Kirjoituksessani käsittelen 1800-luvun yhden merkittävimmän teologi-filosofin Søren Kierkegaardin (1813-1855) kiehtovaa elämänhistoriaa ja uskonnonfilosofista ajattelua. Kierkegaardin merkitys myöhempään teologiaan ja filosofiaan on ollut valtava. Häntä pidetään eksistentialismin perustajana. Eksistentialismi oli 1900-luvun filosofian tärkeä suuntaus, joka on vaikuttanut vahvasti myös kirjallisuuteen ja taiteeseen, koko länsimaiseen kulttuuriin. Kirjoituksessani analysoin ennen muuta Kierkegaardin kirjaa Filosofisia muruja, jossa hän käsittelee muun muassa uskonnollisen uskon paradoksaalisuutta ja sitä, miten totuus on opittavissa.
Katkelmia Kierkegaardin elämästä ja ajattelusta
Tanskalainen teologi-filosofi Søren Kierkegaard (1813-1855) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä ja omaperäisimmistä ajattelijoista. Hän on ainoa pohjoismainen filosofi, ”eksistentialismin isä”, joka on jättänyt pysyvän jäljen eurooppalaiseen filosofian historiaan. Hän on vaikuttanut merkittävästi myös teologiaan, modernismin teorioihin, kirkkopolitiikkaan, kristinuskoon ja ylipäätään länsimaiseen kulttuuriin.
Kierkegaardin ajattelu liittyy läheisesti saksalaiseen filosofiaan. Hänen filosofiansa oli kaksinkamppailua hegeliläisyyttä vastaan, joka oli vakiinnuttanut asemansa Tanskassa. Kierkegaardin koko kirjallista tuotantoa leimaa poleemisuus. Hän kritisoi Hegelin järjestelmää ja myöhempää hegeliläistä ”spekulatiivista” filosofiaa. Hegel pyrki tieteelliseen ja objektiiviseen totuuteen sekä absoluuttisen hengen varmuuteen. Kierkegaardin mukaan sellaista varmuutta ei ole. On olemassa vain äärellisiä ja kuolevaisia ihmisiä, joilla on vain subjektiivisia ja epävarmoja totuuksia.
Kierkegaard torjui oman aikansa kirkon, papiston ja virallisen kristinuskon. Niitä vastaan hän pyrki julistamaan alkuperäistä kristinuskoa. Kierkegaard hylkäsi apologeettisen Jumalan olemassaolon todistelun. Häntä voidaan pitää fideistinä. Fideismin mukaan uskonnolliselle uskolle ei tarvitse esittää rationaalisia perusteita. Kierkegaardin mukaan filosofialla ja yleisemmin ilmaistuna järjellä saattaa olla vain varsin rajattu tehtävä uskon(non) alueella. Nimittäin filosofia ja järki koskettavat objektiivista aluetta elämästä. Sen sijaan usko(nto) koskettaa subjektiivista eli henkilökohtaista elämänaluetta.
Kierkegaardin näkemystä kutsutaan radikaaliksi fideismiksi. Radikaalit fideistit ajattelevat uskonnollisen uskon olevan pohjimmiltaan ristiriidassa järjen kanssa. Uskonnollisen uskon ilmentymä ei ainoastaan vaikuta paradoksaaliselta vaan on sitä aidosti ja perimmäiseltä olemukseltaan. Uskomme siis jotakin, koska se on absurdia, järjetöntä, mutta ei kuitenkaan järjenvastaista. Kierkegaardin mukaan usko on suurin mahdollinen paradoksi, se on mahdollista omaksua vain hypyllä (springet), uskon hypyllä. Hän alleviivaa, että uskonnollinen usko on tiedollista epävarmuutta. Uskoa ei ole olemassa ilman objektiivista epävarmuutta. Se edellyttää ennen muuta voimakasta tunnetta, intohimoa ja kokemusta. Usko todellistuu ihmisen omakohtaisen valinnan kautta. Tämän valinnan tehdessään hän on aivan yksin.
Kierkegaardin mukaan ihmisellä on edessään rotko, ja hänen on hypättävä ja luotettava siihen, että sen toisella puolella on Jumala. Silloin kun ihmisen henkilökohtainen valinta kohdistuu ehdottomaan paradoksiin, kristinuskon keskeisimpään sisältöön, siis jumalalliseen inkarnaatioon eli ihmiseksi tulemisen hetkeen, on kristillinen usko aidoimmillaan. Näin ollen ihminen on autenttisesti olemassa.
Søren Aabye Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 5. toukokuuta 1813 Michael Pedersen Kierkegaardin (1756-1838) ja Ane Sørensdatter Lund Kierkegaardin (1768-1834) perheeseen. Kun Sørenin äiti ja viisi kuudesta sisaruksesta olivat kuolleet, hän peri varakkaana tukkukauppiaana toimineen isänsä kuoltua suuren omaisuuden.
