Andrei Tarkovskin (1932–1986) Stalker on yksi tieteiselokuvien ja samalla koko elokuvahistorian suurimmista klassikoista. Elokuvan syntyprosessi ei ollut kaikkein helpoimpia jo pelkästään tiukan neuvostokontrollin takia. Tarkovski eli myös uransa vaikeinta aikaa: hänen edellistä työtään Peiliä (1975) oli näytetty kotimaassaan vain rajoitetusti, ja sen levitys ulkomaille oli estetty kokonaan; myös hänen suunnitelmiinsa filmata Dostojevskin Idiootti sekä saksalaisen runoilija E.T.A. Hoffmanin elämäkerta oli suhtauduttu järjestelmän puolelta jopa vihamielisesti. Ikävien tapahtumien johdosta Tarkovski jätti elokuvien tekemisen hetkeksi kokonaan ja keskittyi teatteriin. Tältä kaudelta merkittävin saavutus oli Hamletin sovittaminen Lenkom–teatteriin Moskovassa vuonna 1977. Cinefiilien onneksi Tarkovski päätti tehdä paluun elokuvien pariin.
Tieteiselokuva oli Tarkovskille jo tuttu 1970-luvun alusta, jolloin hän oli siirtänyt puolalaisen Stanisław Lemin Solariksen (suom. 1973) menestyksekkäästi valkokankaalle vuonna 1972. Tällä kertaa Tarkovski valitsi pohjamateriaalikseen neuvostoliittolaisveljesten Arkadi ja Boris Strugatskij teoksen Huviretki tienpientareelle (suom. 1982). Tarkovski oli lukenut veljesten tarinaan tuoreeltaan, kun se oli ilmestynyt kirjallisuuslehti Avrorassa.
Monet taisivat aikanaan ihmetellä Tarkovskin aihevalintaa, sillä häntä pidettiin jo aikanaan korkeakulttuurin edustajana. Vaikka hänen teoksiaan saattoi olla aikanaan vaikea nähdä, ne olivat niittäneet tietyissä piireissä kansainvälistä mainetta. Andrei Rubljov (1966) oli päälle kolmituntinen meditatiivinen matka 1400-luvun venäläiseen ikonitaiteeseen. Peili oli puolestaan Tarkovskin henkilökohtaisin teos – matka lapsuuden muistoihin. Myös Lemin Solaris oli luonteeltaan filosofisen pohdiskeleva. Huviretki oli toista maata, kirja täynnä väkivaltaa ja slangimaista dialogia, kaikesta päätellen marginaaliyleisölle suunnattu kirja varsinkin tuon ajan Neuvostoliitossa. Tarkovski kuitenkin näki kirjan pohjalla olevan valtavan potentiaalin tarkastella elämää suurempia kysymyksiä: Mitä me oikeastaan haluamme elämältä? Minkä takia ylipäätään olemme täällä? Tarkovskin oli mahdollista muokata tarinaa, niin että kaiken alla vilisevät jatkuvasti uskonnolliset allegoriat ja pohdinnat.
Elokuvan nähneenä ja kirjan lukeneena voi tehdä jo hyvin nopeasti sen havainnoin, että Tarkovskin visio eroaa todella paljon kirjasta, niin paljon, että elokuvan on välillä vaikea tunnistaa käyttävän Strugatskiyn kirjaa pohjanaan. Aihe, päähenkilöt ja kaiken toiminnan keskiössä oleva Vyöhyke ovat kylläkin suoraan kirjasta, mutta Tarkovski on karsinut kirjan tapahtumia valtavasti ja lisännyt tilalle omaa pohdintaa, omanlaisensa matkan Vyöhykkeelle ja sen salaisuuksien äärelle.
