Pahantekoon kykenee vain sellainen jolla on tietoa ja taitoa toimia oikein ja henkilö, joka omistaa lyöntiin sopivan esineen, on potentiaalinen tappaja. Näin voisi kiteyttää ajatuksen, jota Sokrates (n. 470–399 eaa.) syöttää elisläiselle Hippiaalle (n. 485–415 eaa.), kuuluisalle sofistille Platonin (n. 428–n. 348 eaa.) varhaiskauden lyhyemmässä Hippias -dialogissa. Kun arkiajattelussa ihmistä pidetään lähtökohtaisesti – ehkä liian luottavaisesti? – hyväntahtoisena ja vastuullisena, Sokrateen johdonmukainen päättely saa tämän kääntymään päälaelleen niin, että hyvä ihminen onkin se, jota on kaikista eniten pelättävä. Platon kuitenkin vyöryttää niin tiuhaan esimerkkiä esimerkin perään, että Hippias voisi monessa kohdassa osoittaa niiden pätevän vain teoriassa mutta ei käytännössä.
1. Miksi urheilija tekisi tahallaan huonon suorituksen?
Kun dialogin alussa on tultu johtopäätökseen, että ”vilpitön” ja ”vilpillinen” on sama henkilö, haluaa Sokrates vielä täsmentää tätä ja alkaa ladella esimerkkejä urheilun alueelta. Hän kysyy Hippiaalta, onko hyvä juoksija sellainen, joka juoksee nopeasti? Tästä sitten tullaan siihen, että vain nopea juoksija voi olla ”tahallaan” myös hidas – hitaallahan ei ole vaihtoehtoa. Halutessaan hyvä juoksija voi siis olla myös huono. Mutta miksi hän sitä olisi ja antaisi jonkun toisen voittaa? Tätä Hippias olisi voinut tivata Sokrateelta. Toisaalta, jos juoksumatka on pitkä, on vauhdinjako taktisesti ihan oikea ratkaisu, jotta voimia riittää vielä loppukiriin.
Toisena esimerkkinä on painija. Siinäkin parempi voi tahallaan kaatua. Mutta miksi? Tahallaan kaatuneen ura painijana voi jäädä lyhyeksi. Sokrateen mukaan tahallaan kaatuneen ja ”tahattomasti” kaatuneen ero on siinä, ettei jälkimmäisellä ole muuta mahdollisuutta. Tahallaan kaatunut on siis parempi painija. Hän on sitä siksi, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa.
Esimerkit muuttuvat vieläkin epäuskottavimmaksi kun puhutaan ”kauniista liikunnasta”. Miksi joku olisi tahallaan kömpelö ja saattaisi itsensä naurunalaiseksi? Kun vilpillisyys urheilussa – tämän uskon pätevän niin antiikkiin kuin nykyaikaankin – yleensä liittyy voittamiseen, tuntuvat Sokrateen esimerkit aika omituisilta vaikka teoriassa päteviä ovatkin.
2. Miksi asiantuntija esittäisi epäpätevää?
Sokrates imartelee dialogin alkupuolella Hippiaan laajaa tietomäärää ja pääsee näin siis tätä kautta osoittamaan, että vilpitön ja vilpillinen ovat sama henkilö:
”SOKRATES Jos siis tähtitieteessä joku on vilpillinen, sen täytyy olla hyvä tähtitieteilijä, joka kykenee valehtelemaan, eikä sellainen, joka ei siihen pysty. Hänhän ei olisi asiantuntija.
HIPPIAS Siltä näyttää.”
(Suom. Marianna Tyni)
Asiantuntijan toki täytyy tietää oikea vastaus pystyäkseen vastaamaan myös väärin, mutta eikö se asettaisi ennen pitkää hänen asiantuntijuutensa kyseenalaiseksi? Hippiaan luentomatkat saattaisivat vaarantua. Tähtitieteilijän väärällä vastauksella ei liene suurempia käytännön seurauksia, mutta kun asiantuntijuus liitetään tekemiseen, sillä jo on. Jos paimen esimerkiksi kadottaa lauman tai aiheuttaa jonkun eläimen kuoleman, niin hän joutuu vaikeuksiin. Puhumattakaan arkkitehdin tai sotapäällikön ”tahallisesta” virheestä.
Hyppään tekemisestä ”työvälineisiin”. Sokrates esittää Hippiaalle `filosofisia´ kysymyksiä, kummalla työvälineellä on parempi työskennellä, ”sellaisellako, joka toimii haluttaessa huonosti, vaiko sellaisella, joka toimii huonosti, vaikka niin ei haluta?” Mitäpä jos Hippias vastaisikin: jälkimmäisellä? Kuvitellaan, että olisi jokin epäkiitollinen tehtävä, josta haluttaisiin eroon. Eikö tällöin ”huonosti toimiva” työkalu saattaisi olla pelastus? Sokrates ottaa vielä esimerkikseen ”perämelan”, ”sellaisen, jolla ohjaa väärin vain kun niin haluaa”. Tämäkin esimerkki toimii teoriassa, mutta käytännössä tarvittaisiin melojen testausta, että löytyisi juuri sopiva oikuttelevalle melojalle. ”Jousta, lyyraa ja huilua” tahallaan väärinsoittavat taas saisivat hyvin pian lopputilin orkesterista.
3. Miksi tahdottaisiin nähdä tai kuulla huonommin?
”SOKRATES Millaiset silmät haluaisit itselläsi mieluummin olevan, sellaisetko, joilla näkee hämärästi ja väärin, jos tahtoo, vaiko sellaiset, joilla näkee huonosti tahtomattaankin?”
