Helmi Krohn (1871–1967) ja Helena Konttinen (1871–1916) syntyivät samana vuonna mutta rakensivat elämänsä hyvin eri lähtökohdista käsin.
Rutiköyhiin oloihin itärajan tuntumaan syntynyt Helena Konttinen joutui jo lapsesta asti tekemään raskasta työtä. Hän opetteli lukemaan salaa Raamattua, josta löysi sielunhätäänsä Vapahtajan ja rakkauden sanoman. Horrostiloissa Helena saa yhteyden Jeesukseen ja alkaa välittää ja profetoida lähimmäisilleen viestejä, jotka hänen kauttaan ihmisille annetaan. Psykiatrit yrittävät ymmärtää Konttisen mielenliikkeitä ja päätyvät lopulta siihen, että kyse on hysteriasta. Konttinen itse kokee kuitenkin näkynsä ja profetiansa Jumalan lahjana, eikä suostu vaikenemaan, vaikka omakin järki pistää hanttiin eikä köyhän vaimon ja äidin suoraa jumalyhteyttä muutenkaan pidetä sopivana. Totuus Jumalasta kun on kirkon ja sen miespappien tonttia.
Näytelmässä Konttista näyttelee Anna Veijalainen, joka onnistuu fyysisellä näyttelijäntyöllään tuomaan esiin Konttisesta niin hartaan tiukkapipon kuin hellyttävän hupaisankin puolen. Suruttomuuden synti vaanii kaikkialla, mutta tärkeintä on rakkautena vaikuttava usko ja meissä kaikissa lihaksi tuleva Sana. Näin tulkitsen näytelmän Helena Konttisen sanoman. Eikä rakkaus ole Konttiselle mitään eteeristä leijuntaa. Se on arjen epäkohtien korjaamista, vääryyksiin puuttumista tämänpuoleisessa. Konttisen toiminnan seurauksena syntynyt uukuniemeläisyydeksi kutsuttu herätysliike toimi aktiivisesti vielä Konttisen kuoleman jälkeenkin, etenkin orpokotiyhdistyksen kautta.
Toisaalla, Helsingissä, yhteyttä tuonpuoleiseen janoaa kosmopoliittinen kirjailija, suomentaja ja toimittaja Helmi Krohn. Monella tavalla lahjakas Krohn oli naimisissa nuorsuomalaisen poliitikon, professori E. N. Setälän kanssa. Näytelmän Krohn janoaa tasavertaisuuden kokemusta suhteessa puolisoonsa, hän haluaa tehdä yhdessä työtä ja tulla näkyväksi muutakin kuin äitinä ja vaimona, kirjoitustensa kautta. Kirjailijana hän jää kuitenkin paitsi aviomiehensä myös sisarensa Aino Kallaksen varjoon. Monen kiemuran ja kokeilun kautta avioliitto päättyy eroon.
Näytelmän ensimmäinen puoliaika on pitkä ja se sisältää useita avoimeksi jääviä viittauksia muun muassa Helmi Krohnin ja filosofi-asianajaja Hermann Friedmannin suhteeseen. Näytelmän Helmi Krohn (Amira Khalifa) uskoutuu sisarelleen Ainolle (Cecilé Orblin), jakaa salaisuutensa ja pyrkimyksensä hänen kanssaan. Toinen uskottu on rakas ystävä, säveltäjä Erkki Melartin (Riitta Paakki), joka näkee Helmin erikoislaadun taiteilijana ja johdattaa hänet teosofian pariin. Kun Helmi Krohn keski-iässä löytää maailmalta spiritualismin, hän kokee tulleensa kotiin. Helmi Krohn kanavoi elämänsä aikana useita henkimaailmasta kertovia kirjoja, joiden sanoman hän uskoi saaneensa edesmenneeltä isältään Julius Krohnilta.