Tarinan keskiössä on Vyöhyke, alue, jonka keskellä olevassa huoneessa uskotaan kaikkien toiveiden toteutuvan. Vyöhyke on ilmeisesti syntynyt asteroidin putoamisesta tai ulkoavaruudesta tulleiden vierailijoiden johdosta. Sittemmin nimeämätön valtio, jonka alueella paikka on, on sulkenut alueelle pääsyn pystyttämällä piikkiaitoja ja määräämällä aseistautuneita sotilaita vartioimaan mahdollisia sisäänpääsyjä. Tämä ole kuitenkaan estänyt ihmisiä yrittämästä Vyöhykkeelle pääsemistä toiveiden toteutumisen toivossa. Vaarat eivät lopu vartijoihin, vaan liikkuminen sisällä Vyöhykkeellä on erittäin vaarallista. Vyöhyke on kuin elävä organismi, jolla on oma mieli, ja se pystyy jatkuvasti muuntautumaan. Osaamaton kulkija voi kohdata loppunsa väärillä teillä. Ainoita ihmisiä, jotka osaavat Vyöhykkeen sisällä kulkea ja suunnistaa, kutsutaan stalkereiksi.
Kaksi miestä, kirjailija (Anatoli Solonitsyn) ja professori (Nikolai Grinko), palkkaavat Stalkerin (Aleksandr Kaidanovski) viemään heidät sisällä vyöhykkeelle ja siellä olevaan huoneeseen, missä heidän olisi mahdollista toteuttaa toiveensa. Elokuvan alussa on eniten yhtäläisyyksiä kirjaan, jolloin Stalker elää yhdessä vaimonsa (Alisa Freindlih) ja Apinaksi ristityn lapsensa kanssa. Apina ei ole täysin normaali lapsi ja hänen mystisiin voimiinsa palataan elokuvan loppukohtauksessa. Perheen arki rikkoutuu, kun miehet palkkaavat Stalkerin oppaaksi matkalle tämän joutuessa jättämään perheensä. Ja niin alkaa matka mystiselle Vyöhykkeelle.
Stalkerin onnistuu saada miehet läpi vartioinnin Vyöhykkeelle, missä ei tunnu olevan jälkeäkään elävästä elämästä, vain ruumiita ja hylättyjä rakennuksia ja ajoneuvoja. Samalla luonto tuntuu kuitenkin vallanneen kaiken, ja kaikki on rauhallista ja rujon kaunista. Kaiken alla väreilee kuitenkin jotain uhkaavaa, joka peittää alleen koko Vyöhykkeen. Stalker johdattaa pienen retkikunnan vaarojen läpi heittelemällä kankaaseen sidottuja muttereita tuoden oikean reitin näkyviin sekä luottamalla omaan kokemukseensa.
Kolmikko kulkee läpi aution mutta elävältä tuntuvan Vyöhykkeen läpi kohti huonetta, jossa toiveet toteutuvat, samalla tehden matkaa kohti itseään. Kirjailija kertoo toisille, että on alkanut vahvasti epäilemään omia taiteellisia kykyjään. Professori tuntuu välttelevän motiivejaan, ehkä toiveiden toteutuminen on hänen maailmankuvaansa vastaan, vastoin kaikkea ymmärrystä ja siksi niin pelottavaa. Stalker puolestaan kokee jatkuvaa vetoa Vyöhykkeelle palaamiseen. Mutta pääsevätkö miehet koskaan huoneeseen? Toteutuvatko heidän toiveensa? Tulevatko he onnellisiksi? Näihin kysymyksiin en tässä vastaa. Stalker on matka, joka täytyy kunkin itse tehdä. Matka ei varmasti ole kaikkia varten, mutta itse olen tullut kerta toisensa jälkeen onnellisemmaksi matkan tehtyäni. Aina olen löytänyt jotain uutta.
