Poliittisen historian tutkija Miika Siironen piirtää kirjassaan Mustan lipun alla vaikuttavan henkilökuvan äärioikeistolaisesta herännäispapista ja heimoaktivistista Elias Simojoesta (1899–1940). Kirja etenee kronologisesti Simojoen elämänvaiheita noudattaen, mutta samalla päähenkilön elämää valotetaan usean tason kautta. Simojoki kuului Simeliusten pappissukuun. Seurakunnallisen työnsä hän teki pääasiassa Kiuruvedellä Pohjois-Savossa. Simojoki toimi myös Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana ja sen nuorisojärjestön Sinimustien johtajana 1930–luvulla, jolloin hän oli yksi tunnetuimpia äärioikeiston hahmoja Suomessa.
Yksi tarkastelutaso Niirosen kirjassa on yksilöpsykologinen. Elias Simojoki oli tunneihminen, jonka luonteessa oli voimakasta kaksijakoisuutta ja mustavalkoisuutta, ”[…] liikutukseen menevää herkkyyttä päällystettynä tarkasti jaottuneella maailmankuvalla” kirjoittaa Siironen. Hänen ryssävihansa oli suorastaan palavaa. Toisaalta Simojoki oli herkkä toisten ihmisten kärsimyksille. Hän auttoi usein ystäviään ja seurakuntalaisiaan rahallisesti, vaikka ei itse varakas ollutkaan. Simojoki oli myös fyysinen ja vitaalinen persoona. Hän oli hyvä uimari ja järjesti mielellään tempauksia – erään kerran hän kiipesi Kiuruveden kirkon torniin ristin päälle ystävänsä kauhistukseksi.

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Kuva Atena kustannus.
Tällaiset piirteet istuvat hyvin Suomen 1920– ja -30–luvun vastakohtien yhteiskuntaan. Mutta aika luo myös ihmisen. Sosiologi Matti Virtanen on kirjoittanut kollektiivisista avainkokemuksista, joista muodostuu eri sukupolvien suuntaa antavia ajattelun ja toiminnan teemoja. Simojoen sukupolvelle tällainen avainkokemus oli Niirosen mukaan erityisesti vuoden 1917 maaliskuun vallankumous, josta lähti tie Suomen itsenäistymiseen. Mutta myös vuosi 1918 kuuluu samaan kokonaisuuteen. Simojoki nimittäin osallistui nuorukaisena kansalaissotaan valkoisten puolella – ja koki sodan ajoittain hurmiollisena. Niinpä ei olekaan outoa, että Simojoki lähti vuosina 1919 ja 1922 mukaan Itä-Karjalan heimosotaretkille, joiden tarkoituksena karjalaisten nostaminen kapinaan neuvostohallintoa vastaan ja jopa rajantakaisten alueiden liittäminen Suomeen. Epäonnistuneet retket eivät suinkaan sammuttaneet Simojoen eikä monien muidenkaan nuorten Suur-Suomi –innostusta. Sitä ylläpitämään syntyi mm. Akateeminen Karjala-Seura, jossa myös Simojoki oli alusta asti mukana.
Suomi itsenäistyi Venäjän vallan alta; Venäjää seurasi kommunistinen Neuvostoliitto. Kiihkeällä venäläisvastaisuudella oli kansallinen tilaus: sillä haluttiin vahvistaa vasta itsenäistyneen maan kansallista yhtenäisyyttä. Toisaalta Neuvosto-Venäjä muodosti myös todellisen uhan Suomen itsenäisyydelle. Siirosen mukaan Simojoesta kasvoi ajan mittaan ryssävihan tunnetuin profeetta, vaikka sen synnyttäjä hän ei ollutkaan. Venäläisvastaisuus oli vasta itsenäistyneessä Suomessa paljolti kommunismin vastaisuutta, mutta Simojoen venäläisvihassa näyttää olleen myös rasistisia piirteitä.
Suomen tapahtumien ohella Siironen tarkastelee Simojoen maailmaa myös eurooppalaisen kehityksen valossa. Maailmansota oli raaistanut yhteiskuntia. Monissa maissa etsittiin uutta suuntaa sodan mullistusten jälkeen. Ihmiset kaipasivat turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös uudenlaista oikeudenmukaisuutta. Sekä oikeisto- että vasemmistovoimat vahvistuivat; tämä kehitys voimistui 1929 alkaneen lamakauden jälkeen. Myös Simojoki sai innoitusta eurooppalaisen fasismin noususta. Hän ihaili Mussolinia. Hitleriin ja kansallissosialismiin suhde oli ristiriitaisempi. Toki Simojoki oli kansallissosialismin hengenheimolainen, mutta natsien toiminnan selvästi antikristillisiä piirteitä hänen oli vaikea hyväksyä. Suomen äärioikeisto ei sanoutunut irti kansallisesta uskonnosta eli luterilaisuudesta.
Uskonto – luterilaisuus ja herännäisyys – onkin Siiroselle vielä yksi ja keskeinen tarkastelutaso selitettäessä Simojoen maailmankatsomusta ja toimintaa. On mielenkiintoista, että nuoren Suomen isänmaallisuudessa ja myöhemmin äärioikeistolaisuudessa oli vahva körttiläinen henki (Siironen käyttää termiä taisteleva herännäisyys). Tätä yhteyttä Siironen olisi voinut analysoida kirjassaan enemmänkin. Samoin olisi voinut esittää vielä terävämmin kysymyksen: kuinka on mahdollista, että niin syvästi ja aidontuntuisesti kristilliseen uskoon sitoutunut Simojoki saattoi saarnata avoimesti vihaa toisia ihmisiä kohtaan?

Simojoki ihaili Mussolinia. Kuva: Wikipedia.
Uskonnon ja vihan tai suoranaisen väkivallan yhteys ei tietenkään ole historiassa vieras ilmiö. Monoteististen uskontojen eksklusivismi, toisin uskovien poissulkeminen, on usein tarjonnut vihalle tai väkivallalle oikeutuksen. Ja pidetäänhän nykypäivän Suomessakin monissa kristillisissä suuntauksissa Ilmestyskirjan lopunajallisia väkivaltavisioita jatkuvasti esillä.
Simojoen ”pyhää vihaa” selittää osaltaan hänen kiihkeä luonteensa. Mutta hänelle ennen kaikkea ateistinen Neuvostoliitto oli niin suuri uhka, että vain yhtenäinen kansa voi tuon uhan torjua. Yhtenäisyys taas edellytti Simojoelle yhteistä arvopohjaa ja riitaisasta demokratiasta luopumista tai ainakin sen rajoittamista. Myös nationalismi tekee eron sisä- ja ulkoryhmän välillä, se on poissulkevaa. Jos nationalismi yhdistetään kristinuskoon, voi molempien eksklusivismi vahvistaa toisiaan. Eikö silloin myös toisen kansallisuuden ja toisinajattelijoiden vihaaminen voi saada jumalallisen oikeutuksen?
Mustan lipun alla tarjoaa osuvien historiallis-sosiologisten analyysien ohella monia mielenkiintoisia yksityiskohtia Simojen elämästä. Suosittelen kirjan lukemista.
Arvioitu teos: Siironen, Miika: Mustan lipun alla: Elias Simojoen elämä ja utopia. Jyväskylä: Atena, 2017. 328 s.