Viime vuosituhannen päättyessä uskonnollisuuden tutkijat meillä ja muualla korostivat usein, että moni nykyajan länsimainen ihminen uskoo omalla tavallaan johonkin luontoa ja ihmistä suurempaan (”elämänvoimaan” tai muuhun sellaiseen), vaikka ei olisikaan juuri lainkaan aktiivinen omassa uskonnollisessa yhteisössään. Puhuttiin uskonnollisesta kaikkiruokaisuudesta tai shoppailusta, joka on luonteeltaan sekä epädogmaattista että epäloogista. Huolimatta kirkkojen jo tuolloin selvästi alas painuvista jäsenyyskäyristä uskoa itsessään pidettiin suhteellisen pysyvänä asiana. Monesti sanottiin – meillä ja muualla – että sekularisaatiossa ei ole kysymys uskon tai uskonnollisuuden katoamisesta vaan siitä, että se muuttaa muotoaan.
Tieteellinen keskustelu sekularisaatiosta
Tämä käsitys esitettiin useimmiten torjumaan yksinkertaista ja klassista sekularisaatioteesiä, joka syntyi 1800-luvulla Ranskassa (Auguste Comte, Émile Durkheim) ja Saksassa (Max Weber): uskonto heikkenee kaikissa muodoissaan tieteellisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen edistyksen myötä. Vastateesin ehkä kansainvälisesti tunnetuin edustaja oli vastikään edesmennyt Rodney Stark (1934-2022), joka lukuisilla julkaisuillaan aina 1980-luvulta alkaen haastoi vanhaa sekularisaatioteesiä. Hän ei ollut ajatuksineen yksin. Starkin ja näiden muiden mukaan ihminen on aina tarvinnut ja tarvitsee edelleen yliluonnollista kompensaatiota maallisen elämän kärsimyksille ja vääryyksille. Uskonto on siten kaikenlaisista siinä tapahtuvista muutoksista huolimatta universaali ja pysyvä asia. Ajatus, että esimerkiksi keskiaikainen ihminen olisi ollut jotenkin hurskaampi tai uskonnollisempi kuin oman aikamme ihminen, on heidän mukaansa myytti. Stark jopa väitti, että tosiasiassa maailma on nyt uskonnollisempi kuin koskaan.
Tätä ajatusrakennelmaa vastaan ja perinteisen sekularisaatioteorian puolesta on kirjoitettu käsillä oleva teos. Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman ja Ryan T. Cragun pyrkivät osoittamaan maailmanlaajuisen empiirisen datan ja sen yksityiskohtaisen tulkinnan valossa, että sekularisaatio on kaikilla mittareilla todennettavissa oleva, kaikkialla vahvistuva ilmiö. He lähestyvät uskontoa ja sekularisaatiota kolmen kategorian valossa, jotka ovat uskomukset (belief), käytännöt (behavior) ja kuuluminen (belonging). Näitä kaikkia pitää yhdessä tutkittavien ihmisten suhde yliluonnolliseen, johon joko uskotaan tai ollaan uskomatta. Tämä uskonnollisuuden käsitteen hämärtämistä kaihtava piirre yhdistää Starkia ja hänen kriitikoitaan.
Kasselstrand, Zuckerman ja Cragun eivät suinkaan väitä, että uskonto katoaisi tai että olisi jokin evolutiivinen laki, joka ajaisi globaalia sekularisaatiota. He rakentavat teorian, jonka valossa voidaan selittää, miksi sekularisaatio voimistuu, mutta selittää myös, miksi uskonto ajoittain ja paikoittain saattaa vahvistua. Suurta päätrendiä nämä varaukset eivät kuitenkaan muuta miksikään. Se, mitä suurten aikakauslehtien näyttävät kirjoitukset ovat kuluvan vuosituhannen puolella usein julistaneet, ja mitä lukuisat uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet (esimerkkejä sivuilla 7-9), on yksinkertaisesti totta: uskonto taantuu kaikkialla maailmassa.