Taloudellisesti riippumattomana hän saattoi keskittyä toteuttamaan älyllisiä intohimojaan. Hän ajatteli ja kirjoitti. Vuoden 1837 syyslukukaudella hän toimi latinan opettajana vanhassa opinahjossaan Borgerdydskolenissa. Søreniä ei kiinnostunut papin ura, vaikka ollessaan kuninkaallisessa pappiseminaarissa hän saarnasi ja vaikka hänen isänsä oli kirkollinen ja vanhempi veljensä Peter Christian (1805-1888) oli pappi.
Sørenin äidistä on vain harvoja mainintoja. Sørenin suhde pappi-veljeensä oli yleensä melko etäinen. Hän teki kuitenkin veljensä ja läheisen ystävänsä Emil Boesenin (1812-1881) kanssa matkan Ruotsiin vuonna 1841 ennen lähtöään Berliiniin.
Sørenin isä oli ankara ja uskonnollinen sekä poikansa tavoin taipuvainen raskasmielisyyteen. Søren kovin arvosti ja rakasti isäänsä, vaikka tämä kannatti tanskalaisen teologin ja kansanopistoliikkeen, grundtvigilaisuuden, perustajan N. F. S. Grundtvigin (1783-1872) ja ystävänsä piispa Jacob Peder Mynsterin (1775-1854) vaikutuksesta valtiokirkollista suuntausta.
Isän ja pojan välinen sopu syntyi noin kuukausi ennen isän kuolemaa. Syytä sovun syntymiseen ei tiedetä, mutta ehkä sovintoon vaikutti osaltaan se, että Søren oli kokenut uskonnollisen ekstaasin, jonka hän merkitsi kellonajan tarkkuudella päiväkirjaansa sanoinkuvaamattomana uudestisyntymisen ilon hetkenä 19. toukokuuta 1838 klo 10.30.
Kierkegaard asui koko elämänsä Kööpenhaminassa, joka eli 1800-luvulla kulttuurista kultakauttaan. Musiikki, teatteri, kirjallisuus ja tieteet kukoistivat ja olivat vahvasti luomassa pääkaupungin ajan henkeä. Kierkegaard oli älyllisesti utelias ja harjoitti itsenäisesti monipuolisia opintoja. Teologian opinnot hän aloitti vuonna 1830 Kööpenhaminan yliopistossa. Hänen suosikkiopettajiaan olivat yliopistofilosofit Poul Martin Møller (1794-1838) ja Frederik Christian Sibbern (1785-1872). Kierkegaard väitteli vuonna 1841 Sokrateen (470/469-399 eKr.) ironiasta, väitöskirjan nimi oli Om Begrebet Ironi med stadigt Hensyn til Socrates. (Ironian käsitteestä Sokratesta alituisesti silmällä pitäen). Se julkaistiin ajan tavan vastaisesti tanskaksi. Kierkegaard kuitenkin puolusti sitä latinaksi.
Väitöskirjassaan Kierkegaard analysoi romantikkojen ajatusta, jonka mukaan elämä tulisi muuttaa taiteeksi. Hän arvosteli sitä tapaa, miten ironian edustajat pyrkivät 1800-luvulla muuttamaan elämän runoudeksi. Toisaalta hän puolustaa romantikkojen ihannetta väittäen, että oikein ymmärrettynä se on relevantti, jopa oikea. Nimittäin oikea tapa “elää runollisesti” ei ole esteettinen, vaan eettis-uskonnollinen. Kierkegaardin mielestä ihminen elää runollisesti, jos ja vain jos hän toteuttaa Jumalan hänelle asettamaa tarkoitusta olemassa olevassa yhteiskunnassa sekä samalla antautuu Jumalan ohjattavaksi ja kasvatettavaksi.
Yliopisto-opettajiensa lisäksi Kierkegaard sai vaikutteita filosofiaansa ja tapaansa kirjoittaa kahdelta saksalaiselta ajattelijalta, runoilija-näytelmäkirjailija, filosofi ja kirjallisuuskriitikko Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781), joka vastusti kirkollista dogmaattisuutta, ja “pessimismin filosofi” ja Hegelin filosofian kriitikko Arthur Schopenhauerilta (1788-1860). Saksalaisten Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832), Johann Christoph Friedrich Schillerin (1759-1805) ohessa William Shakespeare (1564-1616) oli Kierkegaardin suosikkikirjailijoita.
Kierkegaard purki valtioneuvos Terkel Olsenin tyttären, “sydämensä valtiattaren”, Regine Olsenin (1822-1904) kanssa solmimansa vuoden kestäneen kihlauksensa vuonna 1841, koska ajatteli, että hänen oma ja perheensä elämänhistoria oli tehnyt hänet sopimattomaksi avioliittoon. Mikä oli se “piikki lihassa” (pælen i kødet), joka häntä piinasi ja sai luopumaan avioliitosta koko elämänsä rakastamansa Reginen kanssa, ei luultavasti koskaan selviä.
Regine meni naimisiin juristi Johan Frederik (”Fritz”) Schlegelin (1817-1896) kanssa vuonna 1843. Johanista tuli myöhemmin Kööpenhaminan pormestari ja Reginestä kirjailija. Søren testamenttasi Reginelle koko omaisuutensa, mutta Schlegel vastasi vaimonsa puolesta ja kehotti kohteliaasti toimimaan omaisuuden suhteen niin kuin testamenttia ei olisikaan.
