Lauri Mustakallio toimi pappina Ylitorniolla kahteen otteeseen. Hänen syntymästään tuli 18. huhtikuuta 2023 kuluneeksi sata vuotta.
Olen Alli ja Lauri Mustakallion kahdeksasta lapsesta ainoa, joka on syntynyt Ylitorniolla. Olen valmistellut tämän esityksen sekä poikana että kirkkohistorian tutkijana.
Lauri Mustakallio vihittiin papiksi Oulun tuomiokirkossa kesäkuussa 1946, jolloin hän oli vain 23-vuotias. Hän sai määräyksen Ylitornion kirkkoherran henkilökohtaiseksi apulaiseksi. Kirkkoherra Pekka Tapaninen oli ollut Ylitorniolla vuodesta 1922 lähtien ja toimi myös Oulun hiippakunnan asessorina.
Mustakallio oli koko elämänsä ajan seurakuntapappi Oulun hiippakunnassa. Hän aloitti apupappina Ylitorniolla ja toimi sitten kirkkoherrana Tyrnävällä ja Haapavedellä. Lopuksi hän palasi Ylitornion kirkkoherraksi. Hän kuoli syksyllä 1985.
Isä lepää Ylitornion hautausmaalla yhdessä äitini kanssa, joka kuoli paljon myöhemmin, joulukuussa 2007.
Tutustuminen lestadiolaisuuteen Ylitorniolla
Ylitorniosta tuli Lauri Mustakalliolle käänteentekevä seurakunta siksi, että hän tutustui siellä Pohjois-Suomen herätysliikkeeseen lestadiolaisuuteen. Hän myös koki siellä ensimmäisen joulun tienoilla (1946) kääntymyksen lestadiolaisuuteen, mikä tuli määräämään hänen elämäänsä kuolemaan saakka.
Isä kertoi tuosta tapahtumasta – ilmeisesti kirkkoherra Tapanisen pitämistä seuroista – seuraavana vuonna ilmestyneessä Kristityn Joulussa: ”Muistan joulun vuosi sitten. Jumala kävi taistelua kunniaani vastaan. Viimeiseen asti pidin puoliani – mutta Jumala voitti. Ja hänen poikansa veri sai parantaa raadellun sydämen.” Sittemmin isä kirjoitti vielä Marja-tyttärelleen, että hän löysi kokemuksessaan sen mitä oli etsinyt: syntien anteeksiantamuksen rauhan Jeesuksen nimessä ja veressä.
Lauri Mustakallion perhe- ja sukutausta oli kuitenkin herännäishenkinen. Hänen uskonnollinen kokemuksensa ei syntynyt tyhjästä. Hän oli jo syksyllä 1943 ollut mukana suomenruotsalaisen evankelistan Frank Mangsin kokouksissa Helsingissä ja tehnyt niissä eräänlaisen uskonnollisen ratkaisun.
Marja-sisareni on julkaissut 2016 tyttären näkökulmasta kirjoittamansa teoksen, jolla on kuvaava nimi Körttisuvun hihhulilammas. Kyseessä ei ole kokonaiselämäkerta, vaan kuvaus noin 26 ensimmäisestä vuodesta isän elämässä, Ylitornion-aikaan ja avioitumiseen saakka.
Lauri Mustakallio syntyi Säräisniemellä kirkkoherran suuren perheen nuorimpana lapsena. Isä oli Johannes Jaakko ja äiti Edla Sofia, omaa sukua Leskinen. Säräisniemeä Oulujärven rannoilla ei enää ole muuten kuin kylänä. Kunnan ja seurakunnan nimenä on ollut 1950-luvulta lähtien Vaala. Isä joutui joskus taistelemaan siitä, että hän sai kirjoittaa veroilmoitukseen syntymäpaikakseen Säräisniemen.
Laurin isä oli Kainuun heränneiden johtavia pappeja, äiti taas oli kokenut uskonnollisen murroksen Urho Muroman julistuksen vaikutuksesta.
Herännäisperinne oli leimannut sukua jo kantaisästä lähtien. Henrik Schwartzberg oli toiminut 1800-luvun puolivälissä silloin Paltamoon kuuluneen Säräisniemen kappalaisena. Heränneisiin oli kuulunut myös Johannes Jaakon isä Jaakko, joka kuoli Oulun läänin Pyhäjärven kirkkoherrana.
