Luin yhteen menoon useamman ihmisten sotakokemuksiin keskittyvän kirjan. Niissä oli romaaneja, muistelmia sekä dokumenttipohjaisia kuvauksia.
Huomasin, että nykyhetkestä käsin sotaa katsovan lukijan on syytä olla lähinnä kuunteluoppilas, sillä on vaikea arvioida ihmisten tekemisiä, kun itse elää ihan toista aikaa.
Toisaalta juuri se tuo ylimääräistä jännitystä kirjojen sivuille, kun tietää mikä oli lopputulos.
Jan Guilloun teos Sokea piste.
Jan Guilloun mainio sarja Suuri vuosisata on neljännessä osassa (Sokea piste, suomennos Taina Rönkkö, Like.) ehtinyt toiseen maailmansotaan. Sodalta säästyneessä Ruotsissa asuvan on vaikea nähdä, mihin Saksa on menossa. Varsinkin, kun kirjan päähenkilö Lauritz Lauritzen on saanut insinöörin koulutuksensa Saksassa ja ihailee kovasti maan aikaansaannoksia. Oma poika on liittynyt SS-joukkoihin ja tytär miehitetyn Norjan vastarintaliikkeeseen. Perheen varallisuus on turvassa Berliinin ja Dresdenin kiinteistöissä. Tieto kylmää lukijaa.
Sokea piste on mainio kirja silmien avaamiseen. Kun tulevaisuutta ei voi tietää, ihminen antaa pettää itseään ja tekee myöhemmin vääriksi osoittautuvia ratkaisuja. Hän ei tunnista poliittisia virtauksia ja niiden takana olevia asenteita edes omassa maassaan saati itsessään.
Kiinnostavin hahmo kirjassa on SS:ään liittynyt Harald. Missä vaiheessa nuoren miehen itsepetos ei enää toimi ja miten hän selviää, kun Kolmannen valtakunnan pyhä tehtävä romahtaa?
Ralf Rothmannin pieni kirja Kuolema keväällä (suomennos Raija Nylander, Atena) kertoo kahdesta nuoresta saksalaisesta miehestä Fietestä ja Walterista, jotka joutuivat sotaan Unkariin viimeisiksi viikoiksi ennen Saksan antautumista keväällä 1945.
Ralf Rothmannin teos Kuolema keväällä.
Karjanhoitajina työskentelevät nuorukaiset näkevät koko uljaan aatteen haaksirikon, moraalisen rappion ja ihmisten luhistumisen.
”Ei minulla ole vihollisia, ei ainakaan sellaisia, jotka haluaisin nitistää. Tätä sotaa käyvät kyynikot, jotka eivät usko mihinkään, paitsi vahvemman oikeuteen. Kuitenkin he ovat vain pikkusieluja ja raukkiksia, näin sen rintamalla”, Fiete tilittää.
Rothmann on hyvin taitava kuvatessaan luhistuvaa maailmaa ja sen rappiota Walterin silmin. Tässä vaiheessa sotaa ei ole jäljellä enää glorian hitustakaan. Siinä Rothmannin kirja muistuttaa Son of Saul -elokuvaa.
Kuolema keväällä saa tajuamaan, miten poikkeuksellisiin tilanteisiin voi päätyä, kun käskyvalta on muilla kuin omissa käsissä. Silti on toteltava ja kannettava seuraukset.
Kuoleman varjossakin rakkaus ja ystävyys löytävät itselleen tilaa, vaikka ystävysten yhteinen aika on jo loppumassa.
Miten ihmeessä ihmiset pystyivät selviytymään kirjassa kuvatuista raunioista ja aloittamaan elämän alusta?
”Olen elänyt sillä tavalla kuin opin leireillä: päivä kerrallaan”, kirjoittaa
Marceline Lorida-Ivensin teos Isä, et koskaan palannut.
muistelmissaan ranskalainen Marceline Lorida-Ivens (synt. 1928). Isä et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani (suomennos Marja Luoma, Gummerus) valittiin Ranskassa vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi. Marceline selvisi Auswitzista ja Birkenausta, mutta leireillä on ollut pitkät varjot. Sydämestä ottaa kun lukee, miten leiri ei koskaan katoa siellä olleen mielestä. Ranskalainen ministerikin pihistää kahviloissa yhä halpoja lusikoita, ettei joutuisi enää latkimaan koiran tavoin Birkenaun surkeaa lientä.
Välillä Marceline haluaisi paeta maailmanhistoriaa takaisin leirillä menehtyneen isän ja tyttären yhteiseen historiaan. Se aika jäi aivan liian lyhyeksi, sillä tyttä oli leirille joutuessaan vain 15-vuotias.
Marcelinen suhde omaan ruumiiseensa ja lapsiin muuttui leirien jälkeen kokonaan. Hän joutuu näkemään, miten leirille joutumaton veli ei jaksa enää elää. Hän pohtii välillä itse, olisiko ollut parempi olla koskaan palaamatta. Mutta näistä mietteistä puhutaan vain toisten selviytyjien kanssa.
Kirjan riveillä ja rivien väleistä avautuu kokemusmaailma, joka ei ollut ohi, kun rauha tuli. Ehkä se avasi Marceline Loridan-Ivensin silmät uudelleen rakentuvan maailman epäoikeudenmukaisuudelle.
