Like on julkaissut tällä viikolla Sara Osmanin esikoisromaanin Kaikki mikä jäi sanomatta suomeksi (suom. Sirje Niitepõld). Luin teoksen viime kesänä alkuperäiskielellä ruotsiksi. Näkemykseni teoksesta rakentuu siis sen varaan.
Ahmin kirjan parissa päivässä, mikä on kaltaiselleni hitaalle lukijalle harvinaista. Kyseessä on jonkinlainen psykologinen trilleri, täysverinen tragedia, sanoisinpa jopa että kyseessä on moderni moraliteetti. Kieli, jolla Sara Osman kirjoittaa on niin terävää, iskevää ja hauskaakin, että olen suorastaan kateellinen.
Kirja kertoo kolmesta ystävättärestä Sofiasta, Amandasta ja Carolinesta, jotka kukin ovat edenneet urallaan ja valloittavat Tukholman ylempiä yhteiskuntaluokkia. Tai oikeastaan Carolinen ei tarvitse niitä enää valloittaa, sillä hän on syntynyt kultalusikka suussaan. Sofia ja Amanda ovat muuttaneet Sundsvallin periferiasta Tukholmaan, jossa Sofia on opiskellut juristiksi ja Amanda Ruotsin arvostetuimmassa kauppakorkeakulussa Handelsissa ekonomiksi. Sofia on saanut avustavan juristin paikan himoitussa asianajotoimistossa ja päättänyt menestyä. Arkipäivän rasismi tosin pistää keppiä rattaaseen toimiston ainoalle ruskealle muslimitytölle. Kullakin naisella on lähtökohtaisesti onnen avaimet käsissään, mutta kun ihmisiä ollaan, niin hommahan lähtee nopeasti rullaamaan kohti tuhoa. Kateus vie kalatkin järvestä, ja puhumattomat sanat myrkyttävät valtameriä.
Esikoiskirjailija Sara Osman on itsekin asianajaja, ja romaanin alkukaarteelle hän lähtee liikenteeseen vahvasti Jens Lapiduksen jalanjäljissä. Tukholmalaisen yläluokan kuvaus, opiskelumaailmasta työelämään siirtyneiden pyrkyreiden keskinäiset suhteet on kuvattu sellaisella tarkkuudella, että veri tuntuu jäätyvän suoniini. Rasismi, seksismi, näkyväksi tulemisen polttava tarve ovat aiheita, joista Osman kirjoittaa niin koukuttavasti, etten pysty laskemaan kirjaa käsistäni.
En voi välttyä ajatukselta, että Osmanin teos on jännällä tavalla ranskalaisen Leïla Slimanin Kehtolaulun sisarromaani. Rodun ja luokan, perheen ja parisuhteiden risteyksistä kirjoittaessaan, työelämän sprinttereiden tarinaa tuhoon kuljettaessaan, Osmani onnistuu synnyttämään samanlaisen vääjäämättömän katastrofin tunteen kuin maailmanmenestykseen noussut ranskalaiskollegansakin. Ehkä mieleni yhteys Slimaniin syntyy ennen kaikkea siitä moraliteetin ulottuvuudesta, jota kumpikaan kirjailija ei vältä kutomasta kirjalliseen kankaaseensa: jokainen menestystä tavoitteleva nainen joutuu maksamaan pyrkimyksistään kalliin hinnan.
Osmanin teoksessa merkittävä rooli on myös uskonnolla tai oikeastaan uskonnollisilla tavoilla ja perinteillä. Sofia on muslimi mutta uhraa hankalaksi käyvät uskonnolliset perinteet urallaan edetäkseen. Ei tietenkään kaikkia eikä niitä tärkeimpiä, ne vähäpätöisimmät vain. Ruotsalaisille kun mikään ei ole kiusallisempaa kuin illallisseuralainen, joka ramadaniin vedoten jättää syömättä tai uskonnollisista syistä juomatta. Mitä pahaa voisi seurata siitä, että vanhat perinteet saavat väistyä menestyksen tieltä? Tippuuko muka kuuma kivi kaidalta tieltä poikenneen päähän?
Kirjan loppuhuipentuma ei ole minun makuuni aivan hallittu – alas lentokorkeuksista tullaan lopulta vähän töksähtäen. Siitäkin huolimatta Osmanin esikoinen on erinomainen kirjallisen uran avaus. Toivotaan, että Osmanin kynästä syntyy enemmänkin luettavaa. Esikoinen on hurmannut minun lisäkseni myös ruotsalaiset kirjallisuuskriitikot. Se on mannaa, jota harva vetävää viihdettä kirjoittava kirjailija saa osakseen.
Arvioitu teos: Sara Osman, Allt vi inte sa. Albert Bonniers Förlag, 2021.