Johannes Jaakon nuorempi veli Lauri Mustakallio päätyi Nivalan kirkkoherraksi, joka toimi myös maalaisliiton kansanedustajana ja Raudaskylän herännäisopiston johtokunnan puheenjohtajana eli yhtenä johtavista heränneistä. Tällä Lauri Mustakalliolla oli kolme poikaa, jotka myös tulivat tunnetuiksi selväpiirteisinä körttipappeina. He olivat oman isäni serkkuja.
Johannes Jaakko kuoli vuonna 1936, kun Lauri oli vasta 13-vuotias. Tämän lyhyet muistelmat päättyvät lakoniseen toteamukseen, että isän kuolemaan loppui hänen lapsuutensa.
Vastuuta koko seurakunnasta
Isän ensimmäinen Ylitornion-aika oli täynnä työtä. Nuori pappi joutui monesti vastaamaan koko seurakunnan hoidosta kirkkoherran toimiessa asessorina Oulussa tai muualla hiippakunnassa. Lauri Mustakalliolle tuli omakohtaisesti todeksi, mitä merkitsi seurakunnan jakautuminen jokivarteen ja järvikyliin.
Oman seurakunnan hoidon ohessa nuori pastori sai yllättäen toimia osan aikaa Turtolan seurakunnan virkaa toimittavana kirkkoherrana. Seurakuntalaisten kiistely johti siihen, että sekä vanha seurakuntakeskus Turtola että Pello saivat oman kirkkonsa. Turtolan seurakunta vaihtoi kuitenkin sittemmin nimensä Pelloksi.
Omassa seurakunnassa Lauri Mustakallio järjesti muun muassa hiippakunnallisen nuorisotyöntekijäkurssin kristillisellä kansanopistolla. Hän piti myös perinteisiä rippikouluja erikseen tytöille ja pojille. Apupappi perehtyi käytännössä kirkolliseen rajayhteistyöhön, jota hän toteutti muiden muassa övertorneålaisen pastori Olaus Brännströmin, myöhemmän Luulajan piispan, kanssa.
Seurakunta aloitti nuorten keskuudessa uuden työmuodon, kun Mustakallio perusti yhdessä kanttori Paavo Seppäsen kanssa vuonna 1947 oman partiolippukunnan Ylitornion luolapojat. Mustakalliota ruvettiin kutsumaan muissakin kuin partioyhteyksissä Mustiksi.
Ylitornion-aikaan kuului myös vakinaisen viran haun takaavan pastoraalityön kirjoittaminen. Sen aiheeksi tuli kirkollisten olojen järjestäminen Tornionlaaksossa vuoden 1809 jälkeen. Pastoraalityötä valmistellessaan Mustakallio työskenteli Härnösandin maakunta-arkistossa Ruotsissa ja Turun maakunta-arkistossa. Yksi seuraus edellisestä matkasta oli, että kummeikseni tuli sittemmin maakunta-arkiston lestadiolainen vahtimestari puolisoineen.
Kesällä 1949 Haapajärvellä pidetyissä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokousseuroissa – eli silloisissa suviseuroissa – piti seurapuheen Ylitornion 26-vuotias apupappi, jonka saarna julkaistiin herätysliikkeen äänenkannattajassa Siionin Lähetyslehdessä.
Etelästä tullut äitini toimi Ylitornion kristillisellä kansanopistolla talousopettajana. Hänet vihittiin isäni kanssa elokuussa 1949 Tammelan kirkossa. Vihkijänä oli vanhempien uskonystävä ja isän sukulainen, entinen Turtolan kirkkoherra Erkki Gummerus, jolla oli samanlaisia kokemuksia suhteesta lestadiolaisuuteen kuin sulhasella.
Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaattina Sveitsissä
Tuore aviomies jätti kohta häidensä jälkeen syyskuun alussa 1949 nuorikkonsa ja lähti vuodeksi ulkomaille, Zürichin yliopistoon Sveitsiin, minne hän oli saanut Kirkkojen maailmanneuvoston stipendin.
Vuoden stipendi tarjosi maailmansodan hävittämien maiden nuorille miehille ja naisille mahdollisuuden opiskeluun ulkomaisessa yliopistossa. Pätevyysvaatimuksiin kuului muun muassa ”syvä vakaumus kristillisestä kutsumuksesta” ja ”keskitason huomattavasti ylittävät akateemiset tiedot”.