Sekularisaatiolla kirjoittajat tarkoittavat uskonnon heikkenemistä ja väistymistä yllä esitetyn kolmen kategorian (three b’s) valossa. Uskonnollisten instituutioiden heikentyessä uskonto erillistyy (differentiation) ja taantuu (decline). Yhteiskunta maallistuu, kun uskonnolliset uskomukset ja käytännöt sekä niitä yllä pitäviin instituutioihin kuuluminen vähenevät. Kirjoittajat esittävät pitkin matkaa useita esimerkkejä, jotka ovat peräisi eri maista ja kohtalaisessa määrin myös länsimaiden ulkopuolelta, vaikka heidän tutkimusaineistonsa onkin vahvimmillaan mannereurooppalaisen ja englantia puhuvan maailman ollessa kyseessä. On syytä huomata, että aineistosta puuttuu kolmasosa maailman maista.
Maailma maallistuu
Kirjoittajat antavat esimerkkejä kaikkien kolmen kategorian osalta, ja näyttö on nähdäkseni – ainakin pääosin – vastaansanomatonta. Näyttää siltä, että uuden vuosituhannen tilastot ovat uskolle, uskonnolle ja uskonnoille synkempiä kuin 1990-luvun aineisto, josta saattoi tehdä toisenlaisiakin johtopäätöksiä. Isossa-Britanniassa usko Jumalaan on laskenut selvästi vuodesta 1967, jolloin 77 % aikuisista uskoi Jumalaan; vuonna 1993 prosenttiluku oli vielä 67, mutta vuonna 2015 luku oli pudonnut dramaattisesti 32 prosenttiin. Näillä luvuilla tuskin voi viisastella pohtimalla Jumala-kuvan muutosta tai muuta sellaista. Usko Jumalaan on yksinkertaisesti jyrkässä alamäessä, ja yli kahdelle kolmannekselle briteistä usko Jumalaan ei merkitse mitään.
Uskonnollisia käytäntöjä koskeva esimerkki voidaan ottaa vaikkapa Espanjasta, jossa 1990-luvulla 80 % häistä pidettiin kirkosta, mutta vuoden 2018 selvityksen mukaan luvut olivat kääntyneet päinvastaisiksi: siviilivihkimyksiä oli 80 % ja kirkollisia vain 20 %. Länsi-Euroopan katolisia maita koskevien tilastojen jyrkät negatiiviset muutokset liittyvät ainakin osittain pedofiiliskandaaliin, mutta tuskin yksinomaan siihen.
Sitten vielä esimerkki uskontoon kuulumisen tematiikasta. Kirjoittajat eivät ota kuin harvoja esimerkkejä arabimaista, mutta niissäkin on (jo) nähtävissä merkkejä sekularisaatiosta. Libyassa ja Tunisiassa uskonnottomina itseään pitäviä oli vuonna 2013 noin 10 ja 13 %, mutta vuonna 2019 heidän lukunsa oli kasvanut jo 25 ja 30 prosenttiin. Länsimaissa nämä luvut ovat radikaalissa muutoksessa, mutta kuudessa vuodessa tapahtunut kaksinkertaistuminen uskonnottomuuden hyväksi on arabimaiden osalta huomattava.
Sekularisaatioteoriaa vastaan esitetyt argumentit eivät ole kirjoittajien mielestä todistusvoimaisia, koska ne hämärtävät maallistumisen ydinkysymyksen. Kun väitetään, että uskonnon tarve pysyy samana eikä ole koskaan ollut mitään uskonnon kulta-aikaa (esimerkkinä sellaisesta on usein pidetty viktoriaanista Englantia), mennään pahasti sivuun itse asiasta, koska sekularisaation ytimenä on tilastollisesti todistettavissa oleva yliluonnollisten uskomusten katoaminen. Jos sanotaan, että uskonto ei katoa vaan muuttuu ja että uskontoa on entistä enemmän organisaatioiden ulkopuolella (“believing without belonging”, Grace Davie), väite jää epämääräiseksi. Se implikoi uskonnon auktoriteetin laskun, mutta vetoaa epämääräiseen uskonnon määritelmään. Kirjoittajiemme mukaan uskonnoksi ei voi laskea mitä tahansa, eikä uskonnollisen omistautuneisuuden tai spiritualiteetin tasoa voi mitata uskottavasti. Tieteellinen tutkimus ei voi perustua oletuksiin.