Stalker jäi Tarkovskin viimeiseksi elokuvaksi, ennen kuin hän lähti vapaaehtoiseen maanpakoon. Ulkomailla hän teki vielä kaksi elokuvaa, Italiassa tuotetun Nostalgian (1983) ja viimeisensä Uhrin (1986) Ruotsissa, jonka tuotantoryhmään kuului lukuisia Ingmar Bergmanin elokuvissa työskennelleitä ihmisiä. Tarkovski oli jo monta kertaa ennen Stalkeria joutunut huomaamaan, ettei elokuvien tekeminen Neuvostoliitossa ollut helppoa. Tosin helppoa elokuvien tekeminen ei ole koskaan, mutta Neuvostoliitossa sensuuri saattoi iskeä hyvinkin herkästi tuhoten kaiken.
Tarkovski oli oppinut toiminaan viranomaisten kanssa. Andrei Rubljoviin hän oli kuvannut tarkoituksella sellaista materiaalia, johon sensuuriviranomaiset tarttuivat jättäen oikean materiaalin rauhaan. Stalker kuvattiin uudenlaisella filmimateriaalilla, jollaista ei ollut ennen Neuvostoliitossa käytetty. Elokuva oli lähes kuvattu valmiiksi, kun kehittämisvaiheessa materiaali tuhoutui käyttökelvottomaksi. Tekijät epäilivät tätä tahalliseksi teoksi, ja Tarkovski murtui täysin. Hän ei kuitenkaan luovuttanut vaan aloitti homman alusta ja käänsi tappion voitoksi. Tarkovski muokkasi kirjan tarinaa lisää tehden siitä entistä tiiviimmän mutta syvällisemmän matkan tuntemattomaan.
Stalker kyllä sisälsi sellaista materiaalia, mikä ei välttämättä ollut viranomaisten mieleen. Stalker on ensinnäkin hyvin hengellinen elokuva, vaikka siinä ei suoraan kristinuskoon viitattukaan muutamaa kuvaa ikonista ja orjantappurakruunusta lukuun ottamatta. Hengellisyys ja uskontoon vähänkin viittaaminen saattoi tuoda viranomaisten tuomion. Vyöhykkeen inspiraationa toimi Tšeljabinskin lähettyvillä vuonna 1957 tapahtunut ydinonnettomuus. Ydinonnettomuudet olivat herkkä asia neuvostohallinnolle. Vyöhykkeen on katsottu enteilevän myös Tšernobylin onnettomuutta. Stalker kuvattiin Neuvosto-Virossa alueella, joka oli voimakkaasti saastunut. On epäilty, että kuvauksiin osallistuminen koitui useamman elokuvan tekijöistä kohtaloksi, mukaan lukien Tarkovskin itsensä, joka kuoli keuhkosyöpään vajaa 10 vuotta elokuvan tekemisen jälkeen.
Stalker on henkinen ja uskonnollinen matka ihmisyyteen ja olemisen ymmärtämiseen. Stalker on ehkä elokuva itse Jumalasta – Vyöhyke on tunnettu mutta salattu; se on jatkuvasti läsnä mutta silti piilossa; siltä rukoilemme vastauksia, mutta se ei aina vastaa toivomallamme tavalla. Stalker on kuin messu, jonka yksittäiset osat saattavat tuntua loputtoman pitkiltä mutta samaan aikaan äärettömän kauniilta ja rikkailta. Stalker onkin parhaimmillaan elokuvateatterissa kuin messu kirkossa, missä sen yksityiskohtiin ja pyhyyteen saa uppoutua.
Lue myös:
Tauno Väinölä, ”Myös alla vaivan” – Miten Tarkovski piilotti elokuviinsa kristillistä sanomaa. Vartija 27.12.2021.
Lars Ahlbäck, Väriä mustavalkoiseen maailmaan. Vartija 28.12.2021.
Mia Öhman, Andrei Tarkovskin omakuvat: Andrei Rubljov ja Andrei Gortšakov. Vartija 29.12.2021.
Artikkelikuvassa kirjailija, Stalker ja professori Vyöhykkeellä.