Kysymyksessä oli siis Kirkkojen maailmanneuvoston apuraha. On todennäköistä, että isä puhui opintomatkansa kohteesta L. P. Tapanisen kanssa, joka kuului KMN:n suomalaiseen kansalliskomiteaan. Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiä nauttivat myöhemmin sellaiset teologit kuin Seppo A. Teinonen ja John Vikström.
Isällä oli kyllä edellytyksiä vaikka mihin. Vielä seurakuntapappiaikanaan ainakin 1960-luvulla hän hallitsi esimerkiksi Vanhan testamentin heprean ja Uuden testamentin kreikan, vaikka hänen varsinaisena pääaineenaan oli ollut kirkkohistoria. Muistan isän puheenvuoron omassa väitöskaronkassani. Hän onnitteli minua siitä, että olin tehnyt sen, mistä hän oli vain haaveillut.
Isä pääsi Zürichissä opiskelemaan todellisten eurooppalaisten huipputeologien johdolla. Hän oli mukana systemaattisen teologian johtavien tutkijoiden Emil Brunnerin ja Karl Barthin pitämissä seminaareissa, joissa hän puolusti lestadiolaisia näkemyksiään.
Isä kirjoitti joulukuussa 1949 Rovaniemen seurakunnan lestadiolaiselle kirkkoherralle Pentti J. Seppäselle. Hän totesi eläneensä Zürichissä hengellisesti kuin Baabelissa; häntä vastassa oli aina ollut ”vieras henki”. ”Kallellekin” hän totesi panneensa seminaarissa vastaan. Samoihin aikoihin isä kirjoitti Siionin lähetyslehdentoimittajalle Paavo Viljaselle Suomeen: ”Barthista on Jumala minut vapauttanut, niin ettei tarvitse Kallelta lupaa kysyä uskomiseen.”
Isä joutui ottamaan kantaa paitsi Sveitsin kirkkoon myös yleensä reformoituun kristillisyyteen, josta hän esitti kriittisiä arvioita: siinä ei ollut hänen mukaansa löydettävissä ”elävää kristillisyyttä”.
Opintomatka oli johtaa isän aivan toiselle elämänuralle kuin pohjoissuomalaiseksi seurakuntapapiksi. Hän tutustui Sveitsissä Pestalozzi-lapsikylään, jossa asui myös suomalaisia sotaorpolapsia. Oli vähällä, että hän olisi jäänyt työskentelemään äitini kanssa tuossa lapsikylässä. Hän esitti stipendivuotensa jälkeen Oulun tuomiokapitulille elokuussa 1950 myös sen vaihtoehdon, että hänet määrättäisiin Sveitsissä olevan Pestalozzi-kylän ”suomalaisen lapsisiirtokunnan sielunhoitajaksi”.
Vielä lomamatkallamme Sveitsissä kesällä 1965 kävimme tutustumassa Pestalozzi-kylän suomalaisiin työntekijöihin. Tästä kaikesta on myös yhteys siihen, että isästä tuli sittemmin Ylitorniolla toimineen SOS-lapsikylän todellinen isähahmo.
Isän stipendivuosi johti koko perheemme sisälle saksankieliseen maailmaan ja yhteyteen monien isän entisten opiskelutovereiden mutta myös muiden ulkomaalaisten kanssa. Konkreettisena osoituksena tästä on, että seitsemällä ensimmäisellä sisaruksellamme on ollut kummien joukossa saksalaisia tai sveitsiläisiä teologeja, joista on tullut myös ystäviä.
Esimerkiksi minulla oli kummeinani muiden muassa zürichiläinen kirkkoherra Arnold Brändli ja hänen Anna-puolisonsa, joihin isä oli tutustunut stipendivuonnaan ja joille kirjoitin saksankielisiä kirjeitä heti alettuani lukea pitkää saksaa 1960-luvun puolivälissä. Isä asui reformoidussa ylioppilaskodissa, jonka johtaja Walther Zimmerli toimi myöhemmin Vanhan testamentin eksegetiikan professorina Göttingenissä Saksassa. Hän oli muiden muassa suomalaisen Timo Veijolan hyvin arvostettu Doktorvater, aikansa huippueksegeetti.
Vuoteen Sveitsissä sisältyi kahden viikon matka ilmeisesti polkupyörällä Roomaan. Roomasta ja katolisesta kirkosta isä esitti omia näkemyksiä. Hän kuvasi Rooman-vaikutelmiaan ainakin Kristityn joulussa vuonna 1950.
