi tarkoitettu nuorisoläppä on sellaisena terveellinen muistutus tekeväksi ja tietäväksi olennoksi kuvitellun kaikkivaltiuden paradoksista ja absurdiudesta, jonka ihmisen rationaalisuuden imperatiivi luo. Tyylikkäämpää olisi pitäytyä historiallisen juutalaisuuden parissa muotoiltuun kieltoon olla lausumatta olemassaolon alkusyyn tai universumin taustalla olevan majesteetin nimeä. Tosin VT kertoo, miten juutalaisuuden historia – kuin inhimillistä jännitteisyyttä, ristiriitaisuutta ja moniselitteisyyttä osoittaen – viljeli kovasti myös profeetallista puhetta, isännän ohjeita ja komentoja. Mystisen kätketyn alkusyyn kunnioitus ja Jahven sanomaksi muotoiltu julistava opetuspuhe ovat kuin symbioosissa.

On kyllä kiistatonta, että juutalais-kristillinen kulttuuri on keskeinen tekijä siinä kehityksen pitkässä kaaressa, jossa antiikin luonnonfilosofian perinteestä ja juutalaisen viisaustieteen korpuksesta kristillisen skolastiikan, renessanssin ja valistuksen avittamana muotoutui nykyaikainen tieteenharjoituksen paradigma. Olisi kuitenkin virhe unohtaa tai vähätellä muiden kulttuurien syvälle historiaan ulottuvaa vaikutusta. Esimerkiksi Egyptin, Mesopotamian, Intian ja Kiinan arkaainen historia sisältää varmuudella intellektuaalisen ja filosofisen harjoituksen juonteita, joilla on ollut hedelmöittävä vaikutuksensa 5000 vuoden taakse ulottuvassa tiedon kartunnan ja maailmanhahmotuksen prosessissa. Idän kulttuurien ja uskontojen epistemologisten pohdintojen kerrostumat saattavat sisältää tärkeitä virikkeitä modernin tieteen teemojen, aineen, energian ja tajuisuuden syvien kysymysten pohdinnassa. Varhaisen islamin piirissä viljelty klassisen filosofian ja luonnonmystiikan kunnioitus on myös ollut tärkeä mm klassikkotekstien säilyttäjänä (Platon, Aristoteles, Ptolemaios,..).

Syviin vesiin ja ulos laumoista

Kristinuskon ja juutalaisuuden perinteestä on eräiden yhteisöjen toimesta nykäisty villejä spekulaatioita kuin taikurin hatusta. Sellaista edustaa VT:n kertomuksiin kuuluva syntiinlankeemuksen näky, joka on vedetty ihmisen puutteellisen tiedon selitykseksi. Tällaisia kainalosauvoja emme tarvitse. Ihmisen tajunnan rationaalinen kyky ja maailmanmalli on meille annettu kognition pelikenttä, jonka mahdollistama aistimisen, tietämisen, päättelyn, tuntemuksien, induktiivisen luovuuden ja spekulaation ajatusmylly pyörii päässämme. Tämä on luojamme lahja mutta samalla asettaa tietämisellemme rajat. Meillä ei ole Arkhimedeen pisteen kaltaista tajuisuutemme ulkopuolella olevaa universumin peritodellisuuden näkökulmaa. Tämä ”yhteensopivuusaukko/mismatch” ei ole syntiinlankeemuksen tulos, vaikka kertookin, että tietomme ja ymmärryksemme ulottuvuus on rajallinen. Sen kieltäminen voisi pikemminkin olla synniksi katsottava ylpeyserhe. Tästä seuraa mm rationaalisuuden hybris, uskonnollisen julistuksen äänekkyys ja esimerkiksi uskonnon turhan kärjekkäästi kieltävä tiedeoptimismi.

Brittiläinen foorumi ”Unherd” tarjosi paneelikeskustelun, joka ulottuu syvälle. Foorumin nimi ei ole painovirhe vaan inspiroiva sanaleikki. Justin Brierley on isännöinyt vuosia palstaansa ”Unbelievable” ja keskusteluttanut uskonnollisen pohdinnan ja skepsiksen vaikuttajia laajasti. Alex O’Connor on hämmentävä, välkky ja nuori lahjomattoman mielen edustaja, joka vaeltaa agnostismin, ateismin ja kipeästi epäilevän uskonnon rajalla. Toinen mieltä laajentava tapaus on Ayyan Hirsi Alin elämäntarina. Toivon, että hänen kasvunsa jatkuu ja hän voisi löytää sanoja Aabrahamin perikunnan eheyden edistämiseksi.