Suomi 100 -juhlahumusta on tätä kirjoittaessa ehditty toipua parin viikon verran. Ajallinen matka yhteisten saavutusten merkkivuodesta Suomen historian traagisimpaan ajanjaksoon on lyhyt, mutta sulkee sisäänsä lähes 37 000 kukin oman vapauskäsityksensä puolesta kuollutta soturia ja siviiliä.
Millä eväillä tähän kansallisesti toisen vuosisadan ensimmäiseen vuoteen lähdetään? Edellisen kerran kymmenen vuotta sitten tehty massiivinen analyysi nosti sisällissodan esiin monesta näkökulmasta ja viimeistään haastoi sodan osapuolten 2000-luvun vastineet sovittelutalkoisiin. Kansallisen trauman purkaminen oli hyvällä tolalla. Olihan sitä työstetty jo monta vuosikymmentä.
”Muistovuosissa” on se huono puoli, että niiden välillä ei ole välttämätöntä muistaa traagisia tapahtumia, vaan ne voi surutta unohtaa ja nostaa esiin taas seuraavana tasavuonna. Tällainen kausittainen muistamisen kulttuuri on kuin uudenvuodenlupaus, joka pitää tammikuun ja unohtuu helmikuussa. Sisällissota-teeman puitteissa kymmenen vuoden välein esiin pulpahtavat vaatimukset sovituksesta ja anteeksiannosta tuntuvat kieltämättä hieman korneilta ympärillämme alituiseen vellovan väkivallan, vihapuheen ja epätasa-arvon aikana. Varsinkin kun tulkinta sodasta näyttää tutkimuksen perusteella viime kädessä edelleen kiinnittyvän oikeisto-vasemmisto akselille (Suomalaiset ja historia s. 116).
Samanlaisia poliittiseen ajatteluun liittyviä tulkinnallisia jakolinjoja voi koittaa hahmottaa myös Yleisradion tuoreesta (14.1.2018) Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä. Joskaan vastaajien poliittisesta suuntautumisesta ei tämän Ylen kyselyn osalta oikeasti tiedetä mitään, koska sitä ei ole välitetty ottaa selville. Ylipäätään verkossa toteutettu kysely on suhteellisen turha, koska siinä ei ole käytetty edes verrokkina laajaa akateemista Historiatietoisuus Suomessa -hanketta, jossa vastaajien taustadata analysoitiin huolellisesti ja vastauksia tulkittiin monesta eri näkökulmasta.
Ilkka Huhdan toimittama Sisällissota 1918 ja kirkko -teos ilmestyi 2009.
Yle:n kysely jääkin varsin torsoksi eikä oikeastaan tuota mitään lisäarvoa. Tämän perusteella se on helppo tulkita median esiin nostamaksi sisällissodan tasavuotismuiston uudelleenlämmittelyksi. Jo kertaalleen kattavasti selvitetyn sijasta olisi kiinnostavaa esimerkiksi lukea, miten Suomessa vahvan mandaatin saanut oikeistolainen politiikka ja sen myötä vasemmiston itseymmärryksen osittainen palautuminen on mahdollisesti vaikuttanut sisällissodan tulkintoihin.
Vuotta 1918 koskevaa tieteellistä tutkimusta tehdään muistovuosista riippumatta. Viimeistään vuosi 2007 käynnisti tutkimusbuumin, joka siivitti julkaisuja sisällissodan 95-vuotismuistovuoteen 2013 asti. Tämän jälkeen sisällissota tutkimusteemana hieman rauhoittui noustakseen uuteen liitoon kohti vuotta 2018. Pikaisen tietokantavilkaisun perusteella sisällissotaa käsittelevää tutkimusta ilmestyi kuluneen kymmenen vuoden aikana yli puolisensataa lukuun ottamatta pro graduja, joita niitäkin tehtiin vuosittain.
Osana sisällissodan 90-vuotismuistovuoden tutkimusaaltoa ilmestyi kaksi kattavaa kokoelmateosta: Sisällissodan pikkujättiläinen (2009) ja Sisällissota 1918 ja kirkko (2009). Viimeksi mainittu käsittelee laajasti vuosikymmen sitten tapetilla ollutta kirkon roolia sisällissodassa. Kirkko oli jo 1990-luvulla osallistunut sisällissodan haavojen paikkaamiseen siunaamalla joukkohaudoissa makaavia teloitettuja punaisia. Sovittamisen symbolinen ele korostui erityisesti niissä tapauksissa, joissa – joko tietoisesti tai tietämättä – siunattiin jo sisällissodan jälkeen siunatut vainajat uudelleen. Trauman painolasti oli kova tai usko historian hyvittämiseen niin vahva, että aikalaisten ei kuviteltu paikallisella tasolla voineen sopia välejään välittömästi sodan jälkeen.