Lauri Mustakallio toimi myös kirkollisen Kotimaa-lehden avustajana. Hän kirjoitti ajankohtaisen kuvauksen Itävallassa sijaitsevalta pakolaisleiriltä, jolla oli 3 400 kotiseudultaan karkotettua turvatonta ihmistä, ennen muita entisiä Kaakkois-Euroopan saksalaisia. Kirjoituksista välittyi maailmansodan jälkeinen yleinen hätä. Kirjeenvaihtaja osallistui Itävallassa myös Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään nuorisotyönjohtajien konferenssiin.
Suomen nuorin kirkkoherra Tyrnävällä
Kesällä 1952 isäni siirtyi Tyrnävän kirkkoherraksi. Hän oli nuorin kirkkoherra Suomen kirkossa, vain 29-vuotias. Maalaisseurakunnan aktiivisuudesta kertoi, että kirkkoherranvaalin äänestysprosentti oli noin 45.
Elämä pappilan poikana pienessä maalaisseurakunnassa tuntuu edelleen hyvin rikkaalta. Isäni oli viimeisiä maata viljeleviä pappeja Suomessa. Pappilan ympärillä oli yhdeksisen hehtaaria viljelysmaata ja navetassa parhaimmillaan viisi lypsävää lehmää. Maanviljelyksen harjoittamisesta vastasi kirkkoherra myös käytännössä.
Isän kiertäessä eri puolilla seurakuntaa lapset olivat usein mukana ja oppivat tuntemaan pitäjää. Seuramatkat veivät lestadiolaista kirkkoherraa myös eri puolille maata, 1950-luvun puolivälistä lähtien vuosittain Pohjois-Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan saakka. Nämä yhteydet säilyivät erilaisista muutoksista huolimatta isän hautajaisiin asti.
Isä oli Tyrnävän seurakunnan ainoa pappi, joka keskittyi monipuolisesti seurakuntatyöhön. Jo Tyrnävällä kävi ilmi, että hänellä oli lahjoja sekä seurakunnan ulkoiseen rakentamiseen että sen hengelliseen hoitoon.
Jo syksyllä 1954 Tyrnävällä saatettiin uuden kirkkoherran johdolla juhlia kirkon remontin valmistumista.
Yksi vuoden 1955 keskeisiä tapahtumia olivat silloin järjestetyt seurakuntapäivät. Seurakunnassa pantiin toimeen myös rovastikunnallinen pyhäkoulujuhla, johon osallistui jopa 1 500 lasta. Nuorille oli omaa säännöllistä toimintaa.
Oppikoululaisille järjestettiin vuodesta 1957 lähtien kolmen seurakunnan kesken oma rippikoululeiri; seurakunnassa oli kesäisin myös teologiharjoittelija. Isä tunsi koko pappisuransa ajan mielenkiintoa rippikoulun kehittämiseen. Hän oli kuitenkin omassa elementissään myös pitäessään perinteisiä kinkereitä tai huolehtiessaan diakoniatyön puolesta vanhuksista.
Tyrnävän kirkkoherra joutui helmikuussa 1960 yllättävään tilanteeseen, kun hänen kirkkonsa syttyi osittain palamaan jumalanpalveluksen loppupuolella. Saarnaajana oli poikkeuksellisesti pastori Olavi Huhtinen Haukiputaan Pateniemestä, ja tulen käryä haistoi ensimmäiseksi nelivuotias Ilkka-veljeni. Kirkkoherra keskeytti jumalanpalveluksen ja pyysi seurakuntalaisia poistumaan rauhallisesti.
Palo onnistuttiin rajaamaan paikalle tulleiden palokuntien ja tyrnäväläisten moottorisahamiesten ansiosta, mutta kirkko kärsi tuntuvia vaurioita. Kirkkoherra totesi saaneensa muistutuksen siitä, että tyrnäväläiset todella rakastivat kirkkoaan. Veljeni taas sai muistoksi leikkipaloauton äitini talousopettajakollegoilta.
Miten Tyrnävän kirkkoherra sitten näkyi hiippakunnan tasolla? Mustakallio kuvasi Oulun hiippakunnan vuosikirjassa kesällä 1957 Ylitorniolla pidettyä niin sanottua kalottikokousta, jossa oli osanottajia myös Norjan ja Ruotsin pohjoisimmista hiippakunnista. Toiminta Ylitorniolla oli taustana sille, että kirjoittajasta tuli joka kolmas vuosi järjestettyjen kalottikokousten säännöllinen osanottaja.
