Sisäpuolisuuden hehku

Sisä- vai ulkopuolella, vai Vatikaanin salaisissa kansioissa?

Hyvä lukija, käsissäsi on kirjava Vartija, jossa on monta hyvin erilaista artikkelia. Legendaarinen Monty Pythonin lentävä sirkus lainasi 70-luvulla ensimmäisten tuotantokausiensa aikana sketsien välispiikiksi englantilaisesta lastenohjelmasta tunnetun lyhyen repliikin, lausujana John Cleese:

”And now for something completely different.”

Kun akateemisen juhlakirjan kokoajat eivät keksi saamilleen artikkeleille yhteistä punaista lankaa, he turvautuvat latinankieliseen nimekkeeseen Miscellanea, sekalaista. Erilaisia Miscellanea-julkaisuja on Helsingin tieteellisissä kirjastoissa lähes 500. On se niin noloa, jos punaista lankaa ei löydy.

Kun Mikon ollessa antoisalla matkalla Lontoossa luin läpi tähän numeroon tulevat tekstit ja niiden oikovedokset, huomasin kuitenkin, että lähes jokainen näistä erilaisista kirjoituksista liittyy sisäpuolisuuden ongelmaan, joka on vaivannut minua teologian opiskelun alkuvuosista saakka.

Jokainen ihminen, jolla on painavaa sanottavaa muille, liittyy aiemmin sanottuun ja toisiin kaltaisiinsa sanojiin, hakien heistä tukea itselleen. Sanottava kiertyy kehäksi, joka rajaa yksiä asioita ja käsityksiä sisälle ja sulkee toisia asioita ulos. Niin ajattelu, kirjoitus ja puhe tekevät myös toisista ihmisistä sisäpuolisia, toisista taas ulkopuolisia.

Mitä tärkeämpää ja painokkaampaa sanottava on, sitä vaikeampaa kiinnostuneen lukijan tai kuulijan on jäädä ei-kenenkään-maalle. Sellainen kuuluu niille, joita asia ei yksinkertaisesti koske tai sytytä, olipa kyseessä uskonto, politiikka tai vaikkapa formulakisat.

Paavo Ahonen kirjoittaa holokaustin uhreista ja juutalaisten luovuttamisesta natsien käsiin toisen maailmansodan aikana. Hän käsittelee artikkelissaan erityisesti Viron tilannetta.

Virossa — kuten muuallakin Euroopassa — sodanaikaisten moraalisesti vaikeiden asioiden käsittely on ollut hyvin vaikeaa. Tinkimätön analyysi erilaisten virolaisten vaikuttajien osuudesta kansanmurhaan on nostanut vastalauseiden myrskyn ja hyvin kielteisen kuvan historian tunkioita kaivelevien ihmisten vaikuttimista.

Natsiajan tekemisistä syytettyjen jälkeläiset — niin Virossa kuin muuallakin, Suomi mukaan lukien — torjuvat vaistomaisesti tuollaisen kytkennän: meidän isoisämme eivät missään tapauksessa olleet natseja eivätkä murhaajia; he olivat rehtejä ja suoraselkäisiä ihmisiä, jotka taistelivat isänmaansa puolesta.

Raskauttava todistusaineisto halutaan mielellään ainakin oman maan osalta selittää parhain päin. Joissakin muissa maissa tuollaisia hirviöitä on ollut, vaan ei meillä.

Omassa artikkelissani Gianluigi Nuzzin uusimmasta Vatikaania koskevasta paljastuskirjasta käyn läpi monia seikkoja, jotka liittyvät Vatikaanin sisäpuoliseen ja ulkomaailmalle outoon arvomaailmaan.

Kirkon suojeleminen kriittisiltä katseilta, salailu ja juonittelu kuuluvat olennaisesti Vatikaanin poliittis-uskonnolliseen toimintaan. Kirkon hyvä avautuu sen sisäpuolella uransa luoneille ja sille elämänsä antaneille kardinaaleille, arkkipiispoille ja muille johtajille aivan toisin kuin tavalliselle kadunmiehelle, joka voi vain ihmetellä Vatikaanin pankin sotkuja, tahmeita ja väisteleviä reaktioita pedofiiliskandaaliin sekä illusorista pyrkimystä kontrolloida roomalaiskatolisen kirkon julkisuuskuvaa.