Erityisen merkittävää oli se, että kihlauksen purun jälkeen Søren voi pitää itseään filosofian ammatinharjoittajana. Hän matkusti kahden viikon kuluttua Berliiniin ja asui siellä 25. lokakuuta 1841 ja 6. maaliskuuta 1842 välisenä aikana. Berliinissä hän kävi muun muassa filosofian professori Friedrich Wilhelm Joseph Schellingin (1775-1854) kuuluisilla luennoilla, joista aluksi innostui mutta myöhemmin piti niitä sietämättöminä. Schelling oli ollut nuoruudessaan Hegelin kannattaja ja ystävä, mutta myöhemmin he kritisoivat toistensa ajattelua.
Palattuaan Kööpenhaminaan Kierkegaard nähtiin myöhään iltaan saakka kävelevän mietteissään edestakaisin Nytorvin laidalla sijainneen kirkkaasti valaistun suuren asuntonsa monissa huoneissa. Niissä jokaisessa oli aina esillä mustepullo, kynä ja paperia.
Kierkegaard ei suinkaan ollut aina yksin, vaan hän oli pidetty seuramies. Hän oli iloinen seurassa, mutta usein surullinen saavuttuaan juhlista kotiin. Kiekegaardilla oli myös Sturm und Drang (myrsky ja kiihko) -vaiheensa, etenkin pitkään kestäneiden teologian kandidaatin opintojensa aikana.
Kierkegaard kirjoitti lyhyen elämänsä aikana valtavasti. Hän julkaisi yhteensä noin kolmekymmentä kirjaa seitsemäntoista vuoden aikana. Parhaimmillaan hän kirjoitti jopa 12 kirjaa noin puolessatoista vuodessa vuosina 1843-1844. Hänen kuuluisimpia teoksiaan ovat seuraavat:
Gjentagelsen. Et Forsøg i den experimenterende Psychologi (1843, suom. Toisto, 2001), Begrebet Angest. En simpel psychologisk-paapegende Overveielse i Retning af det dogmatiske Problem om Arvesynden (1844, suom. Ahdistus, 1964), kaksiosainen yli 700-sivuinen Enten-Eller, Et Livs-Fragment (1843, Joko-tai. Katkelma elämästä. Vain osia suomennettu: aforistinen avausjakso Välisoittoja,1988, lukuja nimeltä Mozart-esseet, 2002 sekä kaunokirjallinen Viettelijän päiväkirja 1907, 1960, 1989), Philosophiske Smuler eller en Smule Philosophi (1844, suom. Filosofisia muruja eli hiukan filosofiaa, 2003), Indøvelse i Christendom (1850, Kristinuskon harjoitus, ei suomennettu), Sygdommen til Døden. En christelig psychologisk Udvikling til Opbyggelse og Opvækkelse (1849, suom. Kuolemansairaus. Kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi, 1924, 2016 ), Christelige Taler (1848, suom. Kärsimysten evankeliumi: Kristillisiä puheita, 1948), Fryg og Bæven. Dialektisk Lyrik. (1843, suom. Pelko ja vavistus, 2001), noin 600-sivuinen Afsluttende uvidenskabelig Efterskrift til de philosophiske Smuler Mimisk-pathetisk-dialektisk Sammenskrift, Existentielt Indlæg (1846, suom. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus.Miimis-pateettis-dialektinen kehitelmä, eksistentiaalinen kirjoitelma, 1992), Kjerlighedens Gjerninger. Nogle christelige Overveielser i Talers Form (1847, suom. Rakkauden teot. Muutamia kristillisiä mietteitä puheiden muodossa, 1926), Stadier paa livets Vei. Studier af Forskjellige (1845, Vaiheita elämän tiellä, suomennettu vain osa nimellä In vino veritas, 1996). Myös postuumisti ilmestynyt Synpunktet for min Forfatter-Virksomhed. En ligefrem Meddelelse, Rapport til Historien (1859, Näkökulma kirjailijantyöhöni. Suora tiedonanto, raportti historialle. Ei suomennettu) on tärkeä.
Søren Kierkegaard. Kuva: Wikipedia.
Kierkegaardin monet kirjoitukset ovat vaikeasti avautuvia, mutta samalla kiehtovia. Hän ei käsittele teoksissaan vain oman aikansa ihmisen ongelmia, vaan ihmisyyden ajattomia kysymyksiä: Mikä on elämäni tarkoitus? Mihin minun tulee pyrkiä, mitä tulee välttää, jotta eläisin hyvää ja arvokasta elämää? Tämän takia hän on innostanut monia.
Kierkegaardin ajatusten vaikutus ei ole merkittävä ainoastaan myöhempään teologiaan ja filosofiaan, vaan myös kirjallisuuteen, taiteeseen. Hän on innoittanut esimerkiksi Henrik Ibseniä (1828-1906), August Strindbergiä (1849-1912) ja Albert Camus`ta (1913-1960). Kierkegaardin älyllinen terävyys, mielikuvitus ja huumori ovat inspiroineet seuraajasukupolvia aina Franz Kafkasta (1883-1924) Woody Alleniin (1935-).