1950-luvun loppupuolella nousi esille vaatimus lähetystyön siirtämisestä lähetyksen ystäviltä entistä enemmän kirkon tehtäväksi. Tuomiokapituli asetti vuonna 1957 pidetyn synodaalikokouksen toivomuksen johdosta Oulun hiippakunnan lähetystoimikunnan, jonka puheenjohtajana oli piispa O. K. Heliövaara ja jossa oli myös vanhoillislestadiolaisuuden edustajia. Hiippakunta järjesti Suomen Lähetysseuran 100-vuotisen toiminnan johdosta tammikuussa 1959 lähetysjuhlan Oulussa. Juhlaesitelmän piti kirkkoherra Mustakallio ja se julkaistiin Päivämiehessä.
Vanhoillislestadiolainen herätysliike oli ruvennut vuonna 1954 julkaisemaan omaa viikkolehteä Päivämiestä. Lauri Mustakallio valittiin uuden lehden toimitusneuvostoon. Hänen nimensä tai nimikirjaimensa myös näkyivät lehdessä silloin tällöin. Alkuvaiheessa Mustakalliolla oli oma ”Kyntömiehen” pakinapalsta, jonka otsikkona oli kuvaavasti Auran kurjesta. Pääkirjoituksessa hän kirjoitti esimerkiksi vuonna 1956 suhteesta kunnallispolitiikkaan, vuonna 1958 taas eduskuntatyön käynnistymisestä.
Osa herätysliikettä oli sen kansanopisto, Ylitornion kristillinen kansanopisto, jonka joululehteä Kristityn joulua Mustakallio avusti säännöllisesti myös Ylitorniolta pois muutettuaan. Hänen kirjoituksensa ilmestyi myös Reisjärvelle perustetun uuden kristillisen kansanopiston pääsiäislehdessä vuonna 1959.
Ensimmäisen kerran Lauri Mustakallio oli esillä asessorinvaalissa keväällä 1961, siis vielä Tyrnävän kirkkoherrana. Hän sai parikymmentä ääntä vähemmän kuin valittu ehdokas.
Haapaveden kirkkoherra edistää Oulun hiippakunnan lähetysharrastusta ja saamelaistyötä
Loppukesästä 1961 muutimme Haapavedelle, minne isä oli valittu kirkkoherraksi. Vaalissa olivat olleet ehdolla myös oululaiset ystäväpapit Erkki Jokela ja Eino J. Pietilä. Kolmikko oli tavannut oululaisessa kahvilassa, jossa yhteinen päätös hakea Haapavedelle oli syntynyt.
Ensimmäisiä seurakunnallisia juhlia Haapavedellä olivat uuden kirkkoherran virkaan asettaminen ja siihen liittynyt piispantarkastus sekä seurakunnan 100-vuotisjuhla ja nälkään kuolleiden muistomerkin paljastaminen.
Isä jatkoi Haapavedellä seurakunnan ulkoista ja sisäistä rakentamista. Muutimme vanhaan pappilaan. Parin vuoden päästä asuimme uudessa, nykyaikaisessa pappilassa. Seurakunta sai myös oman leirikeskuksen.
Isä jatkoi myös aiempaa partiotoimintaansa. Hän oli ollut sota-aikana Äänislinnan eli Petroskoin seudulla radiosähköttäjänä. Nyt isä opetti meille pojille morsemerkkejä, jotka hän edelleen hallitsi. Hän myös teki meille suunnistusrasteja.
1960-luvulla isällä ei ollut enää tukena ja turvana omaa herätysliikettä. Hän toimi kyllä Lestadiolaisten ylioppilaskodin ja lestadiolaispappien veljespiirin sekä uusien organisaatioiden Laestadius-seuran ja Elämän Sana -lehden hyväksi. Nämä yhteenliittymät eivät olleet kuitenkaan varsinainen herätysliike vaan jotain muuta.
Harrastuksesta lestadiolaisuutta kohtaan kertoi Laestadiuksen uskonnonfilosofisen pääteoksen Hulluinhuonelaisen suomentaminen. Se tapahtui pääosin kuukauden aikana eräällä syrjäisellä metsäkämpällä, jonne hän otti mukaan matkakirjoituskoneensa ja jonne muuan poika toimitti päivittäin maitoa.