Vuoden 2008 tienoilla huipentui 1980-luvulla alkanut, vapaussotatulkinnoista lopullisesti irti ravistellut, ”uusi” sisällissodan tutkimus, johon voidaan lukea muun muassa kuusiosainen Punaisen Suomen Historia (1981–1986) ja Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993). Sisällissodan muistoja ja tulkintoja tutkittiin varsinkin folkloristiikan piirissä, mikä avasi näkökulmia erityisesti työväen muistitietoon ja sisällissodan muistamiseen. Vuonna 1998 oli puolestaan käynnistynyt Suomen sotasurmat -hanke, jonka tarkoituksena oli ”purkaa erityisesti vuoden 1918 sodan synnyttämä kansallinen trauma”.
Jaakko Paavolaisen teokset aukoivat uusia uria tutkimuksessa 1960-luvulla.
Pohja uudelle sisällissodan tutkimukselle syntyi kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin. 1960-luvulla nimittäin ilmestyivät – edelleen relevantti – Viljo Rasilan tutkimus sodan osapuolten sosiaalisesta taustasta sekä sisällissodan tragedian mittavuuden lukijan silmille heittänyt Jaakko Paavolaisen kaksiosainen teos punaisesta ja valkoisesta terrorista.
Kaikesta marinasta huolimatta on kiinnostavaa nähdä, millaisen tulkinnan sisällissodan tämänkertainen muistovuosi nostaa lopulta pinnalle. Pajatso on tyhjennetty suhteellisen kattavasti, mutta osa juoksuhaudoista on edelleen täyttämättä. Niihin astumalla löytyy todennäköisesti näkökohtia, jotka herättävät kiinnostusta ja avaavat mahdollisuuksia uusille urille johtavaan keskusteluun. Samalla aika näyttää, onko 2010-luvulla oraalle noussut tulkinta molemminpuolisesta syyllisyydestä ja tasapuolisesta sodan oikeutuksesta päässyt pysyvästi niskan päälle.
Historiatietoisuus Suomessa -tutkimusprojektin tulosten perusteella vuonna 2012 valtaosa suomalaisista oli nimittäin sitä mieltä, että sisällissodasta ei enää tarvitse kenenkään kantaa huonoa omaatuntoa (Suomalaiset ja historia s. 135). Jos vuosi 2018 puolestaan kuluu kuitenkin keskustellessa sodan nimestä, se viimeistään on tyly osoitus yhteiskunnallisten keskustelijoiden ja päättäjien kyvyttömyydestä hyödyntää tutkimuksen tuottamaa tietoa analyysiensa pohjana. Sota on sadan vuoden aikana varsin kattavasti perattu, mutta tuntuu, että sanottua ei ole vieläkään onnistuttu sisäistämään, saati soveltamaan.
Artikkelikuva ei liity suoraan Suomen sisällissotaan, vaan se on Maurice Harronin teos Hands Across the Divide (1992) Derryssä, Pohjois-Irlannissa. Tällöin oli kulunut 20 vuotta Derryn Bloody Sundaysta, jolloin kymmenittäin rauhanomaiseen mielenosoitukseen osallistuneita siviilejä kuoli brittisotilaiden luodeista. Teos korostaa sovinnon merkitystä.
Jutussa sivuttu kirjallisuus:
Fingerroos, Outi & Pertti Haapala & Tuomas Hoppu & Yrjö Varpio: Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2009.
Huhta, Ilkka (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009.
Lappalainen, Jussi T: Punakaartin sota: 1-2. [Hki]: Valtion painatuskeskus, 1981.
Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918: 1, ’Punainen terrori’. Helsinki: Tammi, 1966.
Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918: 2, ”Valkoinen terrori”. Helsinki: Tammi, 1967.
Peltonen, Ulla-Maija: Punakapinan muistot: Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.
Peltonen, Ulla-Maija: Muistin paikat: Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.
Piilonen, Juhani: Vallankumous kunnallishallinnossa. [Helsinki]: Valtion painatuskeskus, 1982.
Rasila, Viljo: Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Helsinki: Tammi, 1968.
Rinta-Tassi, Osmo & Punakaartin historiakomitea: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. [Hki]: Valtion painatuskeskus, 1986.
Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917-18 ennen kansalaissotaa. 1. [Helsinki]: Valtion painatuskeskus, 1985.
Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty Ja kehitys punakaartiksi 1917-18 ennen kansalaissotaa: 2. [Helsinki]: Valtion painatuskeskus.
Torsti, Pilvi: Suomalaiset Ja historia. [Helsinki]: Gaudeamus, 2012.
Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle 1918: Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. Porvoo: WSOY, 1993.