Helmi Krohnin elämäntyö uraauurtavana spiritualistina elää ja kukoistaa tänäkin päivänä. Krohnin perustama Suomen Spiritualistinen Seura ry toimii Helsingissä Karjalankadulla, sulassa sovussa uuspietistisen Kansanlähetyksen naapurina. Yhdistys järjestää aktiivisesti meediotilaisuuksia, joiden tarkoituksena on saattaa edesmenneet henget yhteyteen omaistensa kanssa. Osallistuin lokakuussa yhteen tällaiseen tilaisuuteen. Vaikken itse kovasti vaikuttunutkaan meedion työskentelystä, moni muu vaikuttui. Tupa oli täynnä, pääasiassa naisia, eikä kahdenkymmenen euron lippuhinta tuntunut kynnyskysymykseltä. Salin seinällä riippui Helmi Krohnin kuva ja kirjahyllystä löysin Helmi Krohnin kirjoittamia ja suomentamia kirjoja. Ihmisten henkinen jano on valtava ja oman henkilökohtaisen kokemuksellisen yhteyden saavuttaminen henkimaailmaan tai jumaluuteen vielä valtavampi.
Helmi Krohn ammensi kristillisestä maailmankatsomuksesta, mikä sai kirkon papit, pipit ja dogmatiikan kirjanoppineetkin ärähtämään. Tuomiota Krohnille jaettiin niin Herättäjä-lehdessä kuin Kotimaassakin. Näytelmää katsoessani en voinut olla tuntematta surua siitä kovasydämisyydestä, jota maallikko- ja naishenkisyyden edelläkävijät ovat kirkon puolelta kokeneet. Samalla minua kiehtoo ajatus siitä, että sekä Konttinen että Krohn niin voimallisesti ammensivat hengellistä kokemusta juuri kristillisestä perinteestä käsin, olkoonkin että Krohnia pidettiin harhaoppisena ja Konttista mielenvikaisena.
Helena Kallion käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä asettuu hienosti hänen aikaisempien näytelmäteostensa jatkumoon, joissa naisen yhteiskunnallinen asema, pyrkimykset ja taistelu ovat keskiössä. Näen Janoavaiset eräänlaisena sisarteoksena Helena Kallion Tanssivalle agitaattorille (2018, KokoTeatteri) joka kertoo varhaisista feministeistä Emma Goldmanista (1869-1940) ja Louise Michelistä (1830-1905).
Janoavaiset-näytelmän taustamateriaalina on runsas elämäkerta- ja tutkimusaineisto, joka sisältää myös kirjeitä, päiväkirjoja ja artikkeleita. Näytelmä itsessään on Helena Kallion taiteellinen tulkinta päähenkilöittensä elämästä. Kallio kertoo käsiohjelmassa, että hänelle näytelmässä on kyse Krohnin ja Konttisen ”sydänkompassin avautumisesta”. Tuon kompassin seuraaminen vaatii paljon rohkeutta ja ajaa ihmisen usein myös pilkan ja häpäisyn kohteeksi.
Esityksen näyttelijäntyö oli intensiivistä ja fyysistä. Erityinen hatunnosto Cécile Orblinille, jonka energinen fokus kantaa läpi useiden roolihahmojen. Pidin kovasti näytelmän läpi kulkevista virsistä, jotka näyttelijät laulavat kauniisti. Virsien merkitys on ollut kristilliselle maallikkospiritualiteetille aina suuri ja siksi niiden paikka näytelmässä on enemmän kuin perusteltu. Mieleen jää soimaan Erkki Melartinin sävellys ja Jussi Snellmanin sanoitus Lempeä laupeus taivainen, joka löytyy Ruusu-Ristin laulukirjasta (1927). Porilaisten marssin, Lippulaulun ja Kosolan tulolaulun jälkeen laulettuna, se tuo tuulahduksen siitä maailmasta, johon sekä Konttinen että Krohn uskoivat saaneensa henkilökohtaisen yhteyden kirkollisten ja teologisten portinvartijoiden ohi.
Kun näytelmä päättyy, kuulen yleisöstä huokauksen ”ihanaa”. Eturivissä istuu nainen, silmät kiinni, autuas hymy huulillaan kuin hän haluaisi vielä viipyä näytelmän maailmassa.
Arvioitu teos: Janoavaiset
KokoTeatteri, esitykset 28.10.-16.12.2022
Käsikirjoitus ja ohjaus: Helena Kallio
Musiikki: Riitta Paakki
Rooleissa: Amira Khalifa, Cécile Orblin, Riitta Paakki, Anna Veijalainen
Esitysavustajat: Kai Salo, Lempi Hirvonen
Valosuunnittelu: Topias Toppinen
Pukusuunnittelu: Kai Salo
Äänisuunnittelu: Anssi Vättö