1960-luku oli isälle erityisesti lähetysvastuuseen heräämisen ja teologisen syventymisen vuosikymmen. ”Kirkko on lähetys” oli erään hänen hartauskirjoituksensa otsikko. Kotimaa julkaisi näkyvästi hänen hartauskirjoituksiaan.
”Musti” oli nostamassa Oulun hiippakunnan lähetysharrastusta yhdessä sen lähetyssihteerin, sittemmin papiksi lukeneen Jaakko ”Jakke” Granlundin sekä Lähetysseuran nuorisosihteerin Martti Kauppisen kanssa. Lopputuloksena oli Lapiosalmi-säätiön perustaminen ja eräleirikeskuksen toiminnan aloittaminen Posiolla sekä Oulun hiippakunnan oman lähetysjuhlaperinteen alku.
”Musti” luotti 1960-luvulla meihin nuoriin seurakunnassa ja muualla. Koulukysymykset olivat hänelle vanhastaan tärkeitä. Hän oli kansakoululautakunnan ja kunnallisen keskikoulun johtokunnan puheenjohtaja. 1960-luvun alussa isä sisäisti uuden ulkopolitiikan vaatimukset ja rupesi opiskelemaan kansalaisopistossa venäjän kieltä. 1970-luvun alussa hän käytti vapaapäivänsä kuuntelemalla Oulun yliopistossa saamen kielen luentoja, mikä osoitti hänen todellista harrastustaan.
Tuomiokapitulin asessoriksi isä valittiin ensimmäisen kerran Haapavedeltä vuonna 1972, aluksi ainoana hakukelpoisena asessorina Oulun hiippakunnassa. Se osoitti luottamuksen kasvua virkaveljien keskuudessa. Sittemmin hänet valittiin vielä kaksi kertaa eli yhteensä yhdeksän vuoden kaudeksi, mikä oli mahdollista vain seurakuntaa vaihtamalla.
Jo ennen asessoriksi valintaa Lauri Mustakallio sai hoitaakseen eräitä kauaskantoisia tehtäviä. Hän oli neuvotellut piispa Hannes Leinosen kanssa kenttätutkimuksesta, jonka hän suoritti kirkkohallituksen myöntämällä rahoituksella Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa kesä–heinäkuussa 1970. Tarkoituksena oli hyödyntää pohjoismaisten sisarkirkkojen työtä ratkaistaessa Suomen saamelaisten sielunhoitoa ja kirkollisia palveluja koskevia kysymyksiä.
Kenttätutkimus vei aikaa kaksi kuukautta. Sen Haapaveden kirkkoherra toteutti yksityiskohtaisen suunnitelman pohjalta. Hänen oli määrä ottaa yhteyttä tuomiokapituleihin mutta myös pohjoisten läänien hallintoon, paikallisiin kirkkoherroihin ja saamelaiskysymyksen asiantuntijoihin. Erityisesti hän aikoi selvittää saamelaiskysymyksen osalta lestadiolaisuuden ja kirkon suhdetta.
Loppuraportissaan Mustakallio kertoi osallistuneensa eri lestadiolaissuuntien isoihin seuroihin, joissa oli ollut mukana saamelaisväestöä, sekä muihinkin tilaisuuksiin, joissa hän oli osaksi myös saarnannut ja tuonut Suomen kirkon tervehdyksen. Varsinainen tutkimustyö käsitti toistasataa haastattelua. Raportin laatija kiitteli Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan hiippakuntahallintojen sekä tiedotusvälineiden erittäin myönteistä suhtautumista hänen matkaansa.
Työnsä tulokset Mustakallio esitti lopullisesti monisteessaan Kirkko saamelaisten parissa Pohjois-Skandinaviassa v. 1970, joka valmistui heti seuraavana syksynä. Hän tutustui Pohjois-Skandinaviassa myös matkailijoiden huomioon ottamiseen kirkon työssä. Tuomiokapituli sai käyttöönsä runsaasti Mustakallion kierroksellaan ottamia värivalokuvia.
Paluu kirkkoherraksi Ylitorniolle
Loppukesästä 1973 Mustakallio siirtyi Haapavedeltä viimeiseen – ja samalla ensimmäiseen – seurakuntaansa Ylitorniolle. Hän oli hakenut Ylitornion kirkkoherraksi vasta toisella hakuajalla sen jälkeen, kun hänen vanhat ystävänsä olivat vedonneet häneen.