Kierkegaardin esikuvina olivat Sokrates ja Kristus. Sokrates oli ihmisistä suurin, koska tiesi, ettei hän mitään tiedä. Kristus oli häntäkin suurempi. Sokrates opetti ihmisen sisimpään kätketystä ikuisesta totuudesta. Kierkegaard osoitti ihmiseksi inkarnoitunutta ikuista totuutta eli Kristusta. Häntä voidaan pitää “kristinuskon Sokrateena”.
Kierkegaard perusti uskonsa Jumalaan armoon Kristuksessa, vaikka hän ei suostunutkaan Frederiks Hospitalissa edes ennen kuolemaansa vastaanottamaan ehtoollista edes elinikäiseltä ja uskotulta ystävältään pastori Emil Boesenilta, “kuninkaan virkamieheltä”, valtion “leipäpapilta”. Kierkegaardista ei tullut pappia, vaan uskonnollinen kirjailija-filosofi, teologi, humoristi ja ironikko sekä kristinuskon intohimoinen, ahdistunut ja “onneton” rakastaja.
Søren Kierkegaard kuoli kotikaupungissaan Kööpenhaminassa 11.marraskuuta 1855 42-vuotiaana. Toisin kuin Kierkegaard oli toivonut, hänet siunattiin kirkollisin menoin suuren väkijoukon saattaessa häntä haudan lepoon.
Filosofisten murujen sisällöstä ja merkityksestä
Filosofisia muruja (myöh. Murut) julkaistiin 8. kesäkuuta vuonna 1844. Vain viisi päivää aikaisemmin Kierkegaard oli julkaissut uskonnollisten puheiden kokoelman Kolme mieltäylentävää puhetta ja neljä päivää myöhemmin ilmestyi hänen kirjansa Ahdistus sekä kokoelma Esipuheita.
Murujen kirjoittaminen kesti vain kolme kuukautta, mutta kysymykset, joita kirjassa käsitellään, olivat kypsyneet Kierkegaardin mielessä pitkään. Jo ensimmäisessä säilyneessä muistikirjassaan hän pohtii filosofian ja teologian suhdetta, joka on Murujen pääteema. Kirjaa myytiin hänen elinaikanaan vain viisisataa kappaletta. Sillä on kuitenkin Kierkegaardin tuotannossa keskeinen merkitys ja siitä aukeaa perspektiivejä moniin suuntiin. Perusajatus on se, että filosofia ja kristinusko ovat erilaisia tapoja lähestyä todellisuutta, ne eivät ole yhdistettävissä. Filosofian avulla emme voi todistaa Jumalan olemassaoloa.
Muruilla on yhtymäkohta Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen. Teokset käsittelevät samaa kysymystä eri tavoin. Murujen kansilehden kysymystä, ”Voiko ikuisella tietoisuudella olla historiallinen lähtökohta; voiko sellainen lähtökohta kiinnostaa muutenkin kuin historialliselta kannalta; voiko iäisen autuuden rakentaa historiallisen tiedon varaan?”, muistuttaa Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen henkilökohtaisempi kysymys: “Minä Johannes Climacus, tässä kaupungissa syntynyt, nyt kolmekymmenvuotias, en enempää tai vähempää kuin ihminen, kuten useimmat muutkin, oletan, että minulla yhtä hyvin kuin palvelustytöllä tai professorilla on odotettavissa korkein hyvä, jota kutsutaan iäiseksi autuudeksi. Olen kuullut, että kristinusko tekee tämän hyvän mahdolliseksi ja kysyn siis, miten saavutan suhteen tuohon oppiin.”
Teologisen ja filosofisen keskustelun aiheeksi Murut tuli 1900-luvun dialektisen teologian ja eksistentialismin myötä. Voidaan jopa sanoa, että Sørenin onnettomasta rakkaudesta Regineen sai alkunsa eksistentialismi, yksi filosofian merkittävä suuntaus.
Monet tutkijat ovat sen jälkeen pyrkineet ottamaan selkoa esimerkiksi siitä, mitä ”hetkellä” ja ”paradoksilla” tarkoitetaan. Murut on klassikkoteos, jos haluaa ymmärtää Kierkegaardilta vaikutteita saaneiden teologien ja filosofien, esimerkiksi Karl Barthin (1886-1968), Rudolf Bultmannin (1884-1976), Emil Brunnerin (1889-1966), Karl Jaspersin (1883-1969), Martin Heideggerin (1889-1976), Gabriel Marcelin (1889-1973), Jean-Paul Sartren (1905-1980) ja Simone de Beauvoirin (1908-1986) näkemyksiä. Kierkegaardin uskonnonfilosofinen ajattelu vaikutti vahvasti myös Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) (uskonnon)filosofisiin näkemyksiin. Hänen mielestään Kierkegaard oli 1800-luvun syvällisin kirjoittaja ja pyhimys.
Kierkegaard esittelee teoksessaan kristinuskon kepeän ajatusleikin varjolla. Itse asiassa täytyy erottaa Kierkegaardin ajatukset hänen eri kirjoituksissaan käyttämiensä pseudonyymiensä eli salanimiensä näkemyksistä. Näitä lukuisia salanimiä ovat seuraavat: Victor Emerita, Johannes de silentio, Constantin Constantius, Johannes Climacus, Vigilius Haufniensis, Nicolaus Notabene, Hilarius Bogbinder, Anti-Climacus, H.H., A.A., A.F….., B, Frater Taciturnus, Inter et Inter, Assessor Vilhelm, Johannes, William Afham.