Modernisaatio heikentää tuntuvasti uskonnollisuutta
Lähes kaikki kirjoittajien laajasti käyttämä tilastodata viittaa samaan brutaaliin johtopäätökseen: uskonto ja uskonnollisuus eri muotoineen eivät ainoastaan muutu vaan ne myös heikkenevät ja marginalisoituvat. Kirjoittajat katsovat, että silmiemme edessä jylläävän sekularisaation suurimpana käyttövoimana on modernisaatio. Kun yhteiskunnat urbanisoituvat, teollistuvat ja jälkiteollistuvat, sekularisaatio vahvistuu. Tähän liittyen kirjoittajat nimeävät rationalisaation (teknologisen tehokkuuden ja kasvottoman byrokratian) keskeiseksi sekularisaatiotekijäksi. Modernisaatioon kuuluvat luonnollisina trendeinä edelleen yhteiskunnan tieteellistyminen, demokratisoituminen, yksityistyminen, pluralisoituminen (Peter Berger), eksistentiaalinen turvallisuus (Norris ja Inglehart) sekä nuorten aiempaa selvästi varhaisempi itsenäistyminen (Jörg Stolz). Kirjoittajat korostavat tämän kaiken yhdessä vaikuttamaa uskonnon eriytymistä aiemmista yhteiskunnallisista funktioistaan.
Kaikki nämä tekijät yhdessä muodostavat kiistatta yhden suuren kokonaisuuden, joka vahvistaa sekularisaatiota. Kirjoittajat ovat nähdäkseni oikeassa korostaessaan, että demokratian ja hyvinvoinnin kehittyminen suosivat sekularisaatiota, kun taas heikko demokratian ja hyvinvoinnin kehitys kytkeytyvät selvästi helpommin uskonnon pysyvyyteen. Kuten kirjoittajat sanovat, demokratisoitumisen ja muiden mainittujen tekijöiden jyräävä voima saa paikoin varsin huomattavankin osan ihmisistä konservatisoitumaan ja etsimään tukea menneen maailman arvoista, kuten oikeistopopulismi Euroopassa ja Yhdysvalloissa osoittaa. Tämä perustuu toiseuden kokemukseen, jossa pelätään modernin kulttuurin arvoineen saavan liikaa valtaa. Mutta toiseuden kokemus vaikuttaa myös muunlaista, tosin marginaalista kehitystä, johon kirjoittajat eivät kiinnitä huomiota. Länsimaisessa kristillisyydessä hengellinen elämä etsii ja saa omassa hiljaisessa marginaalissaan pienyhteisöllisiä ja intiimejä muotoja.
Kirjoittajien avaamista sekularisaatiotekijöistä voi edelleen sanoa, että ne vaikuttivat merkittävästi jo modernin antisemitismin syntyyn 1800-luvun jälkipuoliskolla. Demokratia, modernisaatio ynnä muu niihin liittyvä koettiin yhdeksi suureksi uhkaksi, johon nimenomaan juutalaiset katsottiin syypäiksi.
Yhtä olennaista sekularisaatiotekijää kirjoittajat eivät nähdäkseni ota tarpeeksi huomioon. S. J. D. Green osoitti erinomaisessa teoksessaan The Passing of Protestant England: Secularisation and Social Change, c.1920–1960, että yhteiskunnan viihteellistymisellä 1920-luvulla oli suuri merkitys Englannin maallistumiselle. Nähdäkseni sama sekularisaatiomekanismi on etenkin länsimaissa kiihdyttänyt viihteen voittokulkua Internetin ja sosiaalisen median räjähdysmäisen leviämisen jälkeen. Internet on nähdäkseni vaikuttanut fataalisti siihen eriytymiseen ja entistäkin vahvempaan sivuluisuun, johon perinteiset kirkot ja kristilliset yhteisöt ovat ajautuneet. Millenniaalit eivät ole kiinnostuneita uskonnosta suurelta osin siksi, että Internetin mahdollistama monenlainen viestintä ja vuorovaikutus avaavat heille viihteen ohella väylän myös vahvaan sosiaalistumiseen, eettisiin arvoihin ja oman identiteetin rakentamiseen.
