Paavi Franciscus. Kuva: Wikipedia.

Skisma ja ekumenia

Arvoisassa sisarkirkossamme kuohuu. Tosin tämä koskee ilmeisen pientä osaa, nomenklatuuraa ja oppia vakavasti pohtivia maallikkoja. Vietin juuri viisi viikkoa väkirikkaan katolisen kirkon mailla Etelä-Euroopassa. Kansalaisten arkinen elämä sujuu rauhallisesti, ja arkipäiväinen katolinen kulttuuri on viehättävää ja tyyntä. Lyhyt hiljentyminen kaupungin kirkoissa muutamia kertoja oli nautinto kuten usein matkoillani.

Katujen, markettien, kahviloiden, bussien ja baarien sopuisasta, joskus temperamenttisesta puheen sorinasta ja elehdinnästä ei voi päätellä, millainen myrsky koettelee johtavien piispojen, kardinaalien ja aktivistimaallikoiden mieliä; heidän, jotka edustavat katolisen opin totuuskäsityksiä. Sivumennen, valaisevan näkymän katolisuuden maanläheiseen maailmaan tarjoaa TV:ssä pyörivä sarjafilmi La Promesa, jota viattoman viihteen ja hömpän ohella voi katsoa eräänlaisena nostalgisena historia-kurkistuksena kirkon arkeen, ihmisten aitoon ihmisyyteen, niin vilpittömään hyvyyteen kuin myös ilkeyteen ja konnuuteen. Palvelijaluokan ja muutamien yläkerroksen yksilöiden keskeinen ystävyys, huolenpito ja lähimmäisvastuu on kuin terveen kristillisyyden alleviivausta.

Franciscus maalitauluna

Luterilaisena maallikkona ja reformaation arvostajana kannan veljellistä huolta nykyisen paavin kohtaamista vastuksista kirkkonsa ruorimiehenä. Kun seuraa häneen kohdistuvaa arvostelua ja heikkenevää terveyttä, ristin käteni ja toivon veli Bergogliolle varjelusta. Franciscuksen arvostelu on hyytävää. Syytkin ovat ilmeisiä ja jopa ymmärrettäviä. Kahden huomattavan nokkamiehen (piispa Joseph Strickland, kardinaali Raymond Burke) tuoreet lähtöpassit olivat ilmeisen iso skandaali. Äskettäinen piispojen synodi taisi olla pettymys sekä konservatiiveille että edistyksen airueille.

Franciscuksesta on kysytty, onko hän laillisesti paavi tai onko hän edes kristitty katolisen kirkon kriteerein. Arvostelun rajuudesta saa käsityksen huomattavien somekatsausten kielestä. Yksi esimerkki on blogi Remnant Underground (by Michael J. Matt), joka lataa esiin kaikki Franciscuksen erheet.

Paavia moititaan skisman kylvämisestä, tarkoituksellisesta kirkon jakamisesta, moraalisen rappion sallimisesta, piilososialismista, on myös verrattu vääräuskoisen (heretic) Martti Lutherin erehdyksiin. Erityisen hapan kriitikko on Dr Taylor Marshall, jonka viikoittainen laajalle leviävä esitys on kranaattituli paavia kohti. En voi vastustaa kiusausta lainata äskettäistä podcastia, jossa hän luettelee eroja protestantismin ja katolisuuden välillä.

Tulisi oikeastaan kiittää tätä puhujaa, koska hän tulee samalla kuvanneeksi 10 syytä, miksi olen luterilainen, kaikesta protestantismin eri jaosten hölmöydestä, sekoilusta, riitelystä ja rikkinäisyydestä huolimatta. Monista reformaation ajan häpeällisistä ilmiöistä tekee mieli mainita ylilyönnit, joihin kansanjoukot ja reformaation ideologinen johto keskenkasvuisessa keskiaikaisessa kiihkossaan syyllistyivät. Lutherin juutalaisuutta koskevat puheet, ilmeisesti vanhuuden ja jukuripäisyyden harhat, talonpoikaiskapinoiden kauheudet, uskonsodat, joille tämän päivän väkivalta maailmassa sopii vertailukohdaksi. Yksi uskonnollisen typeryyden esimerkki oli kuvainraastajien toilaukset, joiden ansiosta turmeltiin ylimaallisen kaunista ja arvokasta taide- ja kulttuuriperintöä. Kaikesta tästä huolimatta näen, että maailmanhistorian suuressa virrassa tämä kaoottinen koskipaikka oli väistämätön – ja välttämätön. Vastaavaa voi olla edessä.