Esimerkiksi Murujen Johannes Climacus ei ole kristitty, vaikka hän onkin kiinnostunut siitä, kuinka vaikea on tulla kristityksi. Sen sijaan Kierkegaardin Kuolemansairaus on äärimmäistä muotoa edustavan kristityn Anti-Climacuksen kirjoittama. Kierkegaard piti itseään enemmän kristittynä kuin Climacus ja vähemmän kristittynä kuin Anti-Climacus.
Murut on siis Johannes Climacuksen ajatuskoe. Sen lähtökohta, joka ilmenee kirjan ensimmäisessä luvussa, on ongelma, jonka Platon esitti Menon-dialogissaan: Kuinka totuus on opittavissa? Miten voidaan etsiä sellaista, mitä ei tunneta? Jos jo tunnen totuuden, minun ei tarvitse sitä etsiä. Jos taas en tunne totuutta, en voi sitä myöskään etsiä, sillä enhän tiedä, mitä etsin, enkä tunnista totuutta, jos sen löydän.
Sokrates ratkaisi ongelman siten, että hän oletti, että ihmisellä on jollakin tavoin totuus sielussaan. Hänen näkemyksensä mukaan kaikki oppiminen ja uuden tiedon saaminen on vain mieleen palauttamista (anamnesis). Opettaja voi antaa vain satunnaisen herätteen ikuisten totuuksien tiedostamiselle, mutta totuuden tiedostaminen on oppilaan itse tehtävä. Tämän takia oppilas ei jää mitään velkaa opettajalleen, koska tämä ei ole antanut hänelle totuutta. Sekä opettaja että totuuden tiedostamisen hetki jäävät vaille oleellista merkitystä, koska tiedostaessaan totuuden oppilas tiedostaa samalla aina jo tunteneensa sen. Näin historian hetki haihtuu merkityksettömänä ikuisuuteen.
Climacus ajattelee, että Sokrates on filosofian arkkityyppi ja hänen näkemyksensä totuudesta ja sen omaksumisesta on tyypillinen ylipäätään filosofialle. Hän rupeaa kehittämään selkeää vaihtoehtoa Sokrateen näkemykselle.
Jotta asiat olisivat toisin, tulee ajan hetkelle antaa ratkaiseva merkitys. ”Hetki” on Climacuksen ja Kierkegaardin avainsanoja. Kun Climacus puhuu ”hetkestä”, hän käyttää tanskan sanaa ”øieblikket”, joka yleensä suomennetaan ”silmänräpäykseksi”, mutta kysymys on oikeastaan ”katsauksesta” (blikket), joka yhdessä hetkessä yltää etäisyyksiin ja mittaa ne. Muruissa ”hetki” viittaa Jeesukseen Kristukseen, hänen elämäänsä ja hänen kohtaamiseensa ihmiselämässä. Climacus sanoo: ”Ikuinen nielaisee ajan hetken niin täysin, etten kuvaannollisesti sanoen voisi löytää sitä, vaikka etsisin, sillä ”täällä” ja ”tuolla” lakkaavat olemasta ja jäljelle jää vain ubique et nusquam”, joka tarkoittaa kaikkialla ja ei missään.
Kierkegaardin mukaan eettis-uskonnollisessa mielessä ”hetki” viittaa sellaiseen hetkeen, jossa ikuinen ja ajallinen kohtaavat eli totuuden hetkeen, totuuden paljastumiseen maailmassa ja ratkaisun hetkeen. On oletettava, että historiallinen lähtökohta, joka synnyttää opetuslapsessa eli oppilaassa tietoisuuden ikuisuudesta, on aivan ainutlaatuinen. Jotta asiat olisivat toisin, on myös ajateltava, ettei oppilas kykene mitenkään saavuttamaan totuutta omin voimin. On siis ajateltava, että oppilas on kokonaan epätotuuden vallassa. Jotta asiat olisivat toisin, opettaja ei voi olla Sokrateen tavoin vain kätilö.
Opettajan tulee olla sellainen, joka kykenee synnyttämään oppilaaseensa kyvyn. Sellaiseen kykenee vain jumala, jota selvyyden takia on parempi nimittää vapahtajaksi, lunastajaksi, sovittajaksi ja tuomariksi kuin pelkästään opettajaksi. Täydellistä epätotuuden tilaa voidaan kutsua synniksi ja ainutlaatuista oppimisen hetkeä täyttymykseksi. Climacus ei käytä sanaa ”Gud”, vaan lähes kaikissa tekstin kohdissa ”Guden”. Se voidaan suomentaa jumalaksi eli Climacus pyrkii puhumaan jumalasta filosofien tapaan.