Devil is in the details
Kirjoittajat esittävät laajan teoriaosuuden jälkeen tutkimusaineistonsa kahdessa pääluvussa. He ilmoittavat lähteikseen kaksi laajaa vuosikymmenten yli ulottuvaa kyselytutkimusta: World Values Survey (WVS) (1981–2020) sekä European Values Study (EVS) (1981–2020). Tilastot osoittavat, että sekularisaatio on globaalissakin mielessä kiistaton tosiasia. Uskon kieltä puhuvien ja uskonelämää elävien kristittyjen määrä on selvästi jyrkässä laskussa, ja laskee edelleen. Sama koskee myös muita uskontoja, vaikka näiden todellista tilannetta ei länsimaissa tunnetakaan kovin hyvin.
Islamin parissa sekularisaatio on marginaalista ja hidasta, mutta kuitenkin todellista. Islamismin tyrannimainen hallinto Iranissa ja Turkissa kiihdyttävät negatiivista reaktiota pinnan alla. Koska sekularisaation katsotaan olevan länsimainen rappioilmiö, se ei houkuta suuria massoja. Entisissä Neuvostoliiton maissa uskonnollinen aktiivisuus on sitä vastoin selvästi lisääntynyt, mutta kirjoittajat katsovat sen johtuvan ennen kaikkea autoritäärisen hallinnon jälkeen kasvaneesta vahvasta nationalismista. Tällainen muutos on globaalisti ottaen keskeinen syy uskonnollisuuden kasvuun taantuman jälkeen.
Toisessa todistusaineistoon keskittyvässä osassa kirjoittajien esimerkkikohteina on neljä maata: Norja, Chile, Etelä-Korea ja Yhdysvallat. Maat poikkeavat kulttuurisesti toisistaan, mutta ne kaikki ovat selvästi sekularisoituneet viime vuosikymmeninä.
Kun kirkko ja valtio erotettiin toisistaan Norjassa vuonna 2012, kirkossa päätöstä pidettiin hyvänä, koska sen ajateltiin elvyttävän kirkkoa. Toisin kävi. Sata vuotta jatkunut kirkon jäsenmäärän lasku ei pysähtynyt. Vuosien 2008 ja 2018 välillä kirkon jäsenmäärä laski 77,9 prosentista 62,2 prosenttiin. Kirkon jäsenten parissa usko erilaisiin kristillisiin opinkohtiin (Jumala, ihmeet, kuolemanjälkeinen elämä, taivas, helvetti jne.) laski samassa tahdissa. Usko ei ole ainoastaan muuttunut, koska kyselytutkimus osoittaa myös uskon ”korkeampaan voimaan” laskeneen. Kirjoittajat toteavat myös aktiivisten ateistien määrän kohonneen Norjassa.
Vuonna 1910 Chilen asukkaista 96 % oli katolilaisia, mutta vuonna 2014 määrä oli pudonnut 64 prosenttiin ja vuonna 2018 edelleen 56,7 prosenttiin. Kirjoittajat kytkevät kirkon jyrkän jäsenmäärän laskun Chilen yhteiskunnan demokratisoitumiseen, taloudelliseen kasvuun ja köyhyyden vähenemiseen. Vaikka kristillisen uskon perinteisiin sisältöihin uskotaan Chilessä enemmän kuin Norjassa (esimerkiksi usko ihmeisiin laski vuosien 1998 ja 2018 välillä 79 prosentista 69,8 prosenttiin), trendi on sama. Uskonnottomana itseään piti vuonna 1990 chileläisistä 20 %, mutta vuoteen 2018 tultaessa luku oli kaksinkertaistunut (41,8 %). Uskonnollisina itseään pitävien vastaajien määrä oli laskenut samalla aikavälillä tuntuvasti (76,6 % > 49,9 %), ja nuoret ikäluokat ovat selvästi epäuskonnollisempia kuin vanhat. Kirjoittajat olettavat, että Chilen yhteiskunnan demokratisoituessa edelleen se myös sekularisoituu nopeammin.
Etelä-Korea on esimerkki kehittyneestä aasialaisesta yhteiskunnasta. Vuosien 1982 ja 2005 välisenä aikana kristillisten kirkkojen jäsenmäärät kasvoivat (katolilaiset 8,7 % > 21,12 %, protestantit 15,3 % > 22,1 %), mutta sekularisaatioteoriaa puolustavat kirjoittajat selittävät sen eteläkorealaisten halulla jäljitellä menestyvää ja vaurasta länsimaista kulttuuria. He näyttävät olevan oikeassa, koska kristillisten kirkkojen menestys ei ollut kestävällä pohjalla. Vuonna 2018 prosentuaaliset jäsenmäärät olivat laskeneet (katolilaiset 6,8 %, protestantit 14,9 %). Uskonnollisiksi itsensä ilmoittavien eteläkorealaisten määrä on pudonnut vuoden 2001 31 prosentista vuoden 2018 16,1 prosenttiin. Samassa ajassa Jumalaan uskomattomien määrä on kasvanut yli puoleen (31,3 % > 54,9 %). Aivan kuten länsimaissa, juuri nuorten uskonnollisuus on Etelä-Koreassakin selvässä laskussa.