Linnea Leivo ruotii artikkelissaan uskonnottoman tiedemiehen Kari Enqvistin kirjaa erilaisista uskovaisista ja näiden yhteisöistä. Kritiikissään Leivo avaa ongelmaa, joka liittyy monen rationalistin uskontokuvaan: uskon maailmaa tulkitaan valmiiksi järkeiltyjen kategorioiden perusteella.

Enqvist tarkastelee uskovaisten uskoa reflektoidun ulkopuolisesti ja järkiperäisestä näkökulmasta. Kirkon asema yhteiskunnassa arveluttaa Enqvistiä. Kirkolla ei pitäisi olla oikeutta esimerkiksi kastaa lapsia, koska lapset eivät voi itse päättää kasteestaan. Leivo huomauttaa oikein, että lapsi joutuu syntymästään saakka osalliseksi moniin muihinkin asioihin, joita hän ei voi itse valita.

Enqvistin näkemyksissä sisäpuolisuus järjen maailmaan ja ulkopuolisuus uskon maailmaan on selvä. Mutta sama ongelma koskee myös monia uskovaisia uskonnottomuuden kriitikkoja: he etsimällä etsivät todisteita uskolleen, sivuuttaen tai mitätöiden kaiken, mikä voisi puhua sitä vastaan. Uskonnottomuus muuten on Enqvistin termi positiolleen, ”ateismin” sijaan.

Niko Huttunen kuvaa artikkelissaan mainioita yksityiskohtia myöten raamatunkäännöstä uskonnolliseen perinteeseen liittyvänä haasteena. Ne suomalaiset kristityt, jotka omissa seurakunnissaan ja ryhmissään ovat kokeneet vuonna 1992 hyväksytyn Kirkkoraamatun uskonvakaumuksensa kannalta vääräksi ja virheelliseksi, ovat tuottaneet uuden käännöksen sen rinnalle.

Vastikään ilmestynyt työn tulos, Raamattu kansalle, on käännöksenä kuin edellisen kirkkoraamatun kielellisesti tarkastettu versio, joka on kuitenkin käännetty suoraan alkutekstistä ja joka siten tarjoaa myös joitakin omaperäisiä ratkaisuja. Kokonaisuutena käännös viestittää tarpeesta säilyttää oikea usko ja sisäpuolisuus maailmassa, jossa kirkon virallisesti käyttämään Raamattuun ei voi enää luottaa.

Viesti on selvä: ne teologit ja kirkon vaikuttajat, jotka ovat kääntäneet nykyisen kirkkoraamatun, ovat ”he”, jotka uhkaavat oikeaa oppia. Syystä tai toisesta he ovat eri tavoin vääristäneet Jumalan sanaa, joka vuoden 1938 Kirkkoraamatussa vielä oli oikein ilmaistu.

Timo Kopomaa kuvaa ”suomigospelia” ”suomirockin” alalajina tai lajityyppinä, joissa voimakkaaseen sisäpuolisuuteen virittyneiden uskonyhteisöjen musikaalisesti lahjakkaat kasvatit hakevat rajapintaa ”maalliseen” nuorisomusiikkiin.

Kopomaa viittaa kirjoituksessaan muun muassa sisäpuolisuudesta kumpuavaan sisältöön, jota taitetaan musiikkilajin avulla esimerkiksi vankilakeikoilla kohti uskosta osatonta ja evankelioitavaa yleisöä. Suomigospelin heijastusvaikutuksena osa hengellistä musiikkiperintöä on alkanut kiinnostaa perinteisten uskonyhteisöjen kannalta ulkopuolisia muusikkoja.

Sovittaessaan virsiä omia esityksiään varten esimerkiksi jazzmuusikot rikkovat kiinnostavalla tavalla rajoja, jotka vanha pietistinen sisäpuolisuus on tuottanut.

Kristillisen naiskuvan rajoja puolestaan rikkoi 1950-luvulla Marja-Liisa Vartio, jonka runoihin loihtimaa Maria Magdaleenaa, ”upeaa porttoa”, Esko Karppanen analysoi osuvasti kirjoituksessaan.

Sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden väliset rajat paljastuvat parhaiten juuri silloin, kun niitä ylitetään — kummalta puolelta tahansa.

Matti Myllykoski
Vartijan 4/2012 pääkirjoitus