Kierkegaard esittää perinteiselle ajatukselle vaihtoehtoisen kokonaisnäkemyksen, jossa osatekijät liittyvät kiinteästi yhteen ja tukevat toisiaan. Climacuksen näkemys on läpikäyvä, eivätkä hänen tekstissään usein esiintyvät kristilliset käsitteet ja lukuisat viittaukset Uuteen testamenttiin vahvista vaikutelmaa mistään uudesta ja omaperäisestä filosofisesta järjestelmästä. Climacuksen keskustelukumppani antaakin ymmärtää, että koko tarina on jo kaikille tuttu. Mutta hänen huomautuksensa eivät haittaa Climacusta. Hän alkaa täydentää ajatustaan runouden keinoin. Näin käsitteiden kehittely saa tuekseen runollisen mielikuvituksen, jonka avulla Climacus pyrkii konkretisoimaan abstrakteja ajatuksiaan.
Opettajan ja oppilaan suhde Filosofisissa muruissa
Toisessa luvussa eläydytään mielikuvituksen avulla opettajan ja luvuissa neljä ja viisi oppilaan osaan Climacuksen suunnittelemassa jumalallisessa oppimis- ja opetustapahtumassa. Merkittävässä asemassa ovat intohimot. Toisessa luvussa Climacus pyrkii osoittamaan, että jumalan toiminnan lähtökohtana voi olla ainoastaan hänen rakkautensa oppilastaan kohtaan. Jumalan on saatava aikaiseksi yhdenvertaisuus itsensä ja oppilaan välille, jotta oppilas oppisi ymmärtämään jumalaa oikein. Jumalan on siis mukauduttava rakkautensa kohteen eli ihmisen vajavaisuuteen, alennettava itsensä ja vaatimattoman palvelijan hahmossa kärsittävä kaikki ihmisen osaksi tuleva. Vain tällä tavoin avautuu mahdollisuus saavuttaa yhdenvertaisuus ja vapautua vääristä käsityksistä.
Totuuden ymmärtämisen edellytyksenä on kuitenkin intohimo, jonka oppilas vastaanottaa jumalalta. Climacus alkaa kutsua intohimoa uskoksi. Hän toteaa, ”ettei usko ole tahdon akti, sillä ihmisen tahdolla on aina edellytyksensä, jonka puuttuessa tahtominen ei ole mahdollista”. Kaikki tietäminen on hänen mukaansa ikuisuuden tietämistä tai historiallista tietämistä. Näin ollen Climacuksen mielestä tuo absurditeetti, että ikuinen on historiallinen, ei voi koskaan olla tietämisen kohteena.
Oppilaan osaksi jää “vain” vastaanottaa lahja tai torjua se eli joko uskoa tai pahentua. Ei ole mitenkään selvää, että usko voittaa, koska ajatus jumal-ihmisestä on outo, paradoksaalinen, luontaisen ihmisymmärryksen vastainen. Climacus todistaa, ettei ihmisymmärrys tulisi milloinkaan oma-aloitteisesti ajatelleeksi tällaista ajatusta. Inkarnoitunut eli ruumiillistunut jumala, joka tulee ihmistä vastaan kuolevaisena ihmisenä, on absoluuttinen paradoksi, jonka ihmisen ymmärrys luonnostaan torjuu hullutuksena. Intohimo, jonka jumala synnyttää, muuttuu helposti pahennukseksi.
Neljännessä ja viidennessä luvussa tarkastellaan oppilaan suhdetta opettajaan. Climacus puhuu ensimmäisen käden eli opettajansa kanssa samaan aikaan eläneestä oppilaasta ja toisen käden eli opettajan kanssa eri aikaan eläneestä oppilaasta. Climacuksen mielestä heidän välillään ei ole oleellista eriarvoisuutta. Kaikki oppilaat ovat periaatteessa samassa asemassa. On samantekevää, muodostuuko suhde inkarnoituneeseen jumalaan omien aistien välityksellä tai silminnäkijöiden kokemusten ja kertomusten perusteella. Kyseiseen historialliseen tapahtumaan uskominen on aina yhtä lailla paradoksaalista. Climacus kysyy, kuinka oppilas voi saavuttaa yhteisymmärryksen paradoksin kanssa. Climacus vastaa, ettei sen edellytyksenä ole ymmärtää paradoksia, vaan ymmärtää se, että kyseessä on paradoksi. Paradoksi on ihme. Mutta sitä ymmärrys ei ole paljastanut, vaan paradoksi panee ymmärryksen ihmettelemään sitä ja toteaa:
”Mitäs siinä ihmettelet, asiahan on juuri niin kuin sanot ja ihmeellistä on ainoastaan, että kuvittelet sen olevan jokin vastaväite; mutta totuus teeskentelijän suusta on minulle rakkaampi kuin totuus enkelin tai apostolin suusta.”
Välisoitto
”Välisoitto” on runsas 20-sivuinen neljännen ja viidennen lukujen välissä oleva osa, jossa Climacus käsittelee historianfilosofisia kysymyksiä. Hän puhuu ”olevaksi tulemisesta”, ”historiallisuudesta” ja ”menneestä” ja sen käsittämisestä. Lisäksi hän analysoi sitä, miten näitä käsitteitä sovelletaan uskonnolliseen uskoon.