Sekularisaatioteorian vastustajille Yhdysvallat on johtavana länsimaisena demokratiana ja syvästi teollistuneena maana ollut malliesimerkki pysyvästi uskonnollisesta länsimaasta. Vielä 1990-luvulla tällaista näkemystä saattoi vielä puolustaa, mutta uudella vuosituhannella ajat ovat muuttuneet. Vuonna 1940 73 % amerikkalaista ilmoitti kuuluvansa johonkin uskonnolliseen yhteisöön, mutta vuoden 2020 kyselyssä luku oli laskenut 47 prosenttiin. Vuonna 1986 vain 10 % amerikkalaisista nuorista aikuisista oli uskonnottomia, mutta vuonna 2020 heidän lukumääränsä oli noussut 36 prosenttiin. Tilastot osoittavat, että käänne uskonnollisen jäsenyyden kannalta huonompaan suuntaan oli erityisen jyrkkä vuosien 2006 ja 2017 välillä. Uskonnollisten käytäntöjen osalta tilastot ovat samansuuntaiset. Esimerkiksi uskonnollisissa palveluksissa lainkaan käymättömien määrä on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1995 17,5 prosentista vuoden 2017 33,4 prosenttiin. Kirkkoja suljetaan huomattavasti enemmän kuin niitä avataan; vuosittain Yhdysvalloissa suljetaan 6000–10000 kirkkoa. Uskomusten tasolla muutos näyttää hitaammalta. Tosiuskovaisten (”know God really exists and have no doubts about it”) määrä on laskenut 62,8 prosentista (1991) 54,6 prosenttiin (2018). On jo tutkittua tietoa siitä, että Jumalaan lainkaan uskomattomien määrä kasvaa huomattavasti ja että se kasvaa erityisesti demokraatteja äänestävien parissa.
Kirjoittajat päättelevät mielestäni osuvasti, että ateistisen Neuvostoliiton ollessa vielä olemassa uskonnollisuus oli luonnollista kytkeä amerikkalaiseen isänmaallisuuteen, mutta koko itäblokin luhistumisen jälkeen vuonna 1991 kenenkään ei enää tarvinnut uskoa Jumalaan ollakseen vakuuttavasti myös isänmaallinen.
Uskonnollisuuden luonnollisuuden kritiikki
Kirjansa neljännessä pääluvussa kirjoittajat tarttuvat väitteeseen, jonka mukaan uskonnollisuus olisi jollakin tapaa luonnollista, myötäsyntyistä ja universaalia. Kirjoittajat lähtevät ilmeisestä vastaväitteestä: tällaiselle teesille ei ole minkäänlaista empiiristä tukea. Voidaan osoittaa, että uskonnollisuus on ihmiskunnassa laajalle levinnyttä ja syvään juurtunutta, mutta uskonnollisuuden luonnollisuutta tai myötäsyntyisyyttä ei voi osoittaa. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että sekulaareja ihmisiä on ollut aina. Varhaisin todiste tästä on Intiasta 600-luvulta eKr. – teksti, jossa sanotaan, että olemassa on vain se, mitä havaitaan, eikä ole muuta maailmaa kuin tämä. Kirjoittajat viittaavat Protagoraasta alkaen myös eri aikoina antiikissa eläneisiin kreikkalaisiin ajattelijoihin, jotka torjuivat teoriat kuolemanjälkeisestä elämästä ja luonnon ulkopuolisista voimista. Raamatussa Saarnaajan kirja edustaa samaa näkemystä.
