Soy Cuba.

Soy Cuba – vallankumouksen itseään toisintavat kasvot

Kuka antaa kasvot vallankumoukselle?Kenen ääntä vallankumous toistaa? Kuubassa näitä  kysymyksiä on esitetty vuodesta 1959 lähtien. Fidel Castro ja hänen johtamansa parrakkaiden miesten joukko näyttäytyy edelleen kansainvälisessä mielikuvituksessa sosialistisen Kuuban eturintamana. Saarella kertomus vallankumouksen oikeutuksesta kietoutuu kuitenkin myös yksittäisten ihmisten elämään: siihen, kuinka he kokevat olevansa osa kotimaataan.

Elokuva Soy Cuba (Minä olen Kuuba) oli ensimmäinen neuvostoliittolais-kuubalainen yhteistuotanto, jonka tekeminen aloitettiin kylmän sodan kuumimpana hetkenä hieman lokakuun 1962 ohjuskriisin jälkeen. Ohjaajana toimi Mikhail Kalatozov (1903–1973), joka oli niittänyt lännessäkin mainetta kauniilla sodan vastaisella elokuvallaan Kurjet lentävät(1957). Neuvostoliiton ja Kuuban yhteistuotantona syntyi runollisen kaunis kuvaus tavallisten kuubalaisten osallisuudesta yhteiseen taisteluun sortajina pitämiänsä tahoja vastaan.

Tekijät saivat elokuvan tekemiseen lähes rajattoman budjetin, mutta valmis elokuva ei tyydyttänyt kumpaakaan maata. Neuvostoliiton mielestä elokuva oli liian taiteellinen eikä se ollut toivomusten mukaista suoraa propagandaa; kuubalaiset puolestaan katsoivat, ettei elokuva edustanut oikeita kuubalaisia, vaan se oli Neuvostoliiton näkemys kuubalaisista. Nämä tulkinnat kytkevät elokuvan tiivisti osaksi syntyhetkeään: 1960- ja 1970-lukuja pidetään Kuuban neuvostoliittomaisimpana ajanjaksona, jolloin tärkeimmän ideologisen ja taloudellisen tukijan läsnäolo saarella oli jatkuvaa ja konkreettista. Läheiset suhteet näkyivät valtiotasolla muun muassa molemminpuolisissa koulutus- ja työvierailuohjelmissa, arjessa puolestaan esimerkiksi venäjänkielisiä etunimiä kantaneissa 1970-luvun kuubalaislapsissa.

Länsimaissa elokuvaa oli pitkään lähes mahdotonta nähdä, kunnes se 1990-luvulla löydettiin uudelleen pitkälti ohjaajalegenda Martin Scorsesen ansioista, joka on aktiivisen ohjaajauransa ohella perustanut The Film Foundation -järjestön etsimään, restauroimaan ja levittämään kadonneita tai vaikeasti nähtäviä merkkiteoksia. Tämän myötä Soy Cuba lunasti paikkansa elokuvahistoriassa 1990-luvulla, samaan aikaan, kun Kuuban astui esiin Neuvostoliiton raunioista ja omasta kansallisesta eristystilastaan koti avoimempia kansainvälisiä suhteita.

Soy Cuba jakautuu neljään osaan, jotka sijoittuvat Kuubaa ennen Castroja diktaattorimaisesti hallinneen Fulgencio Batistan kauden viimeisiin vaiheisiin eri toimijoiden näkökulmista. Kommunistiseen elokuvaperinteeseen kuului romantisoida vahvasti vallankumouksen toteuttamista kansan yhteiseksi asiaksi: päähenkilöitä ei elokuvilla ollut, vaan kaiken takana loistivat punatähden ohella Lenin tai Stalin. Tätä perinnettä oli luomassa erityisesti yksi neuvostoliittolaisen että koko elokuvahistorian suurimmista pioneereistä Sergei Eisenstein (1898–1948) elokuvillaan Panssarilaiva Potemkin (1925) ja Lokakuu (1927).