Climacuksen pääajatus näyttää olevan se, että henki ilmaisee itsensä historiassa. Historia on hengessä olevien mahdollisuuksien toteutumista. Historia voidaan käsittää niin, että edellytetään hengen vaikuttavan historiallisten ilmiöiden taustalla. Historian todellisuuden ymmärtäminen ei ole tiedon, vaan pelkästään uskon asia. Climacus sanoo, että usko tarkoittaa tässä yhteydessä ensiksi sitä, mitä se yksinkertaisesti ja yleisesti tarkoittaa, so. suhdetta historialliseen. Hän selittää ajatustaan seuraavasti:
”Mutta sana ”usko” täytyy tässä ymmärtää lisäksi aivan poikkeuksellisessa merkityksessä, sellaisessa, jossa se voi esiintyä vain kerran, so. monta kertaa, mutta vain yhden suhteen yhteydessä. Ikuisuuden kannalta jumalan olemassaoloon ei uskota, vaikka hänen oletetaankin olevan olemassa.”
Climacus selittää, että sanan ”usko” käyttäminen on tässä yhteydessä virheellistä. Sokrates ei uskonut, että jumala on olemassa. Kaiken sen, minkä hän tiesi jumalasta, hän tiesi mieleen palauttamisen perusteella. Jumalan olemassaolo ei ollut hänelle historiallista. Climacuksen mukaan Sokrateen tieto jumalasta oli ehkä hyvin epätäydellistä sellaisen ihmisen tietoon verrattuna, joka vastaanottaa edellytyksen jumalalta itseltään, kuten Muruissa oletetaan. Mutta hänen epätäydellisyydellään ei ole tässä yhteydessä merkitystä, nimittäin Climacus opettaa:
”Usko ei näet koske olemusta, vaan olemista, ja oletus jumalan olemassaolosta määrittää jumalaa ikuisuuden kannalta, ei historialliselta kannalta. Historiallista (aikalaiselle) on se, että jumala on tullut olevaksi (myöhemmin elävälle), se, että jumala on kerran ollut läsnä tultuaan olevaksi. Mutta juuri tähän sisältyy ristiriita. Siksi kukaan ei voi välittömästi tulla tämän historiallisen tosiasian (ks. edellä) aikalaiseksi; sen sijaan kyseinen tosiseikka on uskon kohde, sillä siihen sisältyy olevaksi tuleminen. Kyse ei ole tässä totuudesta, vaan siitä, hyväksytäänkö se seikka, että jumala on tullut eläväksi, mikäli hyväksytään, merkitsee se jumalan ikuisen olemuksen saattamista olevaksi tulemisen dialektisten määreiden piiriin.”
Kierkegaardin mukaan tuo historiallinen tosiasia, että jumala on tullut eläväksi (myöhemmin elävälle) ja se, että jumala on kerran ollut läsnä tultuaan olevaksi, jää avoimeksi, koska kukaan ei ole sen välitön aikalainen. Näin on siksi, että se on historiallinen ”ensimmäisessä asteessa (usko yleisessä merkityksessä); kukaan ei ole välitön aikalainen toisessa asteessa, sillä se perustuu ristiriitaan (usko poikkeuksellisessa merkityksessä). Mutta tämä viimeksi mainittu yhdenvertaisuus nielaisee ensiksi mainitun (sic) suhteeseen liittyvän erilaisuuden niiden väliltä, jotka aika on asettanut täysin eri asemiin.” Näin ollen aina, kun uskova tekee tästä tosiseikasta uskonsa kohteen eli tekee siitä itselleen historiallisen, hän toistaa olevaksi tulemiseen liittyvät dialektiset määreet.
On tärkeää huomata, että Kierkegaardin dialektiikka eroaa Hegelin näkemyksestä. Kierkegaardin dialektiikka korostaa ristiriitojen pysyvyyttä. Hän ei – hegeliläisen dialektiikan tavoin – sovita vastakohtia. Kierkegaard käyttää usein käsitettä ”dialektiikka” lähes ajattelun synonyyminä.
Kierkegaard piti tärkeänä Sokrateen tavoin itsensä tuntemista (gnothi seauton = tunne itsesi) ja ihmiseksi tulemista. Jumala ei kuitenkaan ole ihmisten toiveiden summa. Näin ollen toisaalta ihmisen on tunnettava ensin Jumala, jotta hän voisi tuntea itsensä. Tällainen paradoksisuus on tyypillistä Kierkegaardin ajattelulle. Ihminen pahentuu ja vihastuu kristinuskon totuudesta. Se on syntisen ihmisen reaktio, joka estää ihmistä uskomasta Kristukseen. Pahentuneisuus ei ole ymmärryksen keksimä asia, koska silloin ymmärryksen olisi pitänyt keksiä myös paradoksi.