Emme myöskään tunne kaikkia ateistisia kirjoituksia, koska niiden säilyminen on riippunut vallistevasta kulttuurista, jossa uskonto ja vallanpitäjät ovat hyvin tavallisesti tukeneet toinen toisiaan. Nykyaikana sekulaareja ihmisiä on ajattelun vapauduttua yhä enemmän. Kiinassa on puoli miljardia ihmistä, jotka eivät usko Jumalaan. Tšekin tasavallassa heitä on kuusi miljoonaa ja Alankomaissa ainakin kymmenen miljoonaa. Vaikka Euroopan ulkopuolella sekulaareja yhteiskuntia on huomattavasti vähemmän, kirjoittajat nostavat esiin Azerbaidžanin, jossa islamin uskon harjoittaminen on alhaista ja jossa uskonnolla on lähinnä kulttuurinen rooli.
Sekulaarin ihmisen profiili
Kirjoittajat eivät ota kantaa teorioihin uskonnon synnystä, mutta he pitävät sosialisaatiota sen suurimpana käyttövoimana. Vauvat eivät ole uskonnollisia; uskonto opetetaan heille. Useissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnottomien vanhempien kasvattamista lapsista tulee selvästi keskivertaista harvemmin uskonnollisia. Neuvostoliitossa vuosikymmenten ajan harjoitettu uskonnon pois kitkeminen ja pakkoateistin julistaminen eivät johtaneet toivottuun tulokseen, koska siihen käytettiin väkivaltaa ja pakkoa. Sen sijaan vapaa, demokraattinen sosiaalikulttuurinen prosessi johtaa kirjoittajien mukaan luonnollisesti sekularisaatioon. Tällainen sekularisaatio ei ole ateistista tai aktiivista, koska useimmiten uskonto on uskonnottomille ihmisille yhdentekevää. He eivät kirjoittajien käyttämän esimerkin mukaan keskustele myöskään härkävankkureiden hyödyllisyydestä, koska näitä ei enää käytetä.
Kirjoittajat korostavat, että tutkimusten mukaan sekulaarit ihmiset opettavat lapsilleen eettisyyttä ja hyviä elämänarvoja siinä missä uskonnollisetkin vanhemmat – elleivät jopa enemmän tai paremmin. Keskeisinä asioina ovat tuolloin empatia ja myötätunto, jotka usein puuttuvat sääntöihin, pelkoon ja rangaistuksiin nojaavasta uskonnollisesta kasvatuksesta (helvettioppi). Uskonnottomat osoittavat myös enemmän ymmärrystä heikossa asemassa olevia ihmisiä ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan. He uskaltavat myös useammin myöntää tietämättömyytensä olemassaolon suurissa kysymyksissä ja ohjaavat lapsiaan itsenäiseen ajatteluun. He eivät pelkää kuoleman jälkeistä elämää eivätkä valmistaudu siihen. Uusimpien tutkimusten mukaan ihmiset eivät mitenkään itsestään selvästi käänny elämänsä suurissa kriiseissä uskonnon puoleen. Kirjoittajat korostavat, että kirkoilla voi olla merkittävä rooli suuriin onnettomuuksiin – kuten Estonian uppoamiseen – liittyvässä surutyössä, mutta se ei niinkään johdu uskonnosta vaan kirkon sosiaalisesta roolista. Monet sekulaarit ihmiset menevät kirkossa naimisiin tai osallistuvat esimerkiksi joulun viettoon kirkossa, koska se kuuluu perinteeseen.
Yhä useammat ihmiset länsimaissa kokevat vastaansanomattomasti, että ihminen voi olla kaikin tavoin hyvä ja hyväksyttävä riippumatta hänen uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan, etnisestä taustastaan tai sukupuolisesta suuntautumisestaan. Perinteiset kristilliset käsitykset eivät enää hallitse länsimaisen ihmisen omaatuntoa samalla tavalla kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.
Poikkeuksia?
Teoksensa viimeisessä luvussa kirjoittajat keskustelevat mahdollisista poikkeustapauksista. Tällaisia ovat Irlanti ja Puola, joissa katolisella kirkolla on ollut poliittisen historian rajujen vaiheitten takia vahva kansallista identiteettiä rakentava ja kantava rooli. Kirkolla on ollut näissä maissa myös paljon merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia funktioita (köyhäinhoito, orpokodit, sairaalat…), jotka ovat vahvistaneet kansalaisten uskonnollisuutta. Irlannissa yhteiskunnan vahvistuminen 1990-luvulta alkaen sekä katolisen kirkon pedofiilikriisin paljastuminen ovat rajusti heikentäneet perinteistä uskonnollisuutta. Puolassa yhteiskunnan demokratisoituminen reaalisosialismin luhistumisen jälkeen toi mukanaan sekularisaation, jota maan konservatiiviset piirit ovat yhdessä kirkon kanssa ryhtyneet vastustamaan. Puola onkin muiden vaakalaudalla olevien itäeurooppalaisten demokratioiden tapaan sisäisesti jakautunut maa.