Soy Cuba eroaa tästä perinteestä nostaessaan yksittäisiä ihmisiä päähenkilöiksi. Näin toimiessaan elokuva tuntuu vinkkaavan silmää kuubalaiselle kurittomuudelle, joka ulottui myös poliittiseen johtoon: Fidel Castro ei missään vaiheessa kumppanuutta noudattanut täysin Neuvostoliiton tahtoa vaan alleviivasi Kuuban itsemääräämisoikeutta myös suhteessa läheisimpiin yhteistyöhöntahoihin. Vaikka Kuuba oli taloudellisesti riippuvainen Neuvostoliitosta aina 1980-luvun loppuun asti, se pyrki muovaamaan ja toteuttamaan omanlaistaan sosialismia, jota ei rakennettu suoraan Neuvostoliiton oppikirjoista.

Elokuvan ensimmäinen osassa nuori havannalainen nainen Maria (Luz María Collazo) joutuu köyhyyden kourissa myymään itseään rikkaille amerikkalaisille turisteille, jotka viihtyvät hienoissa pröystäilevissä ravintoloissa Marian asuessa likaisessa slummissa. Amerikkalaiset kuvataan yksiulotteisina kapitalisteina, joille kaikki on kaupan – jopa Marian henkilökohtainen krusifiksi – eikä mikään ole pyhää. Maria on Batistan porvarillisen rappion uhri; katsojalle muistutetaan, ettei ajassa ennen vallankumousta ole mitään nostalgian arvoista. Toisessa osassa maanviljelijä Pedron (José Gallardo) maat ja sitä kautta koko elinkeino myydään yhdysvaltalaiselle United Fruit Companylle. Pedro ei kuitenkaan alistu vaan päättää polttaa sokerijuuripeltonsa estääkseen sen päätymisen amerikkalaisille. Marian ja Pedron kohtalot tekevät näkyväksi epäoikeudenmukaisuuden, jota vastustamaan vallankumous syntyy.

Kolmannessa osassa nuori opiskelija Enrique (Raul Garcia) suunnittelee ampuvansa Havannan amerikkalaismyönteisen poliisipäällikön. Enriquesta tulee Kuuban Eugen Schauman, jonka kautta katsojalle esitellään nuori sukupolvi vallankumouksen edelläkävijöinä ja akateeminen maailma eturintamana, jolla muutos toteutetaan. Enriquen hahmoon tiivistyy vallankumouksen varhainen julkisuuskuva nuorten miesten liikkeenä, joka valtasi alaa yliopistoissa ja kaupunkien yhteiskunnallisten valveutuneiden asukkaiden keskuudessa. Kuin alleviivaten kertomusta vallankumouksesta koko kansan liikkeenä elokuvan viimeinen jakso nostaa keskiöön vuorilla asuvan Pablon (Mario González Broche) perheineen. Kun hänen kotinsa pommitetaan amerikkalaisten toimesta, Pablo kiskaistaan vallankumouksen pyörteisiin. Pablo liittyy Fidel Castron vallankumoukseen, ja niin on pienen ihmisen mahdollista vaikuttaa historian kulkuun. Juuri vuorilla tapahtuva sissisodankäynti kohottikin vallankumousliikkeen imagoa: se osoitti Castron pyrkimysten olevan paitsi hänen kaltaistensa koulututtujen kaupunkilaisten myös maaseudun syvien rivien projekti, jossa he ilmaisivat aitoa toimijuutta.