Tappion hetkellä Berliinissä Magda Goebbels kirjoitti ensimmäisestä avioliitosta olevalle pojalleen:
”Meidän ihana aatteemme tuhoutuu – ja sen mukana kaikki kaunis, ihailtava, jalo ja hyvä, mitä olen elämässäni tuntenut. Maailma Führerin ja kansallissosialismin jälkeen ei ole enää elämisen arvoinen ja siksi otin lapsetkin mukaan tänne. He ovat liian hyviä meidän jälkeemme tulevaan elämään, ja armollinen Jumala ymmärtää minua, jos vapautan heidät itse.” Kansallissosialismin itsetuhoinen uskontunnustus.
Florian Huberin teos Lupaathan tappaa itsesi.
Florian Huberin Lupaathan tappaa itsesi (Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945. Suomentanut Heidi Naski, Atena) on kiehtova ja kammottava kurkistus tuhon tunnelmiin keväällä 1945. Kun liittoutuneet lähestyivät lännestä ja venäläiset idästä, puhkesi saksalaisessa Demminin kaupungissa itsemurhien aalto. Propaganda oli pelotellut ihmiset niin, että äidit surmasivat lapsensa ja itsensä. Kokonaiset perhekunnat päättivät mieluummin kuolla kuin jäädä katsomaan, mitä tapahtuisi. Todellisuuden silmiin katsominen oli liian vaikeaa. Samaa tapahtui kaikkialla Saksassa.
Päiväkirjat ja kirjeet tuovat kirjan ihmiset hyvin lähelle. Huber on taitava myös kuvatessaan maan yleistä mielialaa, joka sodan lopun lähestyessä muuttaa ihmisten suhdetta ennen tabuna pidettyyn itsemurhaan.
Kirjan puolivälissä näkökulma muuttuu: Huber kertoo, millainen suuren unelman lumo oli ihmisille ollut. Miksi varsinkin nuorille ihmisille luvattu loistava tulevaisuus oli ollut vastustamaton kutsu, joka antoi heille omanarvon tuntoa, yhteisyyden kokemuksen ja tehtäviä tulevaisuuden luomisessa.
Kun Führeriä ja valtakuntaa ei enää ollut, ihmiset pelkäsivät vajoavansa tyhjyyteen.
Tappion jälkeen moni koki itsensä uhriksi, kielsi syyllisyytensä ja vaikeni, kunnes tuli aika, jolloin oli pakko käydä läpi kaikki tapahtunut.
Lupaathan tappaa itsesi on tavattoman kiinnostava teos, joka lisää ymmärrystä ihmisten valintoja ja selviämisen keinoja kohtaan.
Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suomennos Arja Pikkupeura, Siltala) on kiehtova tarina juutalaisesta miehestä, josta sodan aikana tuli kristitty ja sodan jälkeen karmeliittaveli Israeliin.
Ljudmila Ulitskajan teos Daniel Stein.
Löytäessään uskon sekä saksalaisia että venäläisiä palvellut juutalainen Daniel tajuaa: ”Nyt minulle selvisi, että Jumala on ollut kaikkien kärsivien myötä. Jumala voi olla vain kärsivien kanssa eikä koskaan murhaajien kanssa. Hänet surmattiin yhdessä meidän kanssamme. Juutalaisten kanssa yhdessä kärsivä Jumala on minun Jumalani.”
Siksi hän haluaa perustaa Israeliin Jaakobin kirkon, jonka ovet ovat avoinna kaikille tulijoille.
Ulitskaja rakentaa kirjaa kuin tilkkutäkkiä. Kirjeet, luentomuistiinpanot, uutiset sekä todelliset ja keksityt dokumentit ja raportit kuljettavat juonta eteenpäin ja valaisevat Daniel Steinin persoonaa. Hänestä kasvaa sodan kauhujen keskellä ihminen, josta kaikki epäolennainen siilautuu pois. Hänessä on paljon valoa, tärkeilemättömyyttä, rakkautta sekä huumorintajua. Hänen uskonsa on avara ja yksinkertainen.
Ulitskajan kirja on täynnä mielenkiintoisia teologisia keskusteluja, teorioita ja tulkintoja, joista on iloa niin ammattilaisille kuin maallikoillekin. Todelliset ja fiktiiviset hahmot kietoutuvat yhteen ja luovat kuvan uskontulkinnasta, joka voisi olla totta. Vahinko vaan, ettei ihmisen luonto aina tajua uutta tietä, vaikka se aukeaisi ihan edessä.
”Lapsikulta, luuletko sinä että Jumala rakastaa vain katolilaisia? Tee niin kuin sydämesi sinulle sanoo, ole armelias eikä Herra hylkää sinua. Ja rukoile.” Näin Daniel Stein opastaa yhtä tuttavaansa.
Tärkeintä eivät ole opit ja menot, vaan se avara ihmisyys, jota ihminen itsessään kantaa ja säilyttää.
Sodan aikana ja sen jälkeen.
Artikkelikuvassa esimerkki siitä, miten toinen maailmansota näkyy Euroopassa edelleen: saksalainen kenttähautausmaa Luxemburgissa.