Neuvostoliitto ei onnistunut kitkemään pois ortodoksista uskoa. Vaikka on hyvin vaikea arvioida uskonnollisuuden kehitystä tuona aikana, sen voi hyvällä syyllä olettaa säilyneen paremmin kuin kommunistiset vallanpitäjät toivoivat. Reaalisosialismin dramaattisen lopun jälkeen ortodoksinen kirkko elpyikin varsin nopeasti Venäjällä. Venäläinen yhteiskunta ei ole modernisoitunut, pluralisoitunut eikä demokratisoitunut, ja siellä ortodoksinen usko kytkeytyy vahvasti nationalismiin. Tässä mielessä Venäjän kehitys vahvistaa sekularisaatioteorian keskeisten piirteiden paikkansapitävyyden.
Reunahuomautus uskonnollisuudesta ja uskonnollisista ihmisistä
Mielestäni kirjoittajat onnistuvat käyttämänsä laajan aineiston valossa osoittamaan, että uskonnollisuus (uskomukset, käytännöt ja yhteisöllinen aktiivisuus) on tuntuvasti vähentynyt viime vuosikymmenten kuluessa. Näin on tapahtunut paitsi länsimaissa myös muualla moniarvoistuvassa ja demokratisoituvassa maailmassa – vaikka kirjoittajien käyttämät kyselytulokset kattavatkin ainoastaan kaksi kolmannesta maailman maista. Ainoa huomautukseni koskee kuvaa, jonka he antavat uskonnollisuuden luonteesta ja uskonnollisista ihmisistä. Vaikka tarkoitan tässä erityisesti kristittyjä länsimaita, uskon sen koskevan joiltakin osin myös muita uskontoja.
Teoksen Beyond Doubt kirjoittajat lähtevät siitä, että kaikki kyselytutkimuksiin vastaavat ihmiset joko uskovat yliluonnolliseen maailmaan (kaikkivaltias Jumala, paholainen, enkelit jne.) tai sitten nimenomaan kiistävät sen olemassaolon. Kuitenkin suuri osa 1800-luvulta alkaen kehittynyttä protestanttista teologiaa ja sen vaikutuspiirissä ollut kirkollinen kulttuuri ovat siirtäneet kristillisen uskon painopisteen pois perinteisestä yliluonnollisesta maailmasta. Painopiste on siirtynyt uskon eettisiin, eksistentiaalisiin ja hengellisiin kysymyksiin, joilla yhtä kaikki on perustansa kaikkien aikojen kristillisissä lähteissä, myös Raamatussa.
Yliluonnollinen jää tällaisen teologian ja uskon tasolla mysteeriksi, joka antautuu uskon kohteeksi vain käsitettävissä ja konkreettisissa kysymyksissä. Esimerkiksi uskon perimmäisenä kohteena olevaan Jumalaan uskotaan vaikkapa siksi, että uskotaan Jeesuksen julistamaan lähimmäisenrakkauteen, jota kristillisessä elämässä ei ole ilman uskoa Jumalaan, olipa tällainen perimmäinen usko kuinka epämääräistä tai runollista tahansa. Suuri osa länsimaisista koulutetuista kristityistä tekee uskosta puhuessaan vaistomaisesti yliluonnollisesta maailmasta salaisuuden. Sen annetaan pysyä salaisuutena, kun uskotaan monenlaisiin merkityksiin, joita usko sisältää. Välillä tuntuu siltä, että kirjoittajat vaativat uskovalta ihmiseltä viattomuutta, jonka monet länsimaiset kristityt ovat menettäneet jo kauan sitten.