Skisma vai uskontodialogi

Guardian-lehti julkaisi äskettäin (1.12.2023, Harriet Sherwood) hyvän katsauksen katolisen kirkon konservatiivisiiven kapinasta. Kriitikkokardinaali Raymond Burken mukaan ”valitettavasti on hyvin selvää, että joidenkin […] rukouksen tarkoituksena on edistää asialistaa, joka on enemmän poliittinen ja inhimillinen kuin kirkollinen ja jumalallinen” (the aim of bringing forward an agenda that is more political and human than ecclesial and divine).

 Arvelen, että Jeesus muistuttaisi tässä kohden valkeaksi kalkituista haudoista. Jeesuksen julistus oli inhimillinen, yhteisöllinen ja jumalallinen. Määre kirkollinen ja poliittinen sopinevat siihen terävään kritiikkiin, jota Jeesus kohdisti aikansa kirkko-instituutioon ja valtaapitävään sortavaan imperiumiin. Ylipappien nomenklatuura sai kuulla pisteliäitä huomioita, poliittiseen ja kirkolliseen diskurssiin hän toi myös malttia ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Mark 12:17).

Katoliset ystävämme kammoavat sanaa reformaatio ja erityisesti termiä skisma. Yhtenäisyys, universaali järjestys ja toteemisen auktoriteetin ideaali ovat osoittautumassa mahdottomaksi teoriaksi. Vielä jokin vuosikymmen sitten paavin aseman ympärillä oli sakraali aura erehtymättömyydestä, nyt rohkean poikittais-ajattelun piirteitä osoittava paavi kylpee vääräoppisuuden, petturin, moraalisen harhaanjohtajan maineessa – konservatiivisten närkästyjien syytösten mukaan.

Erään ahkeran kommentoijan (Brian Holdsworth) podcastista poimin argumentin, jossa näen oikeutettua kritiikkiä piispa Stricklandin potkuja koskien. Brian olisi toivonut näkevänsä oikeudenkäynnin, auki kerrotut perustelut, puolustuksen vastatodistelun jne., toisin sanoen teologisen ja kirkkojärjestyksen ihanteiden mukaisen prosessin. Kaukaisena ulkopuolisena en tiedä asian taustoja ja juurisyitä, mutta kieltämättä tyly päätös tuntuu kertovan katolisen kirkon sisällä dialogin puutteesta/vaikeudesta. Jos traditioon kajoaminen ja katsantokantojen ja perinnäistapojen muuttaminen saa aikaan syytökset skisman kylvämisestä ja vihjailua rappiosta, voin ymmärtää, että pitkämielisenkin paavin hermo voi pettää ja ”ex cathedra” kurinpito (= shut up, turpa kii!) tulee mieleen.

Franciscuksen saaman kritiikin vastapainoksi tulee mainita se laaja tuki ja hyväksyntä, jota hän nauttii myös. Tätä heijastelee sivusto ”Wherepeteris.com”, jossa mm käsiteltiin kiinnostavasti ja asiallisesti yhtä tuoretta skandaalia.

Huomattava konservatiivilaitaa edustava media LifeSiteNews puolestaan toteuttaa toisen maailmansodan maihinnousuun verrattavaa operaatiota vihollismaan kukistamiseksi. Roomassa kokoontui muutama päivä Vatikaanin marraskuisen synodin jälkeen konferenssi, jonka tarkoituksesta ei jää epäilystä.

