Äskettäinen TV-elokuva Kristuksen morsian (käsikirjoitus Heini Junkkaala, tuotanto 2013, katsottavissa Areenassa 23.7.2020 asti) sohaisi tulehduskohtaa. Aiheena naispappien ja seksuaalisuuden kohtelu kirkossa ja konservatiivisissa kristillisissä joukoissa. Elokuvan roolit olivat näyttelijöille ilmeisen vaikeita. En pitänyt esityksestä järin kovasti mutta arvostan käsikirjoittajan rohkeutta puhua kohti. Teema on veres monissa ryhmittymissä, myös eri uskonnoissa ja yhteiskunnissa. Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat nousseet vuosikymmenen media-epidemiaksi.
On syitä miksi teemasta tulee puhua, mutta herää myös kysymys, onko takana trolli-tehtailua yhteiskuntarauhan järkyttämiseksi. Kylvämällä suolaa liberaalihumanistisen katsomuksen ja konservatiivien väliseen haavaan rauhanomaisen yhteiskunnan sidekudokset vaurioituvat. Keskustelun uudissanoja ovat identiteettipolitiikka, maalittaminen, cancel culture, online-shaming. Cancel-kulttuurista puhutaan, kun henkilö tai ryhmä vaikkapa yksittäisen mielipiteen tai teon takia ”some-lynkataan”, pyyhitään sivuun, nonsaleerataan. Identiteettipolitiikan sijasta voi puhua identiteettien riitelystä, kansanryhmien vastakkain asettelusta. On ymmärrettävää, kuin luonnonlain omaista, että poikkeavan erityisryhmän nostaessa identiteettinsä julkisen huomion kohteeksi syntyy torjunta, vastaidentiteetti. Joskus myös myötäävä solidaarisuusrintama.
Median kuohu ja identiteettien taisto
Nykyisin monet erityisryhmät hanakasti tiedostavat identiteettinsä, hakeutuvat julkisuuteen, vaativat oikeuksiaan ja hyväksyntää. Yhtenä syynä valtaisa mediateollisuus, joka haravoi skuuppeja ja konfliktien aiheita. Internet ja sosiaalinen media ovat luoneet informaatiokuohun, jossa asiat, tosiseikat, subjektiiviset kokemukset, kärjistykset, huhut ja valhe sekä vainoepäilyt ja salaliittospekulaatiot risteilevät. Tämä on muutos siihen, miten ihmiskunta on elänyt vuosisadat monien erityisryhmiä ja poikkeavuuksia koskevien jakolinjojen kanssa ilman, että niitä olisi provosoitu julkisuudella ja mediakarkeloilla. Poikkeavuudet on hiljaisesti tiedostettu ja kuin yhteisellä sopimuksella jätetty rauhaan, kohteliaan vaikenemisen ja sanattoman suvaitsevaisuuden alle. Laatukirjallisuus ja kuvataide on käsitellyt vaikeita teemoja usein tyylillä ja hienovaraisesti.
Kohtaus Kristuksen morsian -elokuvasta.
Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat nousseet erityisen identiteettikipuilun ja riitojen aiheeksi. Homoseksuaalisuus on ollut normaali marginaalinen ilmiö ihmiskunnan historiassa vuosituhannet. Sivistyneissä yhteiskunnissa tämä vaiettu kulttuuri on elänyt likimain rauhassa ”don’t ask don’t tell” -periaatteella. Sukupuolidysforia lienee myös vanha ja todellinen ilmiö, mutta voi kysyä, onko juuri tuon aiheen ja kaiken seksin, ulkonäön ja kiiman nousu mediakohun ja herkuttelun kohteeksi ollut provosoimassa ja hautomassa kasvuun tätä ilmiötä. Sateenkaari-teema ja Pride-ideologia ovat näkyvä merkki tästä identiteettitaistosta. Olen sukupuolisen tasa-arvon ja humaanin suvaitsevaisuuden kannattaja, mutta näen tarpeelliseksi muutaman jyrkän kommentin. Kysyn voisiko sateenkari-ideologian takaa häämöttää vaihtoehto, radikaali uudistuva moraali.