Saatuaan haluamansa vastauksen Sokrates jatkaa: ”Oletko siis sitä mieltä, että omista huonoista suorituksistasi tahalliset ovat parempia kuin tahattomat?” Hippias myöntää näin olevan, mutta hän olisi voinut epäillä, voiko kukaan aistia ”tahtoessaan” huonosti? Näköä voi hämärtää katsomalla silmäripsien harson läpi, korvat voi peittää käsillään, mutta ne ovat ulkoisia toimenpiteitä, eivät itse aistin toimintoja. Häikäisyä ja melua voi torjua eri keinoin, mutta kuka toivoisi aistien huononevan?
Ääni ei ole aisti, mutta otan sen tähän yhteyteen kritisoidakseni sitäkin esimerkkiä. Sokrates kysyy: ”Kumpaa sanoisit paremmaksi, ääntäkö, joka laulaa tahallaan väärin, vaiko ääntä, joka tekee niin tahtomattaankin?” Tähän voi vaan todeta, että makuasioista ei voi kiistellä. Näyttää siltä, että tuo ”tahallaan väärin” tekeminen aina ikään kuin täydentää ”parempaa”. Hyvä saa merkityksensä vain pahan kautta.
4. Ratsastamisen dynamiikkaa
Ratsastamisen olisin voinut liittää myös urheilun yhteyteen, mutta tarkastelen sitä lopuksi erikseen koska se on monisyisempi tapaus. Platon kirjoittaa:
”SOKRATES Millainen luonteenlaatu on parempi hevosella, sellainenko, että sillä voi ratsastaa huonosti, jos tahtoo, vaiko sellainen, että niin käy ratsastajan tahdosta riippumatta?
HIPPIAS Sellainen, että sillä voi halutessaan ratsastaa huonosti.”
Nyt muuttujia on useampi. Sekä ratsastajan että hevosen on oltava hyviä ollakseen huonoja. Jos hevonen on opetettu liikkumaan hyvin, voiko se olla opetettu liikkumaan myös huonosti? Kun sitä opetetaan liikkumaan hyvin, eikö sitä piiskan iskuilla rangaista, jos se ei tee niinkuin opetetaan? Jos sitä tämän jälkeen opetetaan piiskalla liikkumaan huonosti, eikö se tulkitse sitä rangaistukseksi ja ala liikkua hyvin? Ja millaista on liikunta, että sillä ”voi ratsastaa huonosti”? Laahustaako hevonen pää riippuen vai vikuroiko ja potkiiko se? Miksi ratsastaja haluaisi ratsastaa vauhkolla hevosella ja pysytellä henkensä kaupalla sen selässä?
Ratsastusesimerkissä Sokrates siirtää vaihtoehtoisen toiminnan kuulumaan ”luonteenlaadun” piiriin. ”Tahallinen” huono suoritus on luonteenlaatukysymys. Näin päästäänkin dialogin loppupäätelmän paradoksiin, jonka mukaan vain tietoinen toiminta on lähtöisin hyvästä ”luonteenlaadusta”, ja tähän toimintaan sisältyy mahdollisuus myös pahoihin tekoihin:
”SOKRATES Eikö se (luonteenlaatu) sitten ole parempi, jos se panee tekemään pahaa ja erehtymään tahallaan, kuin jos niin käy tahattomasti? (—)
SOKRATES Sittenhän hyvälle ihmiselle on ominaista tahallinen epäoikeudenmukaisuus, huonolle tahaton, jos kerran hyvällä ihmisellä on hyvä sielu.”
Sokrateen argumentointi on loogista, mutta hän korostaa esimerkeissään liikaa huonon vaihtoehdon mahdollisuutta, joka ei todellisessa tilanteessa ole todennäköinen. Vaikka esimerkit ovat Sokrateelle tyypillisesti elämänläheisiä ja -makuisia, ovat ne kuitenkin teoreettisia ja tarkemmin tutkittaessa jäävät konkretiansa puolesta elämälle vieraiksi. Esimerkkien ”tahallaan” ja ”tahattomasti” toimijat saavat merkityksensä toistensa kautta ja ovat muuten melko hahmottomia. ”Tahattomasti” toimiva näyttää jäävän tässä asetelmassa myös ”luonteenlaaduttomaksi” ja ”sieluttomaksikin” – eihän se voi ”tahattomana” olla edes paha. Itse asiassa esimerkkien toimijat ovat keskenään epäsymmetrisiä, koska ”tahattomaan” ei voi kohdistua moraaliarvostelmaa.
Vaikka Hippias on koko dialogin ajan vastaillut myöntävästi Sokrateen enemmän tai vähemmän johdatteleviin kysymyksiin, ei hän lopussa voi kuitenkaan hyväksyä siitä seurannutta johtopäätöstä. Ei Sokrateskaan sitä hyväksy, mutta siirtää vastuun Hippiaalle: ”Mutta se on paha asia, jos edes te viisaat miehet ette ole asiastanne varmoja. Silloinhan me emme löydä oikeaa tietä edes teihin turvautumalla.” – Hippiaan olisi pitänyt syventyä tarkemmin Sokrateen esimerkkeihin.
Lähde:
Platon: ”Hippias (lyhyempi dialogi)” teoksessa Teokset I. Suom. Marianna Tyni. Keuruu: Otava, 1999.