Pahentuneisuus tulee olevaksi paradoksin myötä. Se tulee olevaksi. Tässä tulee esiin hetki, johon kaikki kietoutuu. Kun hetki asetetaan, niin siinä samassa on paradoksikin olemassa. Jos paradoksi tiivistetään lyhimpään muotoonsa, sitä voi kutsua hetkeksi. Hetken myötä oppilaasta tulee epätotuus. Ihminen, joka tunsi itsensä, joutuu ymmälle oman itsensä suhteen. Hän saa itsetuntemuksensa tilalle synnintunnon. Kun vain hetki on asetettu, käy kaikki kuin itsestään. Mutta ilman maailmaan tullutta inkarnoitunutta jumalaa hetken oikein ymmärtäminen ei ole mahdollista. Ihminen, joka kieltää paradoksin ihmeen, ei voi ymmärtää kristinuskon totuutta.
Filosofisia muruja. Kansikuva.
Murujen loppu
Murujen lopuksi Climacus kertoo kirjansa opetuksen, jossa hän on mennyt sokraattista ajattelua pidemmälle. Se käy Climatuksen mielestä ilmi hänen kirjansa joka kohdasta. Mutta: Onko tämä Murujen ajatuskehitelmä todempi kuin Sokrateen, on kysymys, johon Climacuksen mukaan ei voi samassa hengenvedossa vastata.
Nimittäin kirjassa oletettiin uusi väline: usko, uusi ennakkoedellytys: synnintunto, uusi ratkaisu: hetki, uusi opettaja: aikaan tullut jumala. Sitten vielä aivan lopuksi Climacus toteaa ironisesti: ”Mutta se, että mennään pidemmälle kuin Sokrates, vaikka sanotaankin olennaisesti vain samaa kuin hän, muttei alkuunkaan niin hyvin, se ei ainakaan ole sokraattista.”
Murujen mukaan ihmisen on tärkeä ymmärtää, ettei kristinuskon eli Kristukseen uskomisen perusta ole ihmisen omassa toiminnassa. Se on lahja, joka tekee ihmisen autenttiseksi ja todellisesti vapaaksi. Tällaisen lahjan antaja on itse uskon kohde.
Kirjallisuus
Drury, Maurice O’Connor 1984. Conversation with Wittgenstein. Teoksessa Rush Rhees (toim.) Recollections of Wittgenstein. Oxford: Oxford University Press, 87-88.
Hannay, Alastair 2018. Critical Lives: Søren Kierkegaard. London: Reaktion Books.
Hegel, G.W.F 1952. Phänomenologie des Geistes. Nach dem Texte der Originalausgabe Herausgegeben von Johannes Hoffmeister. Hamburg: Verlag von Felix Meiner.
Kenny, Anthony 2012. A New History of Western Philosophy. (The single Volume, paperback). Oxford: Clarendon Press.
Kierkegaard, Søren 1992. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus filosofian muruihin. Miimis-pateettis-dialektinen kehitelmä, eksistentiaalinen kirjoitelma. Kirjoittanut Johannes Climacus. Julkaissut S. Kierkegaard. Suomentanut Torsti Lehtinen. Helsinki: WSOY.
Kierkegaard, Søren 2004. Filosofisia muruja. Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut ja selityksin varustanut. Janne Kylliäinen. Helsinki: Summa.
Kylliäinen, Janne 2004. Suomentajan esipuhe. Teoksessa Søren Kierkegaard. Filosofisia muruja. Suomentanut, esipuheen kirjoittanut ja selityksin varustanut Janne Kylliäinen. Helsinki: Summa, vii-xiv.
Kylliäinen, Janne 2009. Living Poetically in the Modern Age: The Situation Aspects of Kierkegaard`s Thought. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, käytännöllisen filosofian laitos.
Lehtinen, Torsti 1992. Suomentajan alkusanat. Teoksessa Søren Kierkegaard. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus filosofian muruihin. Miimis-pateettis-dialektinen kehitelmä, eksistentiaalinen kirjoitelma. Kirjoittanut Johannes Climacus. Julkaissut S. Kierkegaard. Suomentanut Torsti Lehtinen. Helsinki: WSOY, 13-22.
Lehtinen, Torsti 1992. Suomentajan selitykset. Teoksessa Søren Kierkegaard. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus filosofian muruihin. Miimis-pateettis-dialektinen kehitelmä, eksistentiaalinen kirjoitelma. Kirjoittanut Johannes Climacus. Julkaissut S. Kierkegaard. Suomentanut Torsti Lehtinen. Helsinki: WSOY, 632-655.
Lehtinen, Torsti 2008. Søren Kierkegaard. Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi. Helsinki: Arktinen Banaani.
Mackie, John L. 1982. The Miracle of Theism. Arguments for and against the Existence of God. Oxford: Clarendon Press.
Nordin, Svante 1999. Filosofian historia. Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. Suomentanut Jukka Heiskanen. Liitteenä Ilkka Niiniluodon katsaus filosofiaan Suomessa. Oulu: Pohjoinen.
Penelhum, Terence 1997. Entry: Fideism. Teoksessa A Companion to Philosophy of Religion. Edited by Phillip L. Quinn & Charles Taliaferro. Cambridge: Blackwell Publishers, 376-382.
Vainio, Olli-Pekka 2004. Ihmiseksi tuleminen. Søren Kierkegaardin teologia. Helsinki: Kirjapaja.
Vainio, Olli-Pekka & Visala, Aku 2011. Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Kirjapaja.
Artikkelikuvassa Søren Kierkegaard -kivi Gillelejessä.