Friikkisirkus vai ihmisoikeuskarnevaali
Puolustan homoseksuaalien oikeutta ja yleensä suvaitsevaisuutta seksuaalisuuden ilmiöiden moninaisuutta kohtaan. Kuitenkin kysyn, voisiko esimerkiksi Pride-kampanjan ilmettä muuttaa niin, että se edustaisi suvaitsevuutta ja iloisuutta myös tavanomaisen heteroseksuaalisuuden ilmaisuja kohtaan. Nykyisin Pride-karnevaali (lähinnä lehtikuvien perusteella) näyttäisi olevan kuin tarkoituksellinen provokaatio ja keskisormen nostatus heteroseksuaalisuutta, tavallisuutta ja perinteistä mies-nainen erotiikkaa kohtaan. Voisiko heteroväki ensi vuonna järjestää Hetero-pride kulkueen iloisin värein, kauniin uskaliaan rekvisiitan koristamana, rakkauden, hellyyden ja parisuhdeilon tunnuksin? Parin vuoden päästä kulkueet voisi sitten yhdistää.
Kohdistan tämän haasteen erityisesti Seksuaalisen tasa-arvon etujärjestö SETA:n suuntaan. Pidän järjestöä tarpeellisena ja arvostan sen tavoitetta.
Kyselen siksi, miten SETA on onnistunut tavoittamaan seksuaalisen tasa-arvon kokonaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntaa eheyttävän pyrkimyksen. Onko SETA:n toiminnan profiili vinoutunut liiaksi vihaisuuteen, abnormaalin ihailuun, extreme-, queer- jne teemoihin. Tähän kaivattaisiin SETA:n asiallinen, mieluiten maltillinen ja eettisesti vastuullinen analyysi.
Postmoderni dialektinen etiikka
Koskettelen seuraavaksi seksuaalivähemmistöjen parisuhdeasiaa poikkeavasta kulmasta, joka saattaa aiheuttaa mielen nyrjähdyksiä ja rytmihäiriöitä. Haastan samanaikaisesti sateenkaari-ideologian ja konservatiivisen seksuaalietiikan uudenlaiseen ajatteluun. Referoin paria todellista tapausta. Ne voisivat sopia harjoitustehtäväksi keskusteluun arvoista, maailmankuvasta, totuudesta, post-modernista, sosiaalisesta konstruktivismista jne.
Pariskunta ollut naimisissa noin 40 vuotta, heillä 4 lasta ja useita lapsenlapsia. Vakaa kristillistä elämäntapaa seuraava, toisiaan kunnioittava normiperhe. Muutama vuosi sitten tämä pian 60-vuotias uskoutui kertoen olevansa ”täyshomo” ja kuvaa 40 vuoden ahdistustaan suunnilleen näin: ”Kun tuli aika perustaa perhe, seurasin yleistä seurakunnan käytäntöä, tehdä niin kuin kuuluu. Arvelin, että seksi alkaa ajastaan sujua tottumuksen voimasta”. Ei onnistunut, lapset ovat siis syntyneet pinnistyksen ja vastuunkannon voimasta. Toinen tapaus: Eräs sympaattinen sielunhoitaja kuvasi ahdistusta, jota hän tuntee, kun aviomies salaripissä kertoo miten aviovuoteessa vaimon kanssa hän ei tunne mitään. Uskovia homoseksuaalisia kuuliaisuus-puolisoita on luultavasti paljon. Salaamista, pinnistystä, rukouksen voimalla ikenet irvessä rakastelua. Luonnollisen tarpeen kukistamista. Vietin torjuntaa krusifiksiin katsoen. Suora kysymys homoseksuaalisuuden tuomitsijoille: Onko tämä oikein ja kohtuullista?