Kyselyissä mitattava uskonnollisuus muodostaa usein kokonaisuuden, johon monet vastaajat suhtautuvat erittelemättömästi. Usein kristitty, joka uskoo Jumalaan, uskoo myös kuolemanjälkeiseen elämään ja vaikkapa enkeleihin. Myöntävät ja osin myös kieltävät vastaukset uskon sisältökysymyksiin voivat pitää sisällään useita erilaisia ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Osa uskovista pitää uskomiaan asioita dogmaattisessa mielessä ehdottoman tosina, kun taas jotkut uskovat niihin niiden eettisen tai hengellisen merkityksen vuoksi.
Länsimaiden protestanttiset kirkot ovat muuttuneet huomattavasti viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Dogmaattisuus on väistynyt monin tavoin eettisyyden, sosiaalisen toiminnan ja hengellisyyden tieltä. Jotkut gallupeissa Jumalaan ja tuonpuoleiseen maailmaan uskomattomiksi ilmoittautuvista saattavat kokea uskonnolliset kysymykset hyvinkin samaan tapaan kuin jotkut uudistuneessa kirkossa aktiiviset kristityt. He eivät puhu samaa kieltä, eivät liiku samoissa piireissä eivätkä ilmaise perimmäisiä asioita koskevia tunteitaan samalla tavalla. Mutta heillä voi olla paljonkin yhteistä.
Luulisin, että sekularisaatioteorian vastustajat ovat vastustaneet teoriassa ennen kaikkea sen yksioikoisuutta – sitä, että ihmiset ja heidän suhteensa uskontoon voidaan kyselyiden perusteella laadittujen tilastojen nojalla jakaa kahteen jyrkästi toisistaan poikkeavaan ryhmään: niihin, jotka uskovat ja niihin, jotka eivät usko. Käsillä olevassa tutkimuksessa toimitaan kuitenkin metodisesti oikein. Kumpaakin ryhmää ymmärretään asetetun tehtävän mukaisesti. Kyselytutkimuksessa annettuja vastuksia tulkitaan kokonaisuutena ja suhteessa toisiinsa. Kokonaisuus asetetaan erilaisiin yhteiskunnallisiin konteksteihin, ja kaikesta tästä voidaan tehdä varsin vakuuttavia johtopäätöksiä, joita olen yllä kuvannut.
Sekulaareista ihmisistä annetaan teoksessa sympaattinen kuva, etenkin sivuilla 120–122, joilla kuvataan heidän arvojaan. Myönteisen kuvan tekee eläväksi kuvaus uskonnollisesti välinpitämättömästä sympaattisesta ruotsalaisesta eläkeläispariskunnasta (Britta ja Torvald). Koska kyselytutkimus ja sen tulkinta johtavat jakamaan vastaajina esiintyvät ihmiset kahteen jyrkästi toisistaan poikkeavaan massaan, tekee mieli kuvitella uskovainen vastapari Brittalle ja Torvaldille. Sellainen voisi olla vaikkapa uskovainen ruotsalainen eläkeläispariskunta, Henrietta ja Edvard.
Henriettalle ja Edvardille on olennaista, että he uskovat yliluonnollisiin olentoihin ja maailmoihin, joihin liittyen hänellä on erilaisia rituaalisia käytäntöjä. Tämän vuoksi heidän elämäänsä hallitsee auktoriteettiusko. Koska he uskovat taivaaseen ja helvettiin, heidän elämäänsä hallitsevat myös rangaistuksen pelko ja palkinnon toivo. Toisin kuin sekulaarit ihmiset, Henrietta ja Edvard eivät osaa ajatella itsenäisesti eivätkä suhtautua nöyrästi elämän suuriin kysymyksiin. He eivät osaa tuntea eikä osoittaa myötätuntoa. Nietzscheä mukaillen: koska Henrietta ja Edvard eivät rakasta ketään, he sanovat rakastavansa Jumalaa.
Vaatisi aivan oman tutkimuksensa selvittää, millaisia ihmisiä Jumalaan edelleen uskovat ihmiset ovat. Ehkäpä heidän joukossaan on muunkinlaisia ihmisiä kuin Henrietta ja Edvard. Sille, joka keksii ja meilaa minulle ensimmäisenä, mistä olen heidän nimensä keksinyt, minä lähetän hyvän kirjan.
Arvioitu teos: Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman, and Ryan T. Cragun, Beyond Doubt: The Secularization of Society. New York University Press 2023.