Kuten aiemmissa seurakunnissa myös Ylitorniolla kirkkoherra Mustakallio huolehti sekä ulkoisesta että sisäisestä rakentamisesta. Seurakunta sai oman leirikeskuksen ja oman seurakuntatalon.
Mustakallio tuli Ylitorniolla vuonna 1974 myös kristillisen kansanopiston johtokunnan puheenjohtajaksi ja kantoi huolta opiston asioista kuolemaansa saakka.
Kun Sana-lehti vieraili Ylitorniolla vuonna 1981, kirkkoherra Mustakallio totesi omasta kokemuksestaan: ”Me etelän varikset rakastuimme tähän. Läksimme pois ja palasimme takaisin.” Kesällä 1982 Ylitornion ja Övertorneån seurakunnat juhlivat yhdessä Ruotsin puolella sijainneen Särkilahden kappelin 500-vuotismuistoa.
Kun Mustakallio jatkoi Ylitorniolta käsin tuomiokapitulin asessorina, hänen vaikutuksensa ulottui paitsi Tornionlaaksoon myös koko hiippakuntaan. Tornion rovastikunnan lääninrovasti hänestä tuli vuonna 1975.
Oulun piispana oli ensiksi Ylitornion entinen kirkkoherra Hannes Leinonen, jota seurasi sittemmin Olavi Rimpiläinen. Leinosen ollessa kautensa lopulla sairauslomalla vanhempi jumaluusoppinut asessori joutui hoitamaan piispan tehtäviä hänen sijastaan.
Asessorikausiensa alussa Lauri Mustakallio osallistui syksyllä 1973 viimeiseen vanhamuotoiseen kirkolliskokoukseen. Hänen ainoa puheenvuoronsa koski saamelaisen vähemmistön sorrettua asemaa. Hän totesi, että Suomen kirkossa oli seurakunta, jonka papin ei tarvinnut edes ymmärtää seurakuntalaisten enemmistön kieltä. Kristillisen uskon asioissa oli kuitenkin saatava käyttää äidinkieltä.
Mustakallio viittasi esimerkillään Utsjoen seurakunnan tilanteeseen ja sen kirkkoherran pätevyysvaatimuksiin. Hän piti saamelaisten vaatimuksia kielikysymyksessä oikeutettuina ja ihmetteli, ettei Suomen kirkko ollut tehnyt asiassa mitään. Onneksi Lapin pappien keskuudessa oli kuitenkin herännyt voimakas saamen kielen harrastus, puhuja totesi. Puheenvuorossa näkyi Mustakallion äsken tekemän tutkimusmatkan vaikutus.
Yhdeksän vuoden asessorikauden päättyessä isä arvioi sitä Rauhan Tervehdyksessä päätoimittaja Tuomo Korteniemen tekemässä haastattelussa.
Mustakallio totesi, että tuomiokapitulin tehtävät veivät noin kolmanneksen jumaluusoppineiden asessorien koko työajasta. Antoisinta oli ollut osallistua piispantarkastuksiin eri puolilla hiippakuntaa. Lisäksi hän muisteli mielellään nuorisotyöhön liittyviä asioita, muun muassa säännöllisiä vuosiaiheseminaareja.
Mustakallio opittiin viimeistään 1970-luvulla tuntemaan koko hiippakunnassa. Hänen erityyppiset puheensa herättivät kuulijoiden huomion.
Mustakallio piti saarnan Tornion kirkossa helmikuussa 1978 pidetyssä kristillisen raittiustyön valtakunnallisessa jumalanpalveluksessa. Hän alusti aiheesta Hoitava Pyhä Henki – hoitava seurakunta Pahtajalla Rovaniemen maalaiskunnassa seuraavan vuoden alkupuolella pidetyillä hiippakunnallisilla työntekijäpäivillä, jotka liittyivät niin sanottuun Hengen uudistukseen.
Suomen Lähetysseuran vuosijuhlassa Rovaniemellä kesällä 1980 Mustakallio esitteli ”pohjoisen näkökulman lähetykseen”. Saman vuoden syyskuussa hän esitelmöi Augsburgin tunnustuksesta ruotsin kielellä papiston pohjoismaisessa kalottikokouksessa Kemissä.
Mustakallio esiintyi ainoana pohjoissuomalaisena yleispuheenvuoron esittäjänä Oulun kirkkopäivillä toukokuussa 1981. Hänen esityksensä otsikkona oli Särkyneisyydestä yhteyteen. Kirkon nuorisopäivillä Nivalassa toukokuussa 1983 hän piti raamattutunnin aiheesta Anna voimaa sanastasi.