Teknisesti elokuva tuntuu olevan aikaansa edellä. Rajaton budjetti mahdollisti suuret joukkokohtaukset ja ennen kaikkea mahtavat kamera-ajot veden alla ja Havannan taivaan yllä: tunnetuimmassa jaksossa kamera kulkee vaijereilla kattojen tasalla kuvaten kaduilla kulkevaa tuhansista ihmisistä koostuvaa nuoren opiskelijaradikaalin hautajaissaattuetta Havannan vanhassa kaupunginosassa, vain kivenheiton päässä poliittisen vallan keskuksesta. Kameroiden linsseissä käytettiin muun muassa sukellusveneteknologiaa, jotta kuvaukset veden alla olivat mahdollisia, ja suuri osa elokuvasta on kuvattu käsivaralla, mikä tuo naturalistisen ja hieman dokumentaarisen tunnelman.

Vaikka Neuvostoliitto ja Kuuba olivat pettyneitä elokuvan propagandan tasoon, on elokuva silti propagandistinen ja vallankumousta romantisoiva. Se rakentaa kuvaa yhteiskunnallisesta muutoksesta, johon jokainen kuubalainen voi kokea osallisuutta. Se tekee sen kuitenkin taiteellisesti kauniisti kuvaten tavallisen ihmisen kamppailua jättäen vallankumouksen johtohahmot sivummalle. Elokuvan voikin ottaa vastaan myös universaalina tarinana ihmisen loputtomasta vapaudenkaipuusta.

Elokuva sekä ilmentää että vahvistaa narratiiveja, joilla sosialismia on perusteltu Kuubassa jo yli puolen vuosisadan ajan. Kertomukset, joilla valtajärjestelmä oikeutetaan, kiertävät myös kehää. Valtiojohtoisessa historiakäsityksessä vallankumouksen selkärankana toimii yhä uudestaan paluu alkujuurille: uudelleen sitoutuminen vallitsevaan systeemiin ihmisten valitsemana ja valtuuttamana. Tätä toisintaa tietoisesti rakennettu narratiivi, jossa tavalliset ihmiset valtuutetaan edustamaan isänmaata ja osallistumaan sen rakentamiseen. Soy Cuba, minä olen Kuuba omassa elämässäni ja kuolemassani, kehossani ja ajatuksissani, omalla paikallani.

Isänmaan edustaminen on paitsi oikeus myös velvollisuus. Vuonna 2016 Fidel Castron kuoleman yhteydessä lanseerattu iskulause ”Soy Fidel” – minä olen Fidel – kuvaakin jokaisen kuubalaisen velvollisuutta liittyä osaksi vallankumouksen jatkumoa. Jokainen voi olla Kuuba olemalla kuin Fidel. Vallankumouksen ideat ja saavutukset voivat elää niitä vaalivien yksilöiden kautta. Viime vuosien kuohunta, kansan tyytymättömyys ja yhteiskunnallinen kritiikki ovat toisaalta osoittaneet, ettei aivan jokainen kuubalainen voi toimia vallitsevan järjestelmän kasvoina. Kuten elokuvassakin, soveliaat äänet ovat pitkään olleet urbaanin valkoisen keskiluokan, erityisesti miesten, ääniä. Politiikasta ja yhteiskunnasta keskusteleminen on rajautunut pitkälti tämän väestöryhmän piiriin ja sulkenut ulos esimerkiksi afrokuubalaiset, naiset sekä nuoret kuubalaiset. Kun nämä etuoikeuksien ulkokehille ajautuneet ryhmät ovat viime vuosina astuneet esiin, he ovat omaksuneet rooleja, joita heille ei perinteisesti ole varattu. Heidän äänensä ovat toistaneet elokuvankin alleviivaaman teeman mutta tällä kertaa kysymyksen muodossa: kuka on Kuuba vuonna 2022?


Kirjoittaja

Elokuvatuntija-teologi Tuomas Hurme ja kirkkohistorioitsija, Kuuba-tutkija Petra Kuivala katsovat vallankumouksellisia elokuvia tavoitteenaan tuoda yhteen taiteen ja historian näköaloja.


'Soy Cuba – vallankumouksen itseään toisintavat kasvot' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.