Näihin tapauksiin viitaten olen pohtinut post-moraalista, poikittais-eettistä ajatusta. Seksuaalinen tarve on yhtä voimakas, luonnollinen, väkevä ja ehdoton kuin ravinnon saannin tai hengityksen vietti. Osa luojamme tuntematonta maailman säätämystä. Seksuaalisuus tulisi nähdä erillisenä asiana kansalaisvastuun, vanhemmuuden, puoliso-kumppanuuden arvoista ja etiikasta. Jos pariskunnan toinen osapuoli huomaa olevansa seksi/seksuaalisuus-ansassa, hyveen ja velvollisuuden pakottamassa liitossa, pariskunnan toivoisi löytävän yhteisymmärryksen ja sopuisan ratkaisun, joko avioeron sovussa tai mikäli katsovat hyväksi pysyä yhdessä, sopia säännöt ”sivu-suhteesta”. Molempien olisi voitava kokea aitoa eroottista mielihyvää. Seksuaalinen tarve tulisi jossain määrin voida arkipäiväistää ja rinnastaa parturin, kosmetologin ja hierojan palveluun.
Soveltaisin radikaalia post-moraalista paradigmaa myös samaa sukupuolta olevien liittojen perheenlisäykseen. Jos mies–mies-pari tai nais–nais-pari haluavat hankkia keinohedelmöityksellä (tai adoptiolla?) lapsen, tulisi pyrkiä sopimaan järjestely, jossa syntyvälle lapselle taataan myös molempaa sukupuolta olevat lähiaikuiset, äiti ja isä. Luonnollisinta olisi, jos siemenen luovuttaja tai raskauden kantaja jää osaksi perhettä niin, että mies–mies parin tapauksessa omalla tahollaan asuva äiti vierailee, tapaa lasta ja osallistuu hänen elämäänsä riittävästi niin, että lapsi voi luoda kiintymyssuhteen paitsi yhdessä asuvaan tupla-isään, myös etä-äitiin ja aidosti tuntee omaavansa äidin ja isän (ja isän kaverin). Ensimmäisen ikävuoden ja imetysajan äiti–lapsisuhde tulisi olla erityisen turvattu. Mikäli tällaista lapsen edun mukaista kokonaisjärjestelyä ei ole mahdollista saada aikaan, olisi eettisesti oikeampaa pysyä lapsettomana.
Lapsi ja ihmisoikeus
Allekirjoitan siis niiden konservatiivisten piirien huolen, jotka korostavat, että lapsella tulee olla saatavilla molempaa sukupuolta olevat vanhemmat, isä ja äiti. Pitäisin mahdollisena ja tarpeellisena tehdä huolellinen katsomuksellisesti neutraali tutkimus avioeron kokeneiden teini-ikäisten ja nuorempien lapsien psykososiaalisista tuntemuksista. Millä tavalla lapsi kokee perheestä puuttuvan toisen sukupuolen, joko puuttuvan äiti-hahmon tai isän mallin? Paljon tutkimustietoa toki onkin, mutta voi kysyä miten usein näiden selvitysten taustalla on ennakolta asetettu oletus, vaikkapa uskontoperusteinen, puolueellinen, konservatiivinen tai queer-ideologinen esi-ymmärrys.
Hypoteesini on, että ihmisen vuosituhantisesta historiasta nousee lapsen syvä vaistotasoinen tarve. Tämä tulisi sovittaa yhteen toisen yhtä ilmeisen inhimillisen vietin, aikuisen eroottisen ja seksuaalisen tarpeen kanssa. Tarvittaisiin paljon tarkennettua eettistä pohdintaa, moraalisen kestävän elämän sääntöjä, joustavuutta, erilaisuuden hyväksyntää ja hauraan ja ristiriitaisen ihmisyyden ymmärtämystä. Tällöin rakennettaisiin todellista uudistuvaa vaativaa sateenkaari-etiikkaa. Mikään edellä sanottu ei ole kyseenalaistamassa perinteisen ydinperheen arvoa, pariuskollisuuden ja sopuisan perhe-elämän ja lapsien kasvatuksen ihannetta. Vihjaukset marxilaisuudesta, perhe-instituution murentamisesta, parisuhdesekoilun suosimisesta tai kulttuurivallankumouksesta joutavat historian kierrätysromun kuoppaan.