Yleisradion välittämistä hartausohjelmista Mustakallio sai eniten palautetta vuoden 1979 lopulla viattomien lasten päivänä pitämästään jumalanpalvelussaarnasta, jota kommentoivat niin Vartijan Socius (Erkki Niinivaara) kuin Uuden Suomen Eila Jokela sekä monet tuntemattomammat suomalaiset. Osa saarnasta julkaistiin poikkeuksellisesti Kotimaan palstoilla.
Mustakallio kuului Suomen Lähetysseuran johtokuntaan vuodesta 1975 lähtien. Sen puheenjohtajana oli osan aikaa piispa, sittemmin arkkipiispa John Vikström. Hänen mukaansa Mustakallion lausuntoja kuunneltiin johtokunnassa erityisen tarkkaavaisesti. Hän edusti Oulun hiippakunnan lähetysharrastusta ja lähetyspiirejä ”aivan erinomaisesti”, Vikström totesi vuosi sitten.
Suhtautumisessa ensimmäiseen esimieheen Pekka Tapaniseen Mustakallion arvostukseen sisältyi seurakunnan, hiippakunnan, lestadiolaisuuden ja lähetyksen näkökulma. Kun Tapaninen kuoli 1982, hänen entinen apupappinsa kirjoitti muistokirjoitukset niin Kotimaahan, Suomen Lähetyssanomiin kuin Kristityn jouluun.
Seuraavana syksynä Ylitorniolla pidettiin Tapanisen muistoseurat. Tapani Rantalan postuumisti maalaama Tapanisen muotokuva paljastettiin seurakuntatalossa vuonna 1983. Lauri Mustakallion viimeiseksi työksi jäi Tapanisen puhekokoelman Ihmistä etsivä Jumala toimittaminen; se ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Lauri Mustakallio jäi varhaiseläkkeelle 60 vuotta täytettyään kesällä 1983. Kotimaa julkaisi etusivullaan hänen haastattelunsa, joka oli aiemmin lehden toimittajana työskennelleen silloisen rajaseutupapin Tapani Erämajan käsialaa. ”Minä ainakin koen suurena helpotuksena sen, että pääsen eläkkeelle. Voimat eivät enää riitä viran täysimittaiseen hoitamiseen”, Mustakallio totesi.
Mustakallio arvosteli haastattelussa seurakuntien työntekijäkeskeisyyttä ja vertasi tilannetta sodanjälkeiseen aikaan, jolloin maallikot olivat kantaneet enemmän vastuuta. Samoin hänellä oli purevia arvioita kirkon keskushallinnosta ja sen toimitalosta Helsingin Katajanokalla: ”Olen joskus ajatellut sen verran radikaalisti, että se Pauligin vanha talo olisi pitänyt ajoissa räjäyttää.” Ongelmana oli kirkon hallinnon ja toimintaa ohjaavien toimikuntien eristäytyminen tavallisesta seurakuntaelämästä.
Mustakallio kertoi kokeneensa pahimman kriisin elämässään suhteessa lestadiolaiseen herätysliikkeeseen, johon hän oli halunnut kuulua. Irtautumisen herätysliikkeestä hän näki kuitenkin hyvän Jumalan johdatuksena.
Lauri Mustakalliolle ei suotu eläkepäiviä kuin vähän yli kaksi vuotta. Hän kuoli 62-vuotiaana syyskuussa 1985. Kohta olin siunaamassa häntä haudan lepoon.
Aloitin siunauspuheeni viittaamalla isän kirjoitukseen Suomen kirkkoja esittelevässä teoksessa: ”Istun pöytäni ääressä kirkkoni sakaristossa. Monet edeltäjäni ovat tässä näin istuneet valmistautumassa alkavaan jumalanpalvelukseen. Vastapäätä on vanha maalaus: Kristuksen orjantappuroilla kruunattu pää.”
Isän esityksessä nivoutuivat yhteen persoonalliset elämäntunnot, Ylitornion kirkon vaiheet, väylänvarren avarat näköalat ja yksinkertainen julistus.
Artikkelikuva: Lauri Mustakallio täytti 50 vuotta Haapaveden kirkkoherrana huhtikuussa 1973. Kuva: Oulaisten kuvaamo (Vianor Braithwaite).