Tämä kampanja ja sen uskomattomat väitteet ja vihjaukset jättävät kysymyksen, onko tietä sovintoon enää jäljellä. Kannattaa huomata, miten koko ajatus dialogista nähdään kuin saatanan juoneksi.

Olette kuulleet sanotuksi

Paavi Franciscus on toki epäonnistunut monessa asiassa. Kuten edeltäjänsäkin hänen johdollaan ei ole selvitetty papiston, piispojen ja kardinaalien piirissä esiintyvää pedofilian ja pederastian epidemiaa. Menneiden vuosisatojen paino estää tarttumasta avoimesti juurisyihin, selibaattikysymykseen ja homoseksuaalisuuden tabuihin. Franciscuksen vaatimattomat yritykset ovat nekin saaneet osakseen tuomion törinää. Lisäksi on muistettava, että samat ongelmat vaivaavat kaikkia uskontokuntia, herätysporukoita ja myös uskontojen ulkopuolisia. Kuten Aulis Kallion artikkelissa todetaan, selibaatti sopii joillekin. Mielestäni asia tulisi nähdä eri tavalla niiden kohdalla, joilla seksuaalisuuden kielto on vastoin omaa biologisten vaistojen suuntausta. Väkinäinen selibaatti on luonnoton, valheellinen ja altistaa erheisiin.

Maailmassa tulisi yleistyä kaikkien uskontosuuntien, kirkkojen ja hurskauden kuppikuntien sisäinen, sovinnollinen mutta rohkea itsetutkistelu. Seurattava esimerkki, kuinkas muuten, olisi Nasaretin mies, veljemme ihmisyyden ja arkitodellisuuden kaikissa osa-alueissa. Te olette kuulleet sanotuksi […] mutta minä sanon teille… (Matt 5:38-39). Jeesus oli oman uskontonsa totinen jäsen, perinteen ja tapojen kunnioittaja, joka kuitenkin uskalsi kysyä, mikä on oikeasti Jumalan tahto, mitkä asiat taas ovat puita, heiniä ja olkia, jotka joutavat poltettavaksi. Tämä Paavalin ilmaisu on kovasti Jeesuksen puheiden oloinen, vaikka autenttisia sanomisiaan tunnetaan niukasti. Jeesuksen syvästi omaksuma juutalainen uskonto kieltää epäjumalan palvonnan.  On syytä kysyä, milloin traditio muuttuu epäjumalaksi. Tabuksi luutuneet tavat ja ajatustavat voivat olla kuin abstraktin tai olemattoman olennon palvontaa/pelkoa. Tällaisia ovat Maria-dogmit, pyhimysopit ja monet Jeesusta koskevat asiaväitteet, joita tulisi voida epäillä tai jopa kyseenalaistaa.

Ikävä kyllä Jeesus oli jo fyysisesti poissa maailmasta silloin kun häntä koskevat kristologian kiistat ja viisaustieteily alkoi. Hänen katsomustaan tästä teemasta emme pääse kysymään. Jeesus, juutalainen ihminen ja lähimmäisemme, oli sinapin siemen, josta kasvoi globaali Aabrahamin juuresta noussut hengen, yhteiskunnallisen etiikan, hyvän elämän kilvoituksen ja viisauden etsinnän maailmanlaajuinen liike. Debatti, kiistely, sisäinen dialogi on tämän prosessin terveyden merkki. Nasaretin veljemme on hengellisen hereillä olon esikuva. Hän oli skisman aiheuttaja, poikittain ajattelija, jonka humaani julistus koettiin häiriköintinä. YleAreenan upea dokumenttisarja ”Antisemitismin historia” kertoo, millainen maailmanhistoriallinen vahinko synnytettiin, kun Jeesus-liike repeytyi eroon juutalaisuudesta ja rakentava uskontodialogi jäi syntymättä.

Artikkelikuvassa paavi Franciscus. Kuva: Wikipedia.


Avatar photo

